Parantumaton syöpä ja kuolema.

Potilas ei voinu sanoa tai ymmärtää että hänellä oli syöpä koska hän oli melkein 2 V. Ja hoitoja jatkettiin loppuun asti. Yhtenä päivänä kaikki romahti ja seuraavana päivänä ...

Kauanko kesti diagnoosin jälkeen, että sinulle kerrottiin asiasta?

Olin mukana sairaalassa, kun lääkäri kertoi äidille tilanteen. Muistan vielä kun äiti tuli odotustilaan silmät punaisina, siitä tiesin. Äiti ei nimittäin ollut itkeskelijätyyppiä.

Tiesitkö missä vaiheessa hoidot ovat ja mikä on ennuste?

Ennustetta ei koskaan osattu antaa. Elettiin vuodesta toiseen tietämättä tarkkaan. Mitään ei voinut suunnitella, ei ajoittaa oikein. Piti vaan selvitä päivästä kerrallaan.

Puhuiko potilas kuolemasta? Sanoiko, nyt hoidot lopetaan ja elinaikaa jäljellä.. ?

Ei halunnut kuolla. Ei myöntänyt asiaa ennen kuin oli liian myöhäistä, eikä vaivojen, kipujen ja hoitojen takia voitu puhua mistään syvällisestä. Persoona muuttui aika nopeasti vahvojen kipulääkkeiden ja syövän etenemisen takia ja ennen kuin tajusinkaan, äiti oli jo lähtenyt. Vieras henkilö hänen kehossaan eli vielä joitakin vuosia.

Hyvästelittekö kun potilas oli vielä tajuissaan?

Emme. Syöpäpotilaille lisätään kipulääkettä viimeisinä päivinä, joten menevät usein tiedottomaan tilaan. Lääkäri ilmoitti vaan eräänä päivänä että nyt lääkitystä lisätään. Kun menin hoitokotiin, oli äiti jo tiedoton. Kuoli käsi kädessäni. Uskon että hän vaistosi läsnäoloni, tunsin että puristi kättäni jossain vaiheessa.

Se oli kuin junamatka, joka kesti todella kauan, ja odotin aina että se pysähtyy asemalle, jossa voimme sanoa hyvästit --- mutta juna vaan kiisi ohitseni, kunnes oli liian myöhäistä enää keskustella mistään.

Aikaa oli tavallaan määrättömästi, puhumista siirrettiin, kunnes yhtäkkiä aika kutistui olemattomiin äidin viimeisessä henkäyksessä, ja sitten kaikki selvittämättä jäänyt jäi lopullisesti ja lapsuuteni oli loppu.

ymmärrän kyllä että syöpä on herkkä aihe ja todella karu asia,mutta jos jotain hauskaa tässä on niin se et tämä keskustelu ketju on lähes täynnä asiallisia kommentteja,normaalisti joka palstalla haukutaan jotaki tiettyä asiaa ja se on perseestä !

ymmärrän kyllä että syöpä on herkkä aihe ja todella karu asia,mutta jos jotain hauskaa tässä on niin se et tämä keskustelu ketju on lähes täynnä asiallisia kommentteja,normaalisti joka palstalla haukutaan jotaki tiettyä asiaa ja se on perseestä !

ja tuon viimeisen nyt ehkä olisit voinut jättää kirjoittamatta!

ettei aikaa ole kuin 6-9 kk.

Veli kuoli 6 kk syövän toteamisen ja leikkauksen jälkeen. Mikään hoito ei tehonnut, erittäin aggressiivinen aivosyöpä.

Asiasta ei oikein puhuttu, sivulauseessa isä asiasta "mainitsi". En usko että itsekään oikein käsitti. Lähes tasan vuosi meni diagnoosista kuolemaan. Oli pitkään hyvässä kunnossa, ja meni tosi nopeaa, parissa kuukaudessa huonoon kuntoon ja kuoli.



Hyvästelin isäni kun hänellä oli viimeisiä hyviä hetkiä jolloin tajusi missä mennään noin kk ennen kuolemaa. Se on rakas muisto.

syöpään ja vanhuuteen. Jotenkin niitten yhdistelmään, edes lääkärit eivät olleet varmoja mistään. Hoidot lopetettiin jossain vaiheessa, eikä syöpä levinnyt eikä kasvanut mutta silti isäni heikkeni puolessa vuodessa täysin vuodepotilaaksi eikä ymmärtänyt mistään mitään. Tosin taustalla oli dementiaakin.



En keskustellut isäni kanssa, välimme olivat poikki osittain äitini vaikutuksesta. Äitini sen sijaan sai tehtyä sovinnon isäni kanssa.

Sisarusten kesken olemme puhuneet , että se oli kaikille helpotuksen päivä kun isämme kuoli. Itseasiassa minä itkin ilosta, kun tajusin että isä ei enää selviä. Olin nuori, teini-ikäinen. Nyt ehkä ajattelisin toisin ja näin pitkään unia, joissa käsittelin käsittelemättömät asiat. Eli tässä vähän toisenlainen tarina.



Mutta niille, nille jotka katuvat etteivät sanoneet kaikkea: Jos ette usko kuoleman jälkeiseen elämään, niin ei se kuollut vie niitä teidän keskusteluja mukanaan. Ne jäävät vain teidän päähänne, niinkuin myös ne sanomattomat ajatukset. Keskustelkaa jonkun elävän kanssa niistä asioista, joita olisitte halunneet sanoa, sanokaa ne muille kuolleen tunteville. Saatte vertaistukea ja katumus helpottaa.

"Mutta niille, nille jotka katuvat etteivät sanoneet kaikkea: Jos ette usko kuoleman jälkeiseen elämään, niin ei se kuollut vie niitä teidän keskusteluja mukanaan. Ne jäävät vain teidän päähänne, niinkuin myös ne sanomattomat ajatukset. Keskustelkaa jonkun elävän kanssa niistä asioista, joita olisitte halunneet sanoa, sanokaa ne muille kuolleen tunteville. Saatte vertaistukea ja katumus helpottaa."

kuoli lymfosyyttileukemiaan vuonna 2006. Tauti todettiin vuonna 2001, olin koko ajan tietoinen hänen sairaudestaan.



Ystäväni valitteli kovasti huonoa oloa pitkin vuotta; kuumetta, väsymystä, huimausta jne. YTHS / terveyskeskus, en muista mitä kaikkea siinä nyt oli, oli sitä mieltä, että vika on korvien välissä ja tarjosi opiskelijapsykologin käyntejä. No, eiväthän ne auttaneet. Kesken luennon vuonna 2001 ystävä pyörtyi, pillit ulvoen Meilahteen. Diagnoosi oli akuutti lymfosyyttileukemia. Ystäväni kertoi asiasta heti, kun menin häntä tapaamaan.



Yliopistoon ystävä ei tämän jälkeen enää oikeastaan palannut, veriarvot olivat jatkuvasti huonot, eikä muistaakseni luuydinsiirtoja yms. edes suunniteltu. En muista kaikki yksityiskohtia, enkä osaa enää selittää...Ihmisellä on taipumus painaa mielensä perukoihin ikäviä asioita.



Tiesin vain, että keskimääräinen elinikä diagnoosista ko leukemiassa on 10-12 vuotta, mutta hoitojen aloittamisesta vain 5-6 vuotta.



Oli jollain tapaa alusta saakka selvää, ettei ysäväni matka jatkuisi kauan. Se fakta sävytti yhteistä matkaamme siitä etenpäin. Vein hänelle kirjoja ja puhuimme graduista yms., ikään kuin hän palaisi opiskelemaan, vaikka molemmat tiesimme, ettei niin tule käymään...



Kuolemasta emme puhuneet, eikä hän lukenut syöpään sairastuneiden kirjoituksia tai muutenkaan tehnyt kamalasti ns. etukäteissaattotyötä, enemmänkin eli henkisesti täysillä loppuun asti.



Viimeinen kerta kun olimme yhdessä sairaalan ulkopuolella oli keväällä 2006, kun kirsikat kukkivat hänen vanhempiensa pihalla Espoossa. Langanlaiha kalpea ystäväni istui toppatakki päällä ja muistelimme lapsuuden typerimpiä tv-sarjoja. Kai se oli jotain todellisuuspakoa. Siinä myös heitettiin tavallaan jäähyväiset.

vai joku muu



vai epäiletkö itse, että olisit sairas?

Kauanko kesti diagnoosin jälkeen, että sinulle kerrottiin asiasta?



* Melko pian



Tiesitkö missä vaiheessa hoidot ovat ja mikä on ennuste?



* Tiesin ja lääkärit uskoivat koko ajan parantumiseen



Puhuiko potilas kuolemasta? Sanoiko, nyt hoidot lopetaan ja elinaikaa jäljellä.. ?



* Ei, sillä uskoi paranemiseen. Lääkärit päättivät lopettaa hoidot tuloksettomina.



Hyvästelittekö kun potilas oli vielä tajuissaan?



* Ei. Lääkkeistä oli loppua kohden ihan sekaisin ja muissa maailmoissa. Näki harhoja ja kuvitteli ihmeellisiä asioita (varastamista yms yms) johtuen kovista morfiinilääkkeistä.



Itse samassa tilanteessa varmasti varautuisin pahimman varalle jo heti alkuunsa.

eli tiesin saman tien. enne sitä seurasin tutkimusten etenemistä. Olen tiennyt hoidoista ja niiden lopettamisesta koko ajan, eli reaaliaikaisesti. Tiedämme suunnilleen kuinka paljon aikaa on jäljellä. Hyvästely on vielä edessäpäin.

2 ja 3! Oletteko vaan uteliaita? ap

kun sai kuulla sairaudesta, heti oli selvää, että on luultavasti levinnytkin.



Ja leikkauksen jälkeen selvisi sekin, että tauti leviää kovaa vauhtia. Äitini persoonallisuus muuttui saman tien. Kuitenkin huonosta ennusteesta huolimatta eli vielä kaksi vuotta taudin toteamisen jälkeen.



Emme hyvästelleet, viimeisellä kerralla, kun kävin, ei enää pystynyt puhumaan. Seuraavana aamuna kuoli, silloin en ollut paikalla.

Sinun kysymystulvastasi jossa ei näkynyt tunteen häivääkään jäi "oletko vain utelias ja muiden kärsimyksillä" mässäävä-fiilis.

Siksi en vastannut litaniaasi.



-2 jonka 47v äidin kuolemasta muutama vuosi ja jota saattohoidin-

ja tiesin koko ajan, missä ollaan menossa eli saman kuin siskoni. Kuolemasta puhuimme hyvin vähän. Menin hoitamaan lapsiaan, kun oli aika taas lähteä sytostaattihoitoihin. Palasi sieltä parissa tunnissa normaalin kokopäiväisen poissaolon sijaan ja kertoi, että hoitoja ei enää jatketa ja että lääkäri oli kehottanut palaamaan kotiin lasten luokse viettämään loppuelämää.



En hyvästellyt siskoani. Viimeiset sanani hänelle olivat "nähdään taas", vielä silloin hän oli tajuissaan. Seuraavana päivänä hän kuoli.



Siitä on 18 vuotta ja itken kirjoittaessani tätä.

Kuolemasta on vuosi ja minulle kuolema tuli yllätyksenä.



Kuukausi ennen kuolemaa sain tietää sairaudesta.

En ehtinyt käsitellä asiaa kun oltiinkin jo viimeisellä viikolla.



En ehtinyt sanoa tärkeitä asioita kun läheinen olikon jo tiedottomassa tilassa.



Jäi niin paljon vaiheeseen vaikka siihen olisi ollut aikaa. ap

Mitään elinaikaennusteita ei annettu, mutta koko ajan tiedossa oli että sairautta ei voi parantaa. Kuolemasta puhuimme käytännön järjestelyjen tasolla. Emme hyvästelleet.

kuoleva halua hyvästellä tai ottaa sitä edessäolevaa kuolemaa puheeksi, ei sitä tule tehdä muidenkaan.



Sillähetkellä mulla suluissa, koska aina tuppaa unohtumaan, että me kaikki ollaan kuolevia, lähtöjärjestys vaan eri.

Asiasta kerrottiin molemissa tapauksissa pian, ennusteista ei kerrottu, mutta selvitin ne itse. Kuolemasta ei juuri puhuttu. Hoitoja ei missään vaiheessa lopetettu. En varsinaisesti hyvästellyt kumpaakaan.