Lue keskustelun säännöt.
Meillä on nyt enkelivauva
24.05.2011 |
Kesken meni. 11. viikko. Itkettää ihan hirveästi, itsesyytökset päällä, enkä pysty tekemään yhtään mitään. Mieskin on ihan maassa. Eikö minusta ollut edes lasta kantamaan.
Kommentit (55)
Ymmärrän ap:ta. Sympatiaa annan. En kuitenkaan ihan osanottoa.
Itsellä alkoi vuoto samana päivänä kun plussasin. Sekin oli hirveää. Vain muutama tunti oli ehditty yhdessä miehen kanssa iloita. Suru oli valtava ja tuskin unohtuu koskaan.
Mutta asiat on kuitenkin aina laitettava oikeisiin mittasuhteisiin. Suru on surtava, mutta sitä ei pidä itsensä takia alkaa liiottelemaan. Enkeli vauva vai ei, sen päättäköön ap itse. Tärkeintä on päästä elämässä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesken meni. 11. viikko. Itkettää ihan hirveästi, itsesyytökset päällä, enkä pysty tekemään yhtään mitään. Mieskin on ihan maassa. Eikö minusta ollut edes lasta kantamaan.
Se on solurykelmä! 12. raskausviikkoon asti abortinkin saa ihan tuosta vaan jos ei huvita saada lasta. Ja olen lukenut näitä äippäpalstoja ja täällä aina sanotaan, ettei se ole vielä mikään ihminen tai lapsi vaan solurykelmä!! Että varmaan se tässäkin tilanteessa pätee!? Muu olisi jotenkin epä-älyllistä ja epäloogista!
Otsikon perusteella luulin että ovat oikeasti menettäneet vauva eikä vaan pientä sikiötä.
mutta uskallan kuitenkin väittää että keskenmeno näillä viikoilla on yleensä hyvä asia. Sikiöllä ei ollut elinmahdollisuuksia ja tiedän tämän kuulostavan akmalalta, mutta kyseessä oliis todennäköisesti ollut erittäin sairas lapsi.
Ja sitä ap tuskin olisi halunnut. Hänhän suree unelman romahtamsita, toivetta joka ei toteutunutkaan. Ei konkreettista lasta, sillä eihän hän ollut koskaan tuota lasta edes nähnyt.
Ymmärrän toki että keskenmeno on aina kipeä asia, mutta on se kuitenkin vähän eri kaliiberia kuin elävän vauvan menettäminen.
Ikävä että sait keskenmenon, en ole koskaan saanut keskenmenoa -tai tehnyt aborttia.
Olen tosin pidellyt 5- vuotiasta lastani teholla sylissäni, odottanut kuoleman ja saattanut hautaan.
Suunnitellut meidän perheen yhteistä hautakiveä 31- vuotiaana.
Ei tästä toivu koskaan, enkä pysty näkemään että tulee ikinä, ikinä sitä päivää ettei satu näe sitä kaikkea verta, eikä enää lasta ole. Niin kauan kuin tässä elän eteenpäin ilman lastani en usko haavat menisi umpeen. Sama helvetti jatkuu päivästä toiseen. Todellisuus muuttui ihan toiseksi.
Eikä vaan minulla ja lapsen isällä mutta myös onnettomuuden nähneillä lapseni sisaruksilla.
Jos joskus saan uuden lapsen, ja menettäisin sen vatsassa niin ei se olisi mitään niin kamalaa kuin mitä se on jos lapsi olisi aloittamassa esikoulun ja tekisi kaikkea itselleen mielenkiintoista.
Minä sain keskenmenon vuosi sitten keväällä ja edelleen mietin asiaa välillä. Itku tulee vieläkin toisinaan, vaikka raskauduin uudelleen viime kesänä ja nyt meillä on pieni vauva. Anna itselle aikaa surra tapahtunutta! Keskenmeno on sen kokeneelle usein kova isku ja sitä on oikeus surra, vaikka muut mitä sanoisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Solurykelmää, sikiötä ja kuolevaa lasta ei voi verrata eikä tarvitsekaan! Surulla ei voi kilpailla, kenen suru on oikeutetumpi ja suurempi! Suru on kaikille syvä ja tosi!
Minulla on ollut kolme keskenmenoa varhaisilla viikoilla ja joka kerta minä menetin lapsen, en solurykelmää, sillä äidille raskauden tultua ilmi on olemassa vain vauva, lapsi, ihminen! Lääkärit puhuvat sikiöistä ja soluista, äiti tuntee kantavansa lasta. Jouduin kerran kaavintaan km:n jälkeen ja minua loukkasi syvästi se, että lääkäri kirjoitti epikriisiin: "saatiin saalista, joka lähetetään patologille" tms. Ymmärrän sen, että lekuri tarkoitti kohdusta kaavittua ainesta, mutta olisIkohan tuohon jokin parempikin ilmaus kuin lääkärislangin "saalis".
Älkää äidit tuomitko toisia äitejä, pitäkää mieluummin yhtä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja prkl teille, jotka olette niin julmia, ettette voi vaikka toisen otsikon alla alkaa keskustelemaan surumisen oikeudesta ja vauvan kehitysasteesta! Hävetkää!
tuo enkelivauva-ilmaisu vaan vähän osui korvaan. yleisesti puhutaan enkelivauvoista kun raskaus on kestänyt vähintään 22 viikkoa, silloin puhutaan myös kohtukuolemasta. Siihen asti se on keskenmeno ja viikolla 11 varhainen keskenmeno, joita tapahtuu liki puolet raskauksista. nykyiset tarkat raskaustestit vaan lisäävät näitä suruja, vielä 20 vuotta sittene ne tiennyt oelvani raskaanakaan kuin vasta viikolla 9. Eli olen voinut kokea vaikka kuinka monta varhaista keskenmenoa tietämättäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutkimus osoitti, että kun munasolu on hedelmöitynyt, varhaisen keskenmenon todennäköisyys on
18-vuotiailla 63 %
28-vuotiailla 85 %
38-vuotiailla 95 %
48-vuotiailla 99 %
Kesken meni. 11. viikko. Itkettää ihan hirveästi, itsesyytökset päällä, enkä pysty tekemään yhtään mitään. Mieskin on ihan maassa. Eikö minusta ollut edes lasta kantamaan.
Se on solurykelmä! 12. raskausviikkoon asti abortinkin saa ihan tuosta vaan jos ei huvita saada lasta. Ja olen lukenut näitä äippäpalstoja ja täällä aina sanotaan, ettei se ole vielä mikään ihminen tai lapsi vaan solurykelmä!! Että varmaan se tässäkin tilanteessa pätee!? Muu olisi jotenkin epä-älyllistä ja epäloogista!
Ei se nyt rv 11 enää mikään solurykelmä ole, herran jee! Juuri kävin np-ultrassa rv 12 ja siellä kaveri heilutteli käsiään, löytyi sydämen osat, aivolohkot sun muut.
...jos oikein tarkkoja ollaan niin ei se ole enää mikään solurykelmä raskausviikoilla 5-8, jolloin äipät vasta oikein innostuvat aborttipapereita täyttelemään! Sydän sykkii jo!
Eli kiva nähdä että näin monen mielestä abortti on murha!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja prkl teille, jotka olette niin julmia, ettette voi vaikka toisen otsikon alla alkaa keskustelemaan surumisen oikeudesta ja vauvan kehitysasteesta! Hävetkää!
Jospa teitä abortinpuolustelijoita heräisi edes jokunen miettimään, miten sama "kohdunsisäinen olio" voi olla toiselle enkelivauva ja toiselle abortoitava solumassa!
Faktahan on se, että sikiö ON ja ELÄÄ! Ei se elä ja kuole vain, jos äiti sitä sattuu suremaan. Naisen tunteet eivät ratkaise sikiön yksilöllisyyttä ja elossaolemista, vaikka näinhän me uskomme jotta abortti voi olla se "naisen oikeus omaan kehoonsa yli sikiön oikeuden elää" kuten se nykyään on.
Mitä te oikein tappelette? Täällä saa aikaiseksi myrskyn vesisoikossakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja prkl teille, jotka olette niin julmia, ettette voi vaikka toisen otsikon alla alkaa keskustelemaan surumisen oikeudesta ja vauvan kehitysasteesta! Hävetkää!
ja tästä olen aivan samaa mieltä!!!
Solurykelmää, sikiötä ja kuolevaa lasta ei voi verrata eikä tarvitsekaan! Surulla ei voi kilpailla, kenen suru on oikeutetumpi ja suurempi! Suru on kaikille syvä ja tosi! Minulla on ollut kolme keskenmenoa varhaisilla viikoilla ja joka kerta minä menetin lapsen, en solurykelmää, sillä äidille raskauden tultua ilmi on olemassa vain vauva, lapsi, ihminen! Lääkärit puhuvat sikiöistä ja soluista, äiti tuntee kantavansa lasta. Jouduin kerran kaavintaan km:n jälkeen ja minua loukkasi syvästi se, että lääkäri kirjoitti epikriisiin: "saatiin saalista, joka lähetetään patologille" tms. Ymmärrän sen, että lekuri tarkoitti kohdusta kaavittua ainesta, mutta olisIkohan tuohon jokin parempikin ilmaus kuin lääkärislangin "saalis". Älkää äidit tuomitko toisia äitejä, pitäkää mieluummin yhtä!
Minä olen lääkärinä nähnyt lukemattomia äitejä, jotka EIVÄT odottaneet vauvaa, lasta tai ihmistä! He kantoivat ei-toivottua solurykelmää, josta he halusivat päästä eroon ja halusivat lääkärin kaapivan tuon "saaliin" biojätteisiin.
Naiset olivat kauhistuneita Timo Soinin näkemyksestä, että elämä on pyhää. Sikiötä ei saa tappaa! Moni jätti äänestämättäkin miestä ja puoluetta, jonka puheenjohtajalla on näkemys että sikiö naisen kohdussa on yksilö, ihminen.
Suomalainen nainen on verenhimoinen tappaja!
teet vaan uuden kakaran, jos siltä tuntuu. Ihan oikeasti, ei ketään kiinnosta sun solurykelmäsi.
Mitä te oikein tappelette? Täällä saa aikaiseksi myrskyn vesisoikossakin.
... yhtä ap:tä kaipaa.
Enkä minä ainakaan tappele vaan sanon faktat siten kuin ne ovat. varmasti nämä näkemykseni eivät kaikkia miellytä, mutta olen nähnyt niin tekopyhää menoa naisilla tämän raskaus ja sikiö -teeman tiimoilta, että sanonpa vain miten asia terveydenhuollossa on. Toisaalla pelastetaan keskosta, toisaalla tapetaan sikiöitä. Skitsoa menoa!
tiedän, ei lohduta, mutta luonto hoiti näin, sillä se ei tod näk ollut elinkelpoinen
uutta matoa koukkuun
Outoa porukkaa täällä. Suru on subjektiivinen asia. Joku on kokenut rankkoja asioita eikä pienistä hätkähdä, joku on herkempi ja kokemattomampi ja järkkyy vähemmästäkin. Joku vain on niin kovasydäminen että mikään ei kosketa.
Millä oikeutukslla kukaan voi tulla toiselle sanomaan mitä saa surra?
Tiedän omasta kokemuksesta, mitä käyt läpi juuri nyt. Menetin itse tasan vuosi sitten oman vauvani viikolla 17. Noin kuukauden päivät olin ihan hajalla, itkin joka päivä. Vieläkin suren, mutta päivä päivältä asia on helpompi hyväksyä. Niin vain kävi, mitään syytä ei löytynyt.
Nyt kannattaa surra rauhassa ja antaa mahdollisuus uudelle alulle sitten kun siltä tuntuu. Aika parantaa haavat ainakin osittain, vaikka eihän tuota kokemusta voi koskaan unohtaa. Se kulkee mukana koko elämän ajan.