tunnustan nimettämänä kuinka kamala ihminen olen

Hups kun kuulostaakin siltä, että pyhittäisin koko elämäni katkeruudelle, näin ei tosiaan ole.

MInulla on elämä mallillaan ja asiat ihan hyvin. Nämä tunteet ovat erittäin pieni osa koko elämääni ja tunneskaalaani. En märehdi mennyttä suhdetta vaan katson eteenpäin.

Silti jossain takaraivossa pistelee tuo asia ja toivon, että saavat kärsiä jollain tavalla. Mitään pahaa en siis ole tekemässä ja mielestäni olen henkisesti ihan tasapainossa.

Mulle kävi niin, että entinen mieheni yllättäen jätti mut. Lopulta sain tietää, että oli vehtautunut mun parhaan ystäväni kanssa jo pitkään mun selän takana. Tuosta on todella paljon jo aikaa, mutta kun tuo mieleen juolahtaa niin en mä heille mitään hyvää toivo edelleenkään. En mäkään elämääni pyhitä katkeruudelle. Mulla on nykyisin uusi mies ja lapset, mut kyllähän tuollainen aina silloin tällöin tulee mieleen. Varsinkin jos sattuvat kävelemään vastaan jossakin ym. Itseasiassa kuulin jälkikäteen, että heillä on uusi omakotitalo, pieni lapsi ja mies käy nyt sitten vieraissa. Tunsin pelkkää vahingoniloa tuota mun "parasta ystävääni" kohtaan...

Tässä elämässä käy usein niin, että toivoessaan pahaa jollekulle, osuu se omaan nilkkaan.



Yritä päästä katkeruudestasi eroon, ei se katkeruus haittaa miestäsi ja hänen uutta perhettään, sillä he ovat onnellisia. Katkeruus myrkyttää sinun sisimpäsi ja lähipiirisi.

Syytön se lapsi on vanhempiensa tekoihin :( Mieheni eksä toi yllättäen vesirokossa olevan lapsen meille, eikä maininnut sanallakaan tämän olevan kipeä. Tätä yllätysvisiittiä ei ole tapahtunut ikinä ennen eikä sen jälkeen... Toivoi kai, että saan keskenmenon. Onneksi olin jo sairastanut taudin! Olivat siis eronneet jo 1,5 vuotta, ennen kuin edes tapasin koko miestä...



Ennemmin toivoisin, että hän haluaa minun vaikka tippuvan katolta, jäävän lentokoneen alle tai hyppäävän kaivoon, kuin mitään pahaa lapselle. Sydäntä särkee lukea tätä ketjua. Toivokaa vaikka kaikkia maailman vitsauksia miehelle tai uudelle puolisolle syyhystä syöpään.

kannattaa miettiä mitä toivoo ;)

Et ole ilmeisesti päässyt erosta vielä yli kun tekee noin pahaa. Minä en tuntenut mitään kun kuulin että exän uusi on raskaana. En hyvää enkä pahaa. Asia ei koske minua.

todellakaan en tekisi mitään sellaista, että lapselle tai lapsen äidille aiheutuisi vaaraa. Todellakaan en veisi vesirokkoista lasta sinne, jos siellä raskaana oleva nainen. Ikinä en tekisi lapselle mitään pahaa.



Korostan yhä, että nämä tunteet on tunteita ja vain ajatuksia. ikinä en tekisi mitään pahaa. en tunne vihaa exääni kohtaan enään, enkä myöskään sitä naista kohtaan. tulemme toimeen ja jossain määrin olemme jopa kavereita. Mutta silti jossain takaraivossa toivon heille säröä tuohon yhteiseen eloon.



en siis todellakaan toivo lapsen kuolemaa ja olen ajatellut että mitä jos lapsi kuoleekin, miten voin elää itseni kanssa jos olen edes jollain tasolla asiaa toivonut. Mitä jos oma lapseni kuolee? Miten voin ajatella jotain tuollaista?

Aikoinaan koulussa eräs kaveri kiusasi monta vuotta, se oli sellaista henkistä enemmänkin. Salaa kuitenkin toivoin kaverille huonoa kohtaloa. Menin sitten lukioon, tämä kaveri meni kympille ja vissiin amikseen. Vuosi sitten näin kuolinilmoituksen hänen pojastaan (oli kuollut muutaman vuoden ikäisenä). Minulle tuli niin hyvä olo siitä kun paha sai palkkansa, että hain kaupasta kuoharipullon ja skoolasin hänen epäonnelleen. Ajatus siitä että hän itkee kuolleen lapsensa haudalla sai minut käsittämättömän hyvälle tuulelle... :)