Kun kuulen naisten valittavan vauvanhoidon rankkuudesta...

onko vauvoja pakko tehdä, kun se vauva jo tuhajaa sylissä.

Eipä paljon auta puheet tyyliin, onko vauvoja pakko tehdä, kun se vauva jo tuhajaa sylissä.

ihan rauhassa sitä, että selkään sattuu, närästää ja liitoskivut piinaa - en voi enää aborttiakaan saada ;)

Ap voi sitten pitää mölyt mahassaan kun vaikka esim. puoliso kuolee ja tekee mieli vielä vuodenkin jälkeen valittaa miten ikävä on.

Enkä mä silloinkaan valittanut. Surin toki itseni uuvuksiin. Mutta suruni surtuani nousin jaloilleni. En mä kokenut tarvetta valittaa ystävilleni, kuinka rankkaa mun elämä oli. Eiköhän ne nähnyt sen ihan ilman valittamistakin. AP

sinä olet itsekeskeinen hölmö, mene jo muualle pätemään. vauvanhoito on raskasta, lasten kasvattaminen vaativaa ja molemmat elämän hienoimpia ja tärkeimpiä hommia. Ihmisiä syntyy ja ihmisiä kuolee- se on eläää. Jonakin päivänä sinäkin tajuat et kaikilla on surunsa ja murheensa ja on rikkautta jakaa niitä yhdessä toisten kanssa. Ja on todella lapsellista korostaa omia murheitaan toisia polkemalla. Koskaan et voi tietää toisen surun tai väsymyksen määrää. Sen tajuat kun opit kunnioittamaan muita ja pääset irti oman navan ympärillä pyörimisestäsi.

yksin kitumisessa on. Miksi ei uskalla päästää ketään niin lähelle, että voisi saada tukea tuskaansa? Tyhjän takia jatkuva narina on aivan eri asia kuin kriisin kohdatessa tai uupuneena läheisen kanssa asian läpikäyminen. Ystäviäkään ei voi loputtomiin käyttää terapeuttina tai se ystäväkin väsyy, mutta en ymmärrä ollenkaan tällaista ajatusta, että omat kipukohtansa pitäisi läheisiltä salata tai peräti pyytää anteeksi, jos erehtyy sanallistamaan jotain heikkouttaan. Itse olen saanut paljon voimaa siitä, että olen voinut puhua vaikeista asioista ystävieni ja perheeni kanssa, ja samoin olen istunut ystävän luona ja halannut ja kuunnellut, kun hänellä on ollut vaikeaa. Lisäksi tehnyt voitavani konkreettisesti auttaakseni - vienyt roskat, tehnyt ruokaa ja laittanut osan pakkaseen jne. No man is an island - miksi pitäisi kuvitella että jokaisen on aina selvittävä yksin. Ei todella ole.

Ap voi sitten pitää mölyt mahassaan kun vaikka esim. puoliso kuolee ja tekee mieli vielä vuodenkin jälkeen valittaa miten ikävä on.

Enkä mä silloinkaan valittanut. Surin toki itseni uuvuksiin. Mutta suruni surtuani nousin jaloilleni. En mä kokenut tarvetta valittaa ystävilleni, kuinka rankkaa mun elämä oli. Eiköhän ne nähnyt sen ihan ilman valittamistakin.

AP

Kaikki ei sieltä enää nouse. Siksi on parempi puhua kuin hautoa syvällä sisimmässään asioita. Itse olen kärsinyt masennuksesta ja haudoin vuosia itsemurhaa. Mun olisi pitänyt valittaa. Olisi pitänyt valittaa miten paskaa elämä on, miten pahalta tuntuu, miten en kertakaikkiaan enää jaksa nauraa. Olisin kenties saanut hoitoa ja toipunut paremmin. Olisin saanut mahdollisuuden onnelliseen nuoruuteen.

Ap on niin tyypillinen suomalainen. Valittaminen ja ääneen puhuminen omista ongelmistaan ja pahasta olosta koetaan vain rasitteeksi muille ja siksi pidetään ne mölyt mahassa ja kärsitään hiljaa sisällä. Sitten tätä pidetään vielä sankarillisena ja vahvuutena. Musta vahvuus on tunnustaa oma heikkoutensa, se ettei aina jaksa eikä elämä ole aina helppoa.

Kun on väsynyt vaikkapa vauvan yöheräilystä, voi sen aivan hyvin kertoa. Pitäisikö kaikki pitää omana tietonaan ja kärsiä hiljaa mielessään ja esittää superäitiä, kun on sen vauvan nyt saanut!

On kurjaa, jos väsynyttä äitiä vielä syyllistetään tyyliin: itsehän sen lapsen halusit tai nauti nyt siitä.

Vähemmästäkin mieli alkaa rempata, jos pitää uupuneena esittää kaikkivoipaista supermammaa.

Olen surrut ja puhunut asiasta uudestaan ja uudestaan.

Kriisiterapiassa käydään kanssa puhumassa ja heistäkin asia pitää vatvoa läpi, suorastaan kannustetaan, ajattele! Mistä olet saanut päähäsi että vaan kivoista asioista saa puhua?

Vanhakantaista ja perin suomalaista on lapseni haudanneen papin mukaan vaan olla puhumatta kuolleesta ja olla vaan jatkaa lakasemalla ongelmat maton alle.



Miten ihmeessä kehtaat sanoa että muiden pitäisi tehdä kuten sinä?

Minusta on ok että suret kuten suret, mieheni tapa surra on erilainen kuin omani. Mitä siitä?

Pointti on että pääsee puhumaan tai itkemään JOS siltä tuntuu.

Mitä pahaa siinä on jos sanoo että on vaikeaa tehdä arkisia juttuja? Moneenkohan kertaan kävin heti lapseni kuoltua pesemässä pesukoneellisen pyykkiä, en jaksanut sitä ottaa pois vaan pesin taas seuraavana aamuna! Sitten tuli se aamu kun otin pyykin koneesta ja ripustin ulos kuivumaan.

Mitä kamalaa tämän kertomisessa on?

Vai onko siinä se ettet sinä niin halunnut tehdä niin ei taas muutkaan saa tehdä?



Jokainen meistä menettää jonain päivänä jonkun läheisensä. Ei silti ihmisiä ja heidän suruaan voi polkea maahan ja vähätellä koska niin vaan käy. Tekikö joku sinulle niin?

Minulle saa sanoa ettei jaksa kuunnella.

Saa kieltäytyä puhumastakin, suru on henkilökohtainen.

Anoppi sanoi että tarttis tuosta jo päästä yli mutten tiedä voiko lapsen kuolemasta koskaan "päästä vaan yli". Ehkä hän mummona pääsee yli lapsenlapsensa kuolemasta? Minusta tuollanen loukkaa hänen oman lapsen surua.

Jos elämässä ei uskalla solmia ihmissuhteita, koska ne voivat mennä mönkään, ei uskalla ottaa työpaikkaa, koska siitä voi saada potkut eikä uskalla hankkia vauvaa, koska se voi olla vaativa, ei oikeastaan tarvitse elääkään, koska sekin voi olla liian rankkaa. Oma valinta, joo.

vaan että halutaan lapsia. Vauva-aika on rankkaa, mutta lapsen lapsuus ja koko elämä lapsen kanssa on paljon isompi asia kuin pelkät ekat kuukaudet.



Huolestuttavampaa on, jos joku haluaa vauvoja, muttei lapsia.

niin paljon, että TIEDÄN mitä lasten kanssa eläminen pahimmillaan voi olla. Sen voi mielessään vielä korottaa potenssiin sata ja silloin ollaan ehkä lähellä sitä uupumusta, jonka äiti tilanteessa kokee.

Eli minulla ei todellakaan ole edes hailakanpunaisia mielikuvia pehmoisen suloisista ja baby-saippualta tuoksuvista untuvapäistä, vaan niskavillat hikisenä yöt huutavista, päivät kitisevistä, jatkuvasti sairastelevista ja huonosti syövistä vauvoista. En todellakaan ymmärrä, kuinka vauvavuoteen liittyvät mahdolliset ongelmat voi tulla kenellekään aikuiselle ihmiselle yllätyksenä! Niistähän puhutaan jatkuvasti ja kaikkialla.

AP

vauvavuodesta ja mulle vähän naureskeltiin, kunsuhtauduin tulevaan muka niin pessimistisesti. Mutta silti tuli rankkuus todellakin yllätyksenä. Meille sattui lapsi, jolla oli koliikki, vaikeat allergiat, lapsen toinen perussairaus, joka vaati sairaalareissuja sekä mies sairastui.

Olin varautunut muutamaan noista, mutta en todellakaan kaikkiin kerralla. Eikä kyllä pahemmin missään puhuttu, että ihan tuollaiseen olisi pitänyt varautua. Ei tuota pysty ymmärtämään, vaikka kuinka kuuntelisi ja katselisi vierestä. Itselläni on kaveri, jolla oli allerginen lapsi, enkä senkään kuormittavuutta oikeasti ymmärtänyt ennen kuin itse koin, vaikka kuinka olin luullut ymmärtävänsä.

Lapsen hankintaan liittyvät monet kokemukset ovat sellaisia, että ei niitä usein voi tajuta, ennen kuin ne on oikeasti itse kokenut. Ei vaikka olisikin ihan ns. normaali vauva-aika. Olen minäkin nähnyt monta sotaelokuvaa ja jutellut veteraanien kanssa, muta en silti väitä ymmärtäväni millaista on olla oikeasti sodassa.

ovatpa he kovia valittamaan kaikesta. Itsellä kolme lasta eikä koskaan ole ollut mitenkään rankkaa.

vauvoista ja väsymisestä.Yhennentoista kerran sain vauvan synnyttää.Yhden olen joutunut hautaan laskemaan,muista saan vielä nauttia.Väsynyt? Kyllä,ja monesti aivan loppuun asti palanut,mutta sinnitellyt aina pinnalle.En silti ole nähnyt tarvetta valittaa vieraille,vaikka en kyllä näyttele ylipirteääkään.Ääneen valittamisen aihetta on tullut vasta,kun lapset on alkanut kasvaa murkkuikään ja sen yli.On ollut kaikenlaista,mitä ei voinut kuvitellakkaan,itsemurhayritys ym.ym.Ne vie loputikin jaksamisen rippeistä.Teille,joilla on pieniä lapsia,sanoisin sen ikivanhan ja kuluneen totuuden,jonka olen nyt vasta viime vuosina ymmärtänyt;pienenä lapset polkee syliä,isompina sydäntä.Nauttikaa niistä pienistä,se on kuitenki helpompaa niitten kans.Nauttikaa ja nukkukaa aina kun saatte jonku pitämään vauvaa sen aikaa sylissä :) Toivottavasti tästä ei kenenkää tarvi vetää hernettä nenään,minä vain puhun kokemuksesta.Ja lapsia minulla on siksi,koska olen henkeen ja vereen kotiäiti,kaikesta huolimatta,ei pakotettuna :))

Minun esikoiseni oli vauvana todella helppo. Lähinnä hän söi ja nukkui, jokelteli tyytyväisenä ja hymyili.



Toinen lapsi olikin sitten vauvan aivan toisenlainen luonteeltaan. Sain kantaa häntä koko ajan hänen valveilla ollessaan. Jos hänet laski 5 minuutiksi käsistään, hän alkoi huutaa hysteerisenä, eikä rauhoittunut pitkään aikaan.



Kolmas lapseni oli puolestaan sairas vauvana. Häntä piti syöttää kahden tunnin välein yötä päivää. Kävimme jatkuvasti neuvolassa, lääkärissä, laboratoriossa ja sairaalassa tutkimuksissa. Jos vauva olisi ollut terve, hän olisi varmasti ollut helpompi kuin kakkonen, mutta kun hän ei ollut terve.



Vaikka valittaminen ei sinänsä auta asiaa, niin se kuitenkin helpottaa, kun saa purkaa tuntojaan.

vaan että halutaan lapsia. Vauva-aika on rankkaa, mutta lapsen lapsuus ja koko elämä lapsen kanssa on paljon isompi asia kuin pelkät ekat kuukaudet. Huolestuttavampaa on, jos joku haluaa vauvoja, muttei lapsia.

Kasvattajan vastuu on ainakin se 18 vuotta juridisesti ja tosi asiassa koko elämän mittainen.

vauvan hoito tekee tiukkaa.

Minä makaan yksin likaisessa kämpässä sosiaalituilla eineksiä syöden pitämättä yhteyttä kehenkään. Kyllä on helppoa.

Minä en ole valittanut kertaakaan vauvan hoidon rankkuutta, koska nyt yli vuoden ikään ehtinyt lapsemme on ollut helppo ja hyvin nukkuva vauva. Aivan ihana!

...muiden valittamisesta? Kuunteleminen on oma valintasi ja tämä av-palstalla roikkuminen vasta outoa onkin, jos et valitusta kestä. Senkun tokaiset ettei vois vähempää kiinnostaa toi sun ruikutuksesi, ja siihen loppuu valitus. Oma valintasi tuo, että kuuntelet moisia, lopeta valittaminen siitä.

Ajatteletko silloin että "onko sitä pakko käydä töissä"?

...mietin mielessäni: "Oliko niitä vauvoja pakko tehdä? Mitä oikein kuvittelit sen olevan? Oma valinta." Mut en kuitenkaan sano mitään, vaan nyökyttelen, kuuntelen ja voivottelen. Toivotan voimia.

vaan lasta. Ihan varmasti valitan rankkuutta, kun en uneksinut moniallergisesta yöt läpi huutavasta vauvasta, vaan niistä vauvavuoden jälkeen olevista vuosista ;)

Vauvavuosi oli vain kestettävä, avautuminen kavereille auttoi sen yli. Ja edelleen _huutavaa_ vauvaa/lasta ei kukaan halua "tehdä", vauva voi olla myös normaali yönsä nukkuva tyytyväinen vauva, mitä se oma valintakin olis ollut.

"Miksi haluaisin kokemusta asiasta, joka ei ole minulle tärkeä?"



Esim koska...



- Voit olla avuksi ja auttaminen yleensä tekee iloiseksi.

- Uteliaisuudesta uutta asiaa kohtaan. Ehkä oletkin arvioinut väärin suhteesi nuorempaan ikäpolveen? Sinultahan puuttuu käytännön kokemusta!

- Siksi myös, että jokuhan sinutkin on hoitanut lapsena ja voi olla, että tarvitset apua vielä, jos sairastut tai tulet vanhaksi ja raihnaiseksi. Tuleva sukupolvi hoitaa myös hedonistisesti vain itselleen eläneet ihmiset. Oikeudenmukaisuuden ja velvollisuudentunnon vuoksi, jotta maailma olisi parempi paikka elää. Tiedän, että nämä ovat vanhanaikaisia arvoja, mutta ehkä olisi hyvä nähdä myös tämä moraalinen puoli osana omaakin elämää? Joutumalla ehkä ulos omalta mukavuusalueeltaan saakin yllättäin tilalle jotain arvokkaampaa! Aikaa elää vain itselleen jää sinulle silti vallan riittävästi.