Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
VL-siskot!!! Mikä eteen tässä tilanteessa? (parisuhdeasiaa)
25.05.2011 |
Ensinnäkin sanon, etten kaipaa täällä mitään JSSAP-kommentteja tai päivittelyjä ulkopuolisilta. Niitä varten voi halukas perustaa ihan oman ketjun. Haluan kuulla anonyymisti mitä muut vl:t ajattelevat ja onko kenelläkään hyviä vinkkejä tilanteen ratkaisemiseksi.
Meillä siis puolenkymmentä lasta, naimisissa oltu kymmenkunta vuotta, yksi erityislapsi. Nyt on pakollinen stoppi raskauksissa mun terveyden takia. En tarkemmin erittele näitä asioita, en halua että tutut tunnistaa. Erityislapsen ja mun jaksamisen takia ollaan oltu lastensuojelun asiakkaita jo vuosia. Minä olen aina ollut se, joka apua hakee, mies haluais vaan pärjätä, vaikka se ei kerrassaan onnistu. Meille on ehdotettu että haettais tukiperhettä ainakin tälle erityislapselle, kenties kaikille. Tämä siksi, että sekä me vanhemmat että sisarukset saatais hengähdystaukoa raskaasta arjesta erityislapsen ongelmien kanssa. Mutta mies ei suostu!! Hän tolkuttaa että hän kyllä pärjää jne. Että lapset kuuluu vanhempien hoidettavaksi. Todellinen syy on typerä ylpeys ja kulissien ylläpito. Meille on juuri tehty massiivinen perhearviointi, johon sain miehen osallistumaan ilmoittamalla, että jos ei suostu tulemaan mukaan, voi kerätä kamppeensa kun ei kerran halua sitoutua perheeseen.
Mieheni on isänä erittäin kireä ja tiukka, lapset eivät saa sisällä olla yhtään vauhdissa, majoja ym. ei saisi tehdä, ulkonakaan ei saisi kiipeillä yhtään missään ettei vaan tuu vahinkoa. Mies "asuu" tietokoneella, joka arvioinnissakin pantiin merkille: kun tulee töistä, menee suoraan koneelle. Häntä ei saa häiritä. Vauvaa syöttäessään saattaa yhtäkkiä karjaista kurkku suorana, jos lapsi huitaisee kädellään niin että tulee vähän sotkua tms, ja lopettaa syöttämisen siihen paikkaan. Suuttuessaan kiroilee kuin turkkilainen, josta lapset ja minä kärsitään kovasti. Kun lapset valitsivat arvioinnissa isää kuvaavan kortin, vanhimpien valinta osui erittäin vihaisen näköiseen nalleen ja kommentit olivat tyyliin "iskä aina huutaa" ja "isi hermostuu helposti" ja "vihaisena iskä pelottaa". Lapset tietävät myös isän tärkeysjärjestyksen: ensin työ, sitten tietty urheiluseura, sitten perhe. Tämä tarkoittaa sitä, että fanittamansa joukkueen pelin aikana pitää olla hipihiljaa, etenkin jos joukkue on tappiolla tai sattuu ihan häviämään.
Mies kyllä rakastaa lapsia, ja minua. Ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta. Tuntuu vaan, että ei ole oikein lapsia kohtaan, että heidän täytyy omassa kodissaan hissutella ja miettiä miten voi olla, ettei iskä hermostu. Ei ole siis väkivaltainen, ei satuta lapsia koskaan fyysisesti, mutta on todella pelottava ollessaan vihainen. Toisaalta ongelmana on sekin, että en pärjäisi yh:na. Tiedän sen ja myös viranomaiset tietävät, ja mies tietää. Saisin kyllä tukea, jos muuttaisin lähemmäs omaa sukuani, mutta sitä en tahdo tehdä koska täällä päin on erityislapselle hyvät kuviot. Miehelle lapsia ei erossa varmasti määrättäisi, koska vanhemmuuden arviossa nähtiin nuo edellä mainitut asiat ja lisäksi se, että miehen käsitys lasten riittävästä huolenpidosta poikkeaa aika lailla lastensuojelun näkemyksistä. Mies mm. ihmettelee miksi minä en ota päiväunia vauvan nukkuessa; isommat kyllä kuulemma pärjäävät tietokoneella vallan hyvin.
Jos joku meidät tästä tunnistaa, niin please, olethan ihan hiljaa hissunkissun. Tai siis mulle saa tulla juttelemaan, mutta ei tartte päivitellä kavereitten kesken että voi kamala mitä se siellä nettipalstalla pohtii... Mutta siis mietin että miten tätä tilannetta voi korjata, vai voiko. Usein mietin sitäkin onko mies todella uskomassa vai vaan tavan vuoksi. Onko oikein lapsia kohtaan, että joutuvat koko lapsuutensa elämään varpaillaan iskän käytöksen takia? Keskustelua miehen kanssa on käyty kahden kesken ja ammattilaisten läsnäollessa. Mies ei vaan näe omia virheitään, hänestä on liioittelua ja ylimääräistä hössötystä kaikki ne neuvot ja ohjeet joita annetaan. Ei kuuntele yhtään asiantuntijoita, jotka yrittävät kertoa miten erityislapsen kanssa kannattaisi toimia. Välillä tuntuu että en jaksa. Parisuhde on kyllä ihan hyvä, mutta lapset säälittää... :(
Kommentit (47)
jonkin verran nettiriippuvainen.
Miten siihen pitäisi suhtautua, en ole ihan varma (vaikka oma iso poikanikin taitaa olla).. oiskohan esim. paihdelinkki.fi osoitteessa ollut myös tuosta aiheesta.
Mutta nettiriippuuvuus just varmaan osin aiheuttaa tuota ärtynyttä käytöstä, kun kaikki meteli ja keskeytykset ärsyttää kun hällä on siellä joku juttu menossa.
Ja sitten saattaa olla ärtynyt kun pitää lapsia hoitaa, vaikak tekisi mieli mennä nettiin.
Lisäksi, valitetavasti joittenkin miesten hermot vaan kestää jotenkin tosi huonosti lapsia ja arkea niiden kanssa, niin munkin mies tosi helposti hermostuu niiden nukkumaanlaittamisessa yms.
Tietäskin mitä siinä voisi tehdä. Ei sekään oikein ole etenkään isossa perheessä ratkaisu, että tekisi äiti itse aina kaikki.
Voisiko sille tietokoneen käytölle sopia jotkut aikarajat, vai kuulostaako lapselliselta? Niin että silloin hän saisi käyttää sitä mahd. häiriöttä, ja sitten olisi täysipainoisesti perheen elämässä.
Näin meillä on yritetty toimia vanhimman melkein aikuisen pojan kanssa, joka siis asuu koneella.
Ja lisäksi sovittu selkeästi hänen vastuista, mitkä on hänen hommat kotona.
Mutta tää taitaa olla teillä kyllä ns. "ikuisuusongelma" parisuhteessa, eihän se mies siitä kokonaan muutu, vaikka välillä jaksaiskin skarpata. Jokaisella on omat "ikuisuusongelmansa", meillä esim. mm. tuo alkoholi (jonka käyttöä mä vahdin ja stressaan haukkana, ja jota mies välillä käyttää kohtuudella ja välillä vähän liikaa muttei nykyään nyt niin paljon kuitenkaan että ihan heti voisi lähteä lätkimään..)
Jotenkin vaan pitäisi löytää niitä ratkaisukeinoja ja malleja miten sen miehen ärtyisyyden kanssa pärjää...
Jännä jos hän ei yhtään herännyt tuon arvioinninkaan jälkeen, tai sitten se on vaan liian vaikea myöntää itselleen miten muut kokee hänen käytöksen, jotenkin "noloa".
Ja ymmärrän kanssa ton että jos just saanut ihanan kodin, ei siitä heti halua lähteä :), meillä vähän sama. Että vaikka välillä mättääkin lujaa niin pitkälle sitä kestää että perhe ja koti pysyisi.
Aseta vaikka joku aikaraja itsellesi, esim. syyskuuhun mennessä jos tilanne ei yhtään parane tai vaan pahenee, niin lähdet, tms.
Näin saa vähän aikalisää ja ehkä taas tuleekin parempia kausia, niin että nää ajatukset väistyy...
44
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta sovittiin miehen kanssa, että me aikuiset menemme nettiin klo 20.30 jälkeen, kun lapset petissä. Telkkaristakin katsotaan vaan 1-2 sarjaa ja joskus joku leffa. Mun mielestä tietsikka on tosi paljon pahempi koukuttaja kuin töllö.
Eli miehelläni oli aiemmin noita samanlaisia kiukunpuuskia ja ärtyisyyttä, eikä ollut juuri lastemme kanssa. Saattoi olla lisäksi jotain työstressiäkin. Nyt sujuu hyvin, mutta kovan työn se vaati, että miehen sain tietsikalle noin myöhään! Aiempi elämä oli kamalaa, en olisi kauaa sitä "isin pelkäämistä" jaksanut enää katsella:(
Mieheni lähti lasten kanssa kauppaan, eli itse avasin heti tietsikan;)
Mun mielestäni teidän tilanne on todella vaikea. Sekä sinun että lasten kannalta ajateltuna. Mielestäni ensimmäinen ratkaisu on, että kirjoitat paperille ton aloitusviestisi ja annat sen miehelle "kirjeenä". Ehkä se saa hänet pysähtymään ja ajattelemaan? Tai sitten ei, ehkä hän vain suuttuu?
Mielestäni teidän pitäisi sopia miehelle kuukauden tietokonekielto (koska mies ei tee sillä oikeita töitä). Asetat vaikka vaihtoehdon, että kuukauden tietokonekielto tai apua tukiperheestä. Ei miehesi voi määrätä teidän elämää noin paljoa. Mulla tulee mieleen yksi kaverimme, joka oli tollainen siinä vaiheessa kun oli pelannut (salaa vaimolta) järkyttävän suuren summan rahaa ja hävinnyt. Yhtenä päivänä sitten kirjoitti vaimollensa ja lapsilleen jäähyväiskirjeen ja sanoi tappavansa itsensä. Niin umpikujassa oli. Tapaus kuitenkin päättyi hyvin ja mies kävi peliriippuvaisten katkaisussa, josta sai apua.
Eniten mua mietityttää se, että miten suuren haavan tollainen käytös jättää lapsiinne :-( Ja sinuun sitä kautta :-(
((Iso ja lämmin rutistus sinulle))
Kiitos edelleenkin kaikille ihanista kommenteista ja myötätunnosta! Tänä aamuna tuli taas mieheltä semmoinen räjähdys, että tavarat lenteli ja seinät täris potkuista sun muista... Mutta oon nyt päättänyt, että otan yhteyden sosiaalityöntekijään ja pyydän häntä painostamaan miestä tukiperheeseen, tarpeen vaatiessa vaikka uhkaamaan huostaanotolla jos ei suostu. Sitten katsotaan auttaako mihinkään. En haluaisi erota. Sellaista vaihtoehtoa mietin, että jos itse muuttaisi lasten kanssa lähelle tukiverkkoa, mies jäisi tänne työpaikkaansa ja kävisi vain viikonloppuisin meidän luona... Mutta ei meillä oikein siihenkään varaa ole että kahta asuntoa pidettäis. :( Tai siis ei mitenkään ole varaa. Silloin pitäisi tehdä niin, että ilmoittaa että ollaan muutettu erilleen, vaikka oltais edelleen yhdessä mutta ei vaan asuttais saman katon alla. Tuossa tulee vähän huijauksen makua sitten... :( siis tukien ja muiden suhteen, miten ne menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen täysin samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa. Tuntuu, että MIEHESI pitäisi hakeutua jonnekin psykologille tmv. Hän vaikuttaa kovasti stressaantuneelta. Eikö olisi niin, että jos sinulla olisi "lupsakka" mies kotona, pärjäisitte hienosti?
Taivaan Isän Siunausta teille Jrt
vl-yhteisö, tai lasten lukumäärä.
Ongelma on selvästi miehen asenne ja käytös.
Ja ongelmaa olisi tässä perheessä varmasti, oli lapsia sitten 3 tai 5.Päinvastoin, ilmeisesti tässä tapauksessa vl-yhteisö/usko vähän jarruttaa sitä, miten mies toimii - ilman tätä "uskoa" hän olisi varmasti myös alkoholin liikakäyttäjä.
Kuulostaa osin vähän siltä kuin mun mieheni osaa kausittain olla; kovin tiukka ja kireä lapsille; tosin hän myös saattaa välillä käyttää vähän liikaa alkoholia.
No, en osaa oikei mitään neuvoja antaa, kuin että kyllähän se kannattaa aina yrittää korjata sitä mitä on, eli jos nyt vaan jotenkni saisi teidän parisuhdetta ja tilannetta korjattua niin olisi hyvä.
PAITSI jos miehesi oikeasti todella on narsisti, niin sitten ehkä asialle ei ole kauheasti tehtävissä.
Mutta muuten kannattaisi ensin miettiä, onko miehellä kovasti stressiä esim., onko työ stressaavaa ja siihen päälle siis taitaa tehdä vielä paljon kotitöitä?
Mitä hän tekee tietokoneella, töitä vai jotain turhanpäiväistä nettailua?Yrittäisin kyllä väkisin vielä ottaa vastaan sitä apua mitä kunta tarjoaisi, oliko sitten tukiperhe tms., vaikka mies sanoisi mitä.
(Mäkin kerran raahasin mieheni väkisin aa-klinikalle ja siitä se vähitellen elämän paraneminen sitten lähti... vaikkei raitis olekaan eikä ollut tarkoituskaan.)
Eli katsoisin sen kortin eka.
Jos ei mies kestä tukiperhejuttua, niin onko hällä vaihtoehtojakaan oikeastaan? Jos hän ei halua perhettään jättää kuitenkaan. Jos sinä vaan otat sen tukiperheen tai mitä nyt apuja saisittekaan.Mitä muuten tapahtuu, jos lapset on tehneet majoja tai vähän metelöi tms ja mies ärähtää, jos sinä vastaisitkin siihen rauhallisesti mutta jämäkästi: "Kyllähän lapset saavat kotonaan leikkiä / kykllähän lapsista saa vähän meteliä lähteä, leikkiä se vain on." Mitä miehesi sanoo/sanoisi siihen?
t: ei-vl (mutta ex-jt joten uskonnollsiista yhteisöistä on sikäli kokemusta, vaikkei se mielestäni ole tässä varsinainen juttu eikä se ongelma)
Heti aluksi, en itse ole enää vl, mutta olen lähtöisin isosta vl-perheestä. Nyt minulla on oma perhe, kolme pientä lasta, ja olen kotiäitinä.
Voimia sinulle elämäntilanteeseesi. On varmasti oikea ratkaisu joka tapauksessa, että lapsilukunne on täynnä. Toiseksi tukiperhetoiminta on teille aivan todella sopiva keino saada lisää voimavaroja elämäänne. Minulla on kokemusta tukiperhetoiminnasta opintojen kautta ja on kyllä niin positiivista ja ennaltaehkäisevää toimintaa kuin olla ja voi.
Kärsin lapsuudenkodissani paljon erään perheenjäsenen aggressiivisesta käyttäytymistä. Hänelle yritettiin hakea apua, mutta mikään ei auttanut. Piti olla ns. hissukseen jne. Tunnen vieläkin ahdistusta ajatellessani sitä.
Mielestäni sinun pitää aikuisena ja äitinä ajatella lasten ja myös itsesi parasta. Eli miehen on muutettava, yksiselitteisesti niin, käyttäytymistään tai sitten teidän kannattanee etsiä lasten kanssa rauhallisempi elinympäristö. Mielestäni vanhakantainen vl-ajattelu on lähtenyt siitä, että perheen sisällä on kaikki aina hyvin ja tukea ei tarvita. Se pitää unohtaa ja ajatella kasvavien lasten parasta. Erityislapsi ja muut lapset ovat oikeutettuja ympäröivän yhteiskunnan tukeen.
Ja yh:na sä varmasti pärjäisit, jos saisit tukea! Se on aivan varman asia. Älä pilaa itsesi ja lastesi elämää aggressiivisessa ympäristössä, jos miehesi ei pysty käytöstään muuttamaan! Ansaiset oikeastikin parempaa.
Halaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotain tuttua tuossa tilanteessanne on, mulla on vähän samantyyppinen mies paitsi että myöntää kyllä virheensä ja on periaatteellisella tasolla sitä mieltä että eri tavalla pitäisi toimia. Välillä tsemppaa mutta sitten kaikki jatkuu ennallaan. Tuntuu ettei ole oikein sisäistänyt näitä asioita, eli se oikea sisäinen motivaatio puuttuu käyttäytymisensä muuttamiseen.
Minusta tuntuu että sinun pitäisi kuitenkin asettaa lasten etu etusijalle. Miten mies reagoi jos sanot että jos hän jatkaa samaa rataa niin sun on lasten vuoksi pakko muuttaa erilleen? Vai eikö ota tosissaan?
miehen käytös ei kuulosta normaalilta, mutta ei kai se uskoon millään lailla liity. Monessa muussakin perheessä on varmasti eroavaisuuksia kasvatusperiaatteiden kesken, vaikkakin rajansa kaikella. Lasten ei kuuluisi kärsiä. Olisiko miehesi masentunut tai jotakin? Joku häiriö siellä taustalla täytyy olla. Onhan se monille muillekin häpeä, että perhe tarvitsee apua - ei se ole mikään vl-juttu. Minä hain neuvolan kautta apua jo heti lievän masennuksen ilmaannuttua, ja meni ohitse muutamassa kuukaudessa pienellä avulla (perhetyöntekijä yhteensä 4x3h), ja olen siitä kertonut avoimesti. Voimia teille!
T. vl
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmahan on suurelta osin tuo, kun mies ymmärrä omaa käyttäytymistä ja sen seurauksia. Kyllä sinun ja lasten hyvinvointi on nyt tärkeintä, jos mies ei suostu hoitoon, niin suosittelen asumiseroa. Kyllä varmasti apua saisit tuossa tilanteessa yksinhuoltajana! Voimia!
mahdottomaksi? Eli puhut avoimesti tilanteestanne, jolloin mitään kulisseja ei ole. AInakin se syy poistuisi siitä avun hakemisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde on kyllä ihan hyvä, mutta lapset säälittää... :(
millä tavalla se sitten on hyvä?
viestisi on ahdistunut. lapsesikin on varmasti :(
onko miehesi tietoinen että koko ajan saatte olla varpaillanne isän mielialojen mukaan? ei sellainen ole normaalia käytöstä keneltäkään, se on sairasta dominoivaa käytöstä.
mutta haluan sanoa, että olet rohkea, kun uskallat hakea apua ja myöntää ongelmat. Tiedän, että kynnys on korkea kun ympärillä suurperheiden äidit näyttävät pärjäävän niin hyvin.
Ja uskon, että jos asumusero tuntuu sinusta oikealta ratkaisulta pärjäät varmasti sukulaisten ja perhetyöntekijöiden avulla. Ei siitä helppoa tule, mutta varmasti lisää voimia saa siitäkin, että kodin ilmapiiristä tulee rennompi ja lämpimämpi, kun ei miehen tunteenpurkauksia tarvitse pelätä.
Minulla on myös kokemuksia agressiivisesta perheenjäsenestä, joka ei myöskään ollut fyysisesti väkivaltainen mutta muuten uhkaava ja pelottava suuttuessaan. Ja tunnetilat ailahtelivat herkästi, hyvä tuuli saattoi muuttua raivoksi todella pienestä syystä.Se oli lapselle pelottavaa ja muistan kyllä toivoneeni vanhempieni eroa vaikka pelkäsinkin miten pärjäisimme yhden vanhemman tuloilla yms. Pienenä kun ei tiennyt Kelan tuista yms mitään.
Ero on surullinen ja vaikea asia, mutta kannattaa ajatella ennen muuta omaa ja lasten parasta, ei se elämä varmasti helppoa noinkaan ole!
t. vl
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mieti, onko tuo sellainen perhemalli minkä haluat lapsillesi opettaa
Eihän usko tosiaan tähän tilanteeseen muuten liity kuin että tiedättehän te, kuinka valtava huhumylläkkä ja selän takana jauhaminen siitä tulisi, kun tieto leviäisi jos muutettais eri osoitteisiin. Tavallaan mitään kulisseja ei nytkään ole, koska olen avoimesti kertonut perheemme ongelmista ja mm. perhearvioinnista. Siksi kyseessä onkin ensisijaisesti miehen ylpeys. Tähän asti hän on lisäksi voinut ulkopuolisille kertoa syyksi asioihin minun jaksamiseni. Tukiperhekuvioon suostuminen tavallaan ilmaisisi ihmisille, että hänkään ei pärjää.
Tietyllä tavalla usko taas ei liity tähän asiaan ollenkaan. Suurin ristiriitahan tässä on se, että me kyllä rakastamme. Haluaisin edelleen olla miehen kanssa yhdessä. Haluaisin, että hän olisi yhä kumppanini, ystäväni, rakastajani. Hän on omalla tavallaan niin ihana, saa minut nauramaan ja ajoittain olen ihan tavattoman onnellinen hänen kanssaan. Sitä tarkoitin sillä, että parisuhde on toisaalta hyvä. Itsekäs hän kyllä on, ihan pohjattoman itsekäs. Narsisti? Ehkä. Hänen isänsä on. Samoja piirteitä on miehessäkin, mutta välillä on tuntunut että hän on kuitenkin kehityskelpoinen yksilö, tietyissä asioissa on petrannut kovin. Mutta tuo perhearviointi kyllä kertoi aika paljon. Juuri äsken juttelin kahden perhetyöntekijän kanssa, jotka olivat arviointia tekemässä. Kyllä he näkivät tilanteen ihan kuten tekin.
Kuten taisin kirjoittaakin, en oikeasti tiedä mikä on miehen sydämen uskon tila. Usein tuntuu, ettei usko merkitse hänelle oikeastaan mitään muuta kuin yhteisöön kuulumista. Olen melkein varma, että jos meille eri osoitteet tulisi, miehen asuntoon ilmaantuisi telkkari ja hyvin pian alkoholi tulisi kuvaan. Siis jos perhe hajoaisi, mies kieltäisi uskonsa luultavasti heti. Sekin ahdistaa. Vaikkei toisen puolesta voi uskoa, tuntuu että asia tulisi kuitenkin minun tunnolleni. :(
Ja oikeasti jaksamiseni on nytkin ollut heikkoa. Huusholli kaatuu niskaan ja olen upiuupunut. Perhearvioinnissa todettiin, että pariskuntana täydennämme toisiamme erittäin hyvin. Mies on tehokas "kodinkone", minä taas ensisijaisesti kasvattaja. Kotikunnassamme ei lapsiperheille kotiapua heru, oli tilanne mikä hyvänsä. Täällä on maan korkeimmat huostaanottoluvut, ja jos perhe ei pärjää, on lasten sijoittaminen usein puheissa ensimmäisenä.
Kovasti huolettaa myös siionin paine. Jo nyt tietyt ihmiset katsovat minua siihen malliin, että miettivät miten pitäisi tervehtiä, koska olen puhunut suoraan monista vaikeista asioista. Ja seuroissakäynti on tällä porukalla äärimmäisen vaikeaa, jos on vain yksi aikuinen. En tiedä mitä teen. Pitäisikö muuttaa takaisin kauas omien läheisten luo... En haluaisi, viihdyn täällä ja olemme juuri saaneet ihanan kodin. Ahdistaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa...........
kumpa voisin jotenkin auttaa.. Ymmärrän niin tuon uskovaisten puolelta tulevan paineen, vaikka usko ja toiset uskovaiset antavat välillä paljon voimia ja luottamusta tulevaan, joissakin tilanteissa yhteisö tuntuu taakalta. Tuntuu ettei kelpaa sellaisenaan, vikoineen ja puutteineen vaan pitäisi selvitä kun muutkin selviävät..
Muista kuitenkin, että rauhanyhdistys ei ole Jumalan valtakunta eikä Jumala. Jos siellä katsotaan arvostelevasti ja muuten ikävästi, muista että Jumala ei katso sinua niin. Hän rakastaa sinua sellaisena kuin olet ja pysyy kanssasi mihin päätökseen päädytkään.
Tietääkö miehesi että mietit erilleen muuttoa? En tunne häntä enkä osaa sanoa miten hänen kanssaan olisi parasta toimia, itse olen joskus vaikeista asioista kertonut miehelleni kirjeellä, että saan selitettyä koko asian ilman keskeytystä. Jospa kertoisit hänelle niin, että toivoisit että lapset voisivat tuntea olonsa turvalliseksi kotonaan. Ja että sinä haluaisit pitää perheen koossa ja rakastat miestä edelleen, mutta olisi parasta teille kaikille jos mies ottaisi vastaan apua, suostuisi johonkin terapiaan jossa hänenkin oloaan ja tunteiden hallintaa voitaisiin parantaa.
Paras ratkaisuhan kuitenkin olisi kaikille, että saisitte asiat kuntoon niin että voisitte elää kaikki yhdessä yhtenä perheenä, ja jokainen perheenjäsen voisi tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi.
Siinä missä kristillinen lähimmäisenrakkaus saisi normaalin sydämenuskovan auttamaan tai jopa järjestämään auttamisrenkaan teidän perheelle, vl-piireissä mietitään, voiko tervehtiä kuten uskovaa, jos tuo vaikeutensa esille. Tai että huhumylly pyörähtää käyntiin, jos käyttää perhetukipalveluita ja kertoo siitä.
Voiko olla selvempää merkkiä siitä, että uskoa kannattaisi harjoittaa jossain toisessa porukassa?
että onko sinulla ja miehelläsi riittävästi yhteistä aikaa? Onko teillä mahdollisuus käydä välillä kahdestaan jossain irtautumassa, jos saisitte jostain lastenhoitajan. Itse olen kokenu tämän asian tärkeäksi. Tuntuu että sitä paremmin sietää asioita kotona kun on saanut käydä yhdessä irtautumassa arjesta.
Entä onko miehelläsi omia harrastuksia ja miespuolisia kavereita joiden parissa hän voisi esim. pari kertaa viikossa irtaantua.. Minun miehelleni nämä ovat tosi tärkeitä. Niin kuin itselleni.
Voimia teidän perheellenne! Etenkin sinulle!
t. vl-äiti
Alue: Aihe vapaa
Yhteisö ei ole millään tavalla syynä näihin ongelmiin, mutta korjannut kyllä niitä. Sen verran toki, että kynnys eroon on suurempi kuin monella ei-vl:lla.
Muutamaan kysymykseen vastaus.
Mies ei tee koneella töitä, vaan pelaa nettipelejä parhaan kaverinsa kanssa kevyesti 2h päivässä, viikonloppuisin enemmänkin. Kaveri on myös perheellinen, mutta heillä ei enää ihan pikkuisia lapsia ole. Lisäksi mies on facebookissa, pelaa serveripeli traviania ja selailee nettiä muuten vain.
Mies ei ole stressaantunut töistä, pikemminkin paremmin menee silloin kun hän on töissä kuin mitä jos hän on ollut työttömänä. Mies nauttii töistä ja myös pakenee sinne kotoa. Esim. käy työreissuilla, jotka voisi aivan hyvin välttää, ja jättää minut tänne katraan kanssa selviytymään vaikka tietää miten väsynyt olen.
Olen ennenkin saanut painostettua miehen mukaan, kun on yritetty tilannetta korjata. Esim. 3v sitten pariterapiaan ja nyt tuohon perhearviointiin. Useita kertoja olen vain yksinkertaisesti tilannut perheellemme apua esim. ry:n diakoniatoimikunnasta. Mies suuttuu joka kerta, koska ei halua ulkopuolisia ihmisiä kotiimme pyörimään.
En haluaisi painostaa, koska sen näki, ettei tuosta arviointi- ja kuntoutusjaksostakaan ollut perheelle riittävää hyötyä, koska mies tuli sinne pakolla. Pitäisi jotenkin saada hänet vapaaehtoisesti mukaan, jotta hän suostuisi katsomaan peiliin ja skarppaamaan. Ajoittain meneekin paremmin. Esim. juuri tänään hän tuli töistä aurinkoisena ja lähtikin erityislapsemme kanssa kahdestaan harrastamaan (ehkä kerran kuukaudessa tekee niin). Mutta kun se hyvä tuuli saattaa olla poispyyhkäisty saman tien, jos vaikka netti vähän tökkii tai lapsi kaataa maidon pöydälle. Ja raivo jatkuu sitten koko illan, ärinää, kiroilua, lasten haukkumista. Mies siis saattaa sanoa jollekin lapsista esim. "Kyllä sä oot sairas pentu" tai "ei tartte olla noin vammanen". Näitä en ole koskaan hyväksynyt vaan aina sanonut että ei olekaan meillä sairaita tai vammaisia lapsia, eikä ne ole haukkumanimiä.
Samoin jos mies kieltää, useimmiten sanon että kyllä lasten pitää saada olla lapsia. Enimmäkseen lapset eivät kuitenkaan edes yritä iskän kotona ollessa mitään maja- yms. leikkejä, koska tietävät että iskä suuttuu. Sitten kun iskä lähtee vaikka reissuun, niin meillä tehdäänkin temppuratoja ja majoja oikein urakalla, äidin luvalla ja avustuksella. :) "Kun iskä on poissa niin lapset hyppii seinille" - positiivisessa mielessä.
Ja todellakin on niin, että jos en olisi tähän asti itsenäisesti tehnyt ratkaisuja avun hakemisesta, meillä ei olisi enää lapsia kuin korkeintaan nuorimmainen. Muut olisi otettu huostaan, koska tilanne olisi kärjistynyt jo aikaa sitten. Sehän tässä ristiriidan tekeekin, koska minä näen olevani vastuussa lapsista muutenkin kuin vain ruoan ja vaatteiden suhteen. Siksi järki sanoo, että pitäisi lähteä. Mutta kun sydän on edelleen toivottomasti retkussa siihen mieheen, joka on kolikon toinen puoli. "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin........"
AP