Mitä mieltä: Nainen eroaa vapauden halun vuoksi ja palaavat lopulta yhteen menovaiheen jälkeen?

Tämmöisessä tapauksessa ulko-ovi aukeaa vain kerran lähtijälle.

Vierailija kirjoitti:

Tämmöisessä tapauksessa ulko-ovi aukeaa vain kerran lähtijälle.

Lähtijä kiittää.

Aloin suhteen muutaman vuoden eron jälkeen uudelleen ja nyt kaduttaa mitä olen mennyt tekemään. Muistin ilmeisesti vain hyvät jutut ja nyt huomaan, että se mikä alkoi silloin hiertää ei ole miksikään muuttunut. Kuinka ihmeessä voin sanoa että ei sittenkään, kun toinen on aivan onnensa kukkuloilla?

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Mitä tuollaisella anteeksiannolla tekee, jos et kuitenkaan ollut valmis palaamaan yhteen? Tai et enää ole vastaamassa tähän varmaankaan, mutta ihmettelen tuota "annoin anteeksi". Ai? En mä vaan sitä anteeksiantona näe.

Tai tosiaan kun olit alkuunkin asian jo anteeksi antanut, hyväksynyt. Miksi et ole rehellinen ja sano, että EN OLE ANTANUT ANTEEKSI? Ei ihme, että nainen suuttui, kun sanoit antaneesi anteeksi, mutta ettet halua palata yhteen. Ei olisi varmaan suuttunut, jos olisit sanonut: hyväksyn ratkaisusi, mutta en ole antanut sitä anteeksi, enkä halua palata yhteen.

Se olisi ollut rehellistä puhetta sinulta.

Vierailija kirjoitti:

Aloin suhteen muutaman vuoden eron jälkeen uudelleen ja nyt kaduttaa mitä olen mennyt tekemään. Muistin ilmeisesti vain hyvät jutut ja nyt huomaan, että se mikä alkoi silloin hiertää ei ole miksikään muuttunut. Kuinka ihmeessä voin sanoa että ei sittenkään, kun toinen on aivan onnensa kukkuloilla?

Mulla on vähän samaa!! Mutta mä olen puhunut asiasta miehen kanssa ja hän on hyväksynyt sen, että eroaisimme. Mutta en itse pysty siihen vielä, koska koen, etten ole vapaa, kun olen tehnyt tietoisen valinnan, jonka nyt haluankin pettää. Ihan hirveetä.

En tykkäisi, jos minun kanssani joku tekisi tietoisen valinnan minun nenäni edessä, jonka sitten pettää minun nenäni edessä. En kestäisi sitä. Ainakaan mitenkään helposti. Sehän olisi jotain, mitä sitten ansaitsisin, koska olen tehnyt saman jollekulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

 

Ei rakkaus ole mikään ikuisesti kestävä hyödyke. Se syttyy, elää ja joskus sammuukin. Esimerkiksi omalla kohdallani rakkaus sammui pikkuhiljaa exän ilmoittaessa erohalustaan. Kun luottamus, usko tulevaisuuteen ja yhdessäolon tunne yhtäkkiä toispuoleisesti lopetetaan tai suoranaisesti petetään, niin rakkauskin hiipuu. Se on kuin tuli, jos puita ei lisätä, se hiipuu ja lopulta sammuu. 

Tuo ei kuulosta rakkaudelta vaan nimenomaan hyödykkeeltä. Tunsit ilmeisesti eksääsi kohtaan omistushalua, harhaa teidän jonkinlaisesta sielujen yhteydestä (mitä ei varmastikaan todellisuudessa ole olemassa), seksuaalista halua, ehkä turvallisuudentarvetta. Mikään noista ei ole rakkautta, vaan rakkaus on puhdasta omista haluista ja kuvitelluista tarpeista, siksi se on tavallaan ikuista. Jos näet toisen ihmisen paljaana ja geneerisenä, ja tajuat hänen ainutkertaisen kauneutensa (ja omasi myös), ei se tunne kuole koskaan. Ja sitä voi tuntea useampaa kuin yhtä ihmistä kohtaan, eivätkä ne ole toisiltaan pois.

Tämmöinen ajattelu ei sovi parisuhteeseen, jonka yksi kulmakivi on sitoutuminen. Silloin ollaan yhdessä, vaikkei niin nappaisikaan. Tylsää mennä parisuhteeseen ja ottaa siitä vain rusinat pullasta. Vaikka ymmärrän silti, että eroja tulee, mutta sitoutumisen olettaminen, edellyttäminen tai vaatiminen ei ole mitään omistushalua, vaan tervettä järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan aika tuttua monessa perheessä..

No en nyt sanoisi että on tuttua tai monessa perheessä. Itse en tunne ainuttakaan tällaista tapausta, ja olen sentään kohta viisikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloin suhteen muutaman vuoden eron jälkeen uudelleen ja nyt kaduttaa mitä olen mennyt tekemään. Muistin ilmeisesti vain hyvät jutut ja nyt huomaan, että se mikä alkoi silloin hiertää ei ole miksikään muuttunut. Kuinka ihmeessä voin sanoa että ei sittenkään, kun toinen on aivan onnensa kukkuloilla?

Mulla on vähän samaa!! Mutta mä olen puhunut asiasta miehen kanssa ja hän on hyväksynyt sen, että eroaisimme. Mutta en itse pysty siihen vielä, koska koen, etten ole vapaa, kun olen tehnyt tietoisen valinnan, jonka nyt haluankin pettää. Ihan hirveetä.

En tykkäisi, jos minun kanssani joku tekisi tietoisen valinnan minun nenäni edessä, jonka sitten pettää minun nenäni edessä. En kestäisi sitä. Ainakaan mitenkään helposti. Sehän olisi jotain, mitä sitten ansaitsisin, koska olen tehnyt saman jollekulle.

Tämä on jotain ihme ohjelmointia, mihin me ollaan kaikki jouduttu. Me ollaan jumissa siinä oletuksessa, että parisuhteen pitää olla just tietynlainen: pitää asua yhdessä, tehdä just tiettyjä asioita yhdessä tai muuten se ei ole mikään "oikea" parisuhde, ja kaverit saattaa naureskella. :-)

Joillekin ei vaan sovi asuminen saman katon alla, mutta hauskaa voi silti olla yhdessä! Ihmisten pitäisi käyttää enemmän luovuutta siihen, että tekevät parisuhteistaan itsensä näköisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minunkin vaimoni yllätti vastustamaton menovaihe 4 vuotta sitten neljänkympin rajapyykin lähestyessä, ei kuulemma kuitenkaan mikään ikäkriisi... Asiassa ei ollut keskusteltavaa tai esimerkiksi avioliittoneuvojalle puitavaa, koska minussa kuulemma ei ollut vikaa, vaan itse halusi täyden muutoksen elämäänsä. En sitten väkisin alkanut pitelemään, vaikka rakastin ja todella suurta tuskaa koin asian suhteen. 15 vuotta kestänyt liitto loppui, lapsista tuli kahta kotia asuvia viikko-viikko -lapsia, omaisuus jaettiin ja vaimoni muutti kotoa.

 

Minulla meni noin vuosi eron jälkeen, kunnes huomasin että olin onnistunut pääsemään asian yli, rakkaus oli muuttunut mukaviksi muistoiksi ja elämä odotti edessäpäin. Entinen vaimoni bailasi kuin viimeistä päivää, yhteisen kodin lunastuksesta saamansa rahat pakottivat taskussa ja kiinnostavia miehiä meni ja tuli.

 

Kaksi vuotta erosta entiseni pyysi minut kahville. Oli miettinyt asioita, ymmärsi kuulemma tehneensä ison virheen päästäessään ainoan häntä todella koskaan rakastaneen ihmisen menemään, pyysi anteeksi. Toki anteeksi annoin, olin jo aikoja sitten antanut, ei minulla mitään pahoja tunteita ollut. Mutta sitten tuli paukku, hän ehdotti yhteenpaluuta. Ihminen, jota olin rakastanut ja joka oli rakkauteni hylännyt. Ihminen jota kohtaan tuntemani tunteet olin tietoisesti hiljentänyt ja kuihduttanut, koska niille ei ollut enää käyttöä.  Ei, minulla ei ollut enää niitä tunteita tai ainakin ne olivat niin hyvin haudattuna, että tuo ehdotus tuntui jopa pahalta.

 

Yritin esittää kieltoni suhteeseen paluusta mahdollisimman hienovaraisesti mutta jämäkästi. Hän suuttui. Minulla ei vain ole enää niitä tunteita häntä kohtaan, joitten vuoksi yhdessä eletään. Ei voi mitään. 

 

M44

Aika lapsellinen asenne kummallakin. Jos joskus on rakastanut, miten voi olla rakastamatta. Ei rakkaus ole joku hyödyke, joka heitetään pois jos ei sille ole käyttöä. Jos ihmistä rakastaa, häntä rakastaa. Nyt, aina, ikuisesti. eikä sen toisen tunteilla ole edes mitään väliä.

 

Ei rakkaus ole mikään ikuisesti kestävä hyödyke. Se syttyy, elää ja joskus sammuukin. Esimerkiksi omalla kohdallani rakkaus sammui pikkuhiljaa exän ilmoittaessa erohalustaan. Kun luottamus, usko tulevaisuuteen ja yhdessäolon tunne yhtäkkiä toispuoleisesti lopetetaan tai suoranaisesti petetään, niin rakkauskin hiipuu. Se on kuin tuli, jos puita ei lisätä, se hiipuu ja lopulta sammuu. 

Tuo ei kuulosta rakkaudelta vaan nimenomaan hyödykkeeltä. Tunsit ilmeisesti eksääsi kohtaan omistushalua, harhaa teidän jonkinlaisesta sielujen yhteydestä (mitä ei varmastikaan todellisuudessa ole olemassa), seksuaalista halua, ehkä turvallisuudentarvetta. Mikään noista ei ole rakkautta, vaan rakkaus on puhdasta omista haluista ja kuvitelluista tarpeista, siksi se on tavallaan ikuista. Jos näet toisen ihmisen paljaana ja geneerisenä, ja tajuat hänen ainutkertaisen kauneutensa (ja omasi myös), ei se tunne kuole koskaan. Ja sitä voi tuntea useampaa kuin yhtä ihmistä kohtaan, eivätkä ne ole toisiltaan pois.

Tämmöinen ajattelu ei sovi parisuhteeseen, jonka yksi kulmakivi on sitoutuminen. Silloin ollaan yhdessä, vaikkei niin nappaisikaan. Tylsää mennä parisuhteeseen ja ottaa siitä vain rusinat pullasta. Vaikka ymmärrän silti, että eroja tulee, mutta sitoutumisen olettaminen, edellyttäminen tai vaatiminen ei ole mitään omistushalua, vaan tervettä järkeä.

Tämmöinen ajattelu ei ehkä sovi sinun parisuhteisiisi, mutta turha yleistää. Sitoutumisentarve vaihtelee ihmisten välillä todella paljon. Jotkut haluavat uskoa, että voivat päivänä A päättää miltä heistä ja puolisostaan tuntuu 25 vuoden päästä ja että on järkeä luvata asiasta jotain. Toiset taas katsovat päivän kerrallaan ja ottavat halutessaan etäisyyttä. Jos tunneyhteys on vahva, ei sitoutumisen tarvitse olla sitä, että luvataan tuijottaa toisen naamaa joka päivä loppuelämän ajan. Se voi olla sitä, että tunnetaan rakkautta toista kohtaan, jolloin yhdessäolo ei ehkä ole juuri sellaista kuin naapurin Virtasilla, mutta se on aitoa.

UP