Kun kuulen naisten valittavan vauvanhoidon rankkuudesta...

Yhtä lailla kun kuulen jonkun valittavat työstä ja kiireestä ja stressistä, niin ensimmäinen ajatukseni on, että "Mitäs jos sanoisit pomollesi, että nyt en enää ehdi ja kestä, hiljennä tahtia! Ja jos tämä ei onnistu, niin etsi uusi työpaikka."



Mutta en sano sitä ääneen, vaan kuuntelen ja voivottelen.



Jos joku valittaa parisuhdeongelmiaan, niin silloinkin ajattelen että "Jos se elämä miehesi kanssa on noin kamalaa, niin olisiko parempi että laittaisitte lusikat jakoon?"



Mutta en sano sitä, vaan kuuntelen ja voivottelen.



Oikeasti, valittaminen on turhaa tilanteessa johon itse itsensä on ajanut. Eri asia, jos on käynyt ns. paska säkä ilman omaa valintaa.



AP

kallistun AP:n sanoihin, että miksi sitten piti tehdä jos heti sairaalasta palattu alkaa vinkuminen.



jos itseä edes meinaa ruveta rassaamaan niin ajattelen tuttuja ja ystävääni jotka menettivät vauvansa. toinen kuoli kohtuun ja toinen sai elää vain 4päivää. Silloin häpeän itseäni ja heikkouttani ja tartun niskata kiinni ajatellen, että he varmaan tekisivät mitä tahansa jos saisivat kuulla vauvojensa itkevän! :(

ilman itseni kohottamista.

Kolme pientä lasta, joista yksi vauva. Talon rakentaminen, työmiesten ruokkiminen, talon puulämmitys.En jaksa valittaa, on vaan osuutensa tehtävä. Enemmän harmittaa muitten voivottelu, että on sulla rankkaa.

En silti ihan tajua, oletatko, että kaikki elämässä on suunniteltua. Sairastumiset? Valvomiset? Työttömyys? Lähiomaisen kuolema?



Me emme saaneet lasta omin voimin ja vauvan yritystä ja hoitoja kesti viisi vuotta. Tukiverkkomme oli tänäkin aikana kattava: molempien vanhemmat ja sisarukset sekä kaksi ystäväpariskuntaa, joista toisella jo lapsia. Meillä molemmilla oli vakituiset työpaikat, ja säästöjä tilillä, jotka tosin hupenivat pikavauhtia hoitoihin. Meillä oli kolme kummilasta, joita näimme säännöllisesti ja joiden hoitamisiin osallistuimme. Tiesimme, mitä oli vauvaperheen arki, kun ystäväni lapsi oli koliikkivauva.



Kaikin puolin siis olimme varautuneet ihan kattavasti vauvan tuloon. Silti se yllätti. Meidän vauvamme oli sairas. Sairaalahoitoja oli vähän väliä, tutkimuksia ja lääkärikäyntejä. Itse en ollut varautunut omaan väsymykseen ja oirehtivaan masennukseen, vaikka kaiken olinkin baby bluesista lukenut, kun ystäväni siihen sairastui. Minulla se vain oli niin lievänä, että hiipi huomaamatta päälle. Mies pakeni töihin, joten väsymystä ja parisuhdejännitettä ehti kertyä. Myös ajatus siitä, miten paljon olimme nähneet vaivaa tämän vauvan saamiseen, esti sen, että olisin uskaltanut myöntää tosiasiat: että olin väsynyt ja uuvuksissa ja olisin tarvinnut muutakin apua kuin sukulaisten kyläilyjä.



Puolessa vuodessa tilanne helpotti. Sairaalakäynnit loppuivat, ja tavallinen vauva-arki alkoi. Yöunet paranivat, kun mies taas osallistui ja otti ekan valvomisvuoron.



Sitten isäni kuoli ja anoppini sairastui vakavasti. Kaikki voimavaramme menivät tähän kuvioon. Tuntui jälleen, että vauva-arki oli rankkaa, kun nukkumisen sijaan piti valvoa vauvan kanssa, ja oli silti niin uuvuksissa. Tämän lisäksi taloudellinen tilanteemme romahti, kun mieheni työpaikalla tehtiin irtisanomisia, ja mieheni kuului näihin irtisanottuihin.



Eihän se ollut vähän nukkuvan vauvan syy. Mutta tuntui rankalta olla vaativan vauvan kanssa, jota oli kannettava sylissä ja joka ei hetkeäkään edes lähempänä vuoden ikään viihtynyt lattialla. Murhe myös vauvan kehityksestä ja siitä, oppiiko istumaan ja oppiiko ikinä kävelemään, oli todella rankkaa.



Vauvoja ei ole pakko tehdä. Ei ole pakko kouluttautua tai ostaa omistusasuntoa, ei ole pakko mennä naimisiin tai elää parisuhteessa. Mutta se, että ei uskalla olla parisuhteessa, koska mies voikin vuosien päästä olla uskoton tai osoittautua narsistiksi/alkoholistiksi/ilkeäksi tai vain löytää uuden, on kai aika naurettavaa noin ihan yleiselläkin tasolla ajateltuna. Ihan yhtä naurettavaa on ajatella, että ei uskalla hankkia vauvaa, koska vauva voi olla sairas/vaativa/koliikkivauva/herkkä/allerginen/itkevä tai muuten vain sellainen, jota ihan joka vauva ei ole.



Jos elämässä ei uskalla solmia ihmissuhteita, koska ne voivat mennä mönkään, ei uskalla ottaa työpaikkaa, koska siitä voi saada potkut eikä uskalla hankkia vauvaa, koska se voi olla vaativa, ei oikeastaan tarvitse elääkään, koska sekin voi olla liian rankkaa. Oma valinta, joo.

Mieti ap jos kukaan ei ikinä valittaisi mistään, tyytyisi vaan kohtaloonsa oli koski se sitten ihan mitä vaan.



Muutenkin ihan omituisesti ajateltu että pomolle voi valittaa mutta kaverille tai ystävälle ei voi?!

Yhtä lailla kun kuulen jonkun valittavat työstä ja kiireestä ja stressistä, niin ensimmäinen ajatukseni on, että "Mitäs jos sanoisit pomollesi, että nyt en enää ehdi ja kestä, hiljennä tahtia! Ja jos tämä ei onnistu, niin etsi uusi työpaikka."

Mutta en sano sitä ääneen, vaan kuuntelen ja voivottelen.

Jos joku valittaa parisuhdeongelmiaan, niin silloinkin ajattelen että "Jos se elämä miehesi kanssa on noin kamalaa, niin olisiko parempi että laittaisitte lusikat jakoon?"

Mutta en sano sitä, vaan kuuntelen ja voivottelen.

Oikeasti, valittaminen on turhaa tilanteessa johon itse itsensä on ajanut. Eri asia, jos on käynyt ns. paska säkä ilman omaa valintaa.

AP

Jokainen valittaa joskus. Se on nimenomaan yksi keino purkaa stressejään, kun saa ruikuttaa ja avautua onhelmistaan ja on joku joka kuuntelee. Se on sitten eri asia, jos valittaisi ja inisisi kaiken aikaa. Kyllä sitä ihminen saa valittaa, vaikka olisi vaan rakko jalassa!

väsymys. Eihän siihen voi ennakolta valmistautua ja vauva voi olla sairaskin.

Voisiko niille valittajille tarjota apua ja ottaa vauvan vaikka vähäksi aikaa hoitoon?

3 lapsemme vauva-ajan hoitoon. 2 koliikkitapausta, 1 allergikko. Ei ole tarvinnut ulkopuolisille valittaa, kun en ole "ongelmien" kanssa ollut yksin.



Lisäksi olen jo vanhemmiten hiffannut, että ihminen on toiselle susi tai siis nainen on ja osaan pitää suuni kiinni kaikista pieniin lapsiin liittyvistä hankaluuksista.



En ole kuullut itkua siitä miten jotkut naiset valittavat ulkonäöstään, työpaineista, miehistään tai muusta ei-lapsiin liittyvistä asioista. Ne siis hyväksyttäviä?

Jaksamista perheellesi.

Oikeasti, valittaminen on turhaa tilanteessa johon itse itsensä on ajanut. Eri asia, jos on käynyt ns. paska säkä ilman omaa valintaa. AP

koska tollaiset hymistelijät jää aika nopeaan yksin tai enintäin tuttava-asteelle. Sen kun tunnistaa, ettei ihminen puhu totta, vaan hymyilevät nätisti vaikka ajattelevat ihan muuta.

Onneksi mulla on ystäviä, jotka uskaltavat olla myös eri mieltä kanssani ja antaa neuvoja, eivätkä vain hymistellä.

Mä vaan totean yksinkertaisesti sen mitä tunnen, eli jos mä olen väsynyt niin sanon että olen väsynyt. Jos joku ottaa sen valittamisena niin se on sitten hänen ongelmansa.