Parantumaton syöpä ja kuolema.

Kertoi samana päivänä puhelimessa. Tiesin hoidot ja ennusteen. Ei puhunut kuolemasta. Hänen kohdallaan syöpä oli ehtinyt levitä jo niin laajalle, ettei mitään ollut tehtävissä, vain kipuja lievitettiin. Oireiden alkamisesta kuolemaan meni reilu 3kk. Tapasin hänet viimeisen kerran 6pv ennen kuolemaansa, jolloin sanoi "toivottavasti olen paremmassa kunnossa sitten kun tulet seuraavan kerran".



Asuin 600km päässä, joten en päässyt enää katsomaan. Siskoni mukaan ei enää viimeisenä 4 päivänä jaksanut puhua ja käytännössä nukkui koko ajan (vahva morfiinilääkitys).

Mun kummitäti sairastu 2 vuotta sitten syöpään. Aluksi annettiin hyvin toivoa, selviäisi tod.näk puolessa vuodessa. Sitten tilanne meni huonompaan, ja taas parempaan.
Lopulta hän oli tosi huonossa kunnossya, laiha ja suurissa kivuissa. Lääkäri kertoi että nyt on sitten aika lähteä.. Hän oli varmaan tienny sen sisimmässään jo pari kuukautta, niin oli huonossa kunnossa.

Kuoli 40v eli nuorena. Oltiin todella hyvissä väleissä, melkein kuin toinen äiti, tuki ja pystyin aina puhumaan kaikesta. Nähtiin lähes joka päivä. Syöpä diagnoosi ei ottanut juurikaan koville koska toivoa oli paljon.

Kun kerrottiin että on aika lähteä tästä maailmasta niin oli tosi kova paikka.. Potilas otti itse rauhallisesti. Kuoleman kertomisen jälkeen eli kivuissa ja tuskissa 2vk..

Pahinta tässä on se, että en voinut käydä katsomassa häntä viime hetkillä. Liian vaikeaa. Olisin vain pillittänyt ja se olisi tehnyt potilaan olon huonommaksi.. Vaikka tiedän että olis halunnu nähdä mut vielä viimeisen kerran. Melkein kun oma lapsi kun olin.

olisi edes saanut viime kuukaudet viettää kotona.. :(

Nyt kuolemasta on pari viikkoa ja on tosi rankkaa.. mutta kaipa se tästä ajan kanssa. :)

Oli todella rakastettu ja ihana ihminen ♥

Mieheni kuoli sydänsairauteen, ei syöpään. Mutta vastaan silti. Ei koskaan keronut minulle totuutta. Yritti kyllä, mutta se, että toinen kuolee, on aika hankalaa ottaa vastaan. Oli ihan järjettömän paha paikka kun hän kuoli. 

[quote author="Vierailija" time="09.08.2015 klo 00:40"]

Mun kummitäti sairastu 2 vuotta sitten syöpään. Aluksi annettiin hyvin toivoa, selviäisi tod.näk puolessa vuodessa. Sitten tilanne meni huonompaan, ja taas parempaan. Lopulta hän oli tosi huonossa kunnossya, laiha ja suurissa kivuissa. Lääkäri kertoi että nyt on sitten aika lähteä.. Hän oli varmaan tienny sen sisimmässään jo pari kuukautta, niin oli huonossa kunnossa. Kuoli 40v eli nuorena. Oltiin todella hyvissä väleissä, melkein kuin toinen äiti, tuki ja pystyin aina puhumaan kaikesta. Nähtiin lähes joka päivä. Syöpä diagnoosi ei ottanut juurikaan koville koska toivoa oli paljon. Kun kerrottiin että on aika lähteä tästä maailmasta niin oli tosi kova paikka.. Potilas otti itse rauhallisesti. Kuoleman kertomisen jälkeen eli kivuissa ja tuskissa 2vk.. Pahinta tässä on se, että en voinut käydä katsomassa häntä viime hetkillä. Liian vaikeaa. Olisin vain pillittänyt ja se olisi tehnyt potilaan olon huonommaksi.. Vaikka tiedän että olis halunnu nähdä mut vielä viimeisen kerran. Melkein kun oma lapsi kun olin. olisi edes saanut viime kuukaudet viettää kotona.. :( Nyt kuolemasta on pari viikkoa ja on tosi rankkaa.. mutta kaipa se tästä ajan kanssa. :) Oli todella rakastettu ja ihana ihminen ♥

[/quote]

On oikeasti parempi että käy vaikka pillittämässä, kun että ei käy ollenkaan. Ymmärrän täysin kaikkia, jotka eivät saa sanaa suustaan vaan ainoastaan itkevät kun tapaamme, koska niin varmaan tekisin itsekin enkä haluaisi kuolla. Ajatus siitä tuntuu kauhealta ja väärältä. Tärkeintä on kuitenkin, että saan pitää tutut ihmiset lähelläni mahdollisimman usein.

t. syöpäsairas, palliatiivisessa hoidossa

Tiesin kaiken aikaa mikä oli tilanne.

Ei puhunut kuoleman hetkestä, vain siitä, että ei voida enää tehdä mitään ja paljonko aikaa on jäljellä. Hyvästelimme kun hän oli vielä tajuissaan ja jaloillaan. Loppu Terhokodissa tuli sitten nopeasti.



Hän oli rakkain ystäväni, esikoiseni kummi ja minä hänen esikoisensa kummi.

Sain kuulla samana päivänä puhelimessa (asuin kaukana)



Leikkaus parin viikon päästä ja hoidot heti perään. Ennuste oli huono (vaikea syöpä), mutta toivoa oli ja kummatkin uskoimme paranemiseen, mikä puolen vuoden jälkeen näyttikin vielä mahdolliselta.



Puhui vain kerran kuolemasta kun kaikki hoidot vuoden jälkeen lopetettiin, ja kertoi minkälaiset hautajaiset halusi, mutta aktiivisesti järjesti asiansa kuntoon ja maksoi velat pois. Vielä silloinkin toivoimme paranemista, vaikka potilas heikkeni koko ajan.



Emme varsinaisesti hyvästelleet (kaduttaa, mutta aina joku sanomaton asia kaduttaa kuolemantapauksissa) mutta kerroin tunteeni häntä kohtaan ja kiitin hyvästä vanhemmuudesta. Hän ei voinut silloin enää paljoa puhua, mutta kuunteli ja ymmärsi koska ei suostunut ottamaan morfiinia enempää.



Olin hänen kanssaan kun kuoli ja vielä pari tuntia aiemmin pystyi vaivalloisesti kommunikoimaan.

Ei ehditty mitään hoitoja aloittaa, potilas kuoli 3 viikkoa diagnoosista, kyseessä oli pitkälle levinnyt haimasyöpä.Potilas tajusi kyllä missä mennään ja viittasi siihen ohimennen. Hyvästelimme kyllä , mutta emme tienneet että se oli viimeinen kerta kuin koskaan tapasimme.

Minä itkin lukiessani kirjoitustasi.

saattohoidin äitiäni yksin kotona kolmisen kuukautta. Olin hyvin ahdistunut, mutta äitini sanoi, että se oli hänen elämänsä parasta aikaa. Kumpa olisin tehnyt enemmän. Tein sen minkä ymmärsin ja jaksoin. Nyt tekisin vielä enemmän. - Myös toisen läheisen vei syöpä kohta perään. nopeasti. Olen heitä niin kaivannut. 961

Itselläni on piakkoin kuolemaan johtava sairaus. Enkä enää elä kauan. Ympärilläni on kyllä ihmisiä, mutta ei läheisiä ystäviä, joita kaipaisin. Kipuja ei vielä ole kovin paljon. Mutta väsymystä ja hengenahdistusta kyllä. 

Yritin kyllä otta yhteyttä ystävääni, että olisin vielä nähnyt ja tavannut hänet, ennen kuin vointini menee siihen pisteeseen, etten voi enää kommunikoida. 

Siihen on vain pakko asennoitua niin, että on lähdettävä yksin. Kuolinpaikkani sentään voin valita. Ja se on ehdottomasti omassa kodissani.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on piakkoin kuolemaan johtava sairaus. Enkä enää elä kauan. Ympärilläni on kyllä ihmisiä, mutta ei läheisiä ystäviä, joita kaipaisin. Kipuja ei vielä ole kovin paljon. Mutta väsymystä ja hengenahdistusta kyllä. 

Yritin kyllä otta yhteyttä ystävääni, että olisin vielä nähnyt ja tavannut hänet, ennen kuin vointini menee siihen pisteeseen, etten voi enää kommunikoida. 

Siihen on vain pakko asennoitua niin, että on lähdettävä yksin. Kuolinpaikkani sentään voin valita. Ja se on ehdottomasti omassa kodissani.

Voisin suositella kirjoja :Laura Lynne Jackson:Taivaan valo sekä John Burke:Taivaan rajalla.Molemmat todella lohdullisia.

Veljeni kuoli äskettäin ja sain tietää taudista muutama päivä aikaisemmin.

Itse oli toki tiennyt jo kauan.

Ei halunnut aiheuttaa murhetta muille.

Vaimonsa ja lapsensa toki tiesivät.

Koko ajan mielessä pyörii.

Jos sairastunut ei halua tavata kaikkia kumminkissankaimoja ja sukulaisia ja naapureita ja työkavereita niin sekin pitää sallia.