Lue keskustelun säännöt.
Avun pyytämisen vaikeus...
12.05.2011 |
Tulee pitkä vuodatus, mutta toivottavasti joku jaksaisi lukea ja tarjota ees teetä ja sympatiaa, jos ei muuta...
Luultavasti tarvitsisin jotain ammattiapua. Vähintään terapian tarpeessa. Useimmiten ei jaksa kiinnostaa yhtään mikään ja kaikki aika menee kun yrittää selviytyä edes välttämättömistä hommista. Kaikki muu jää rempalleen, eikä oikeasti kiinnosta edes. Ihan sama. Seksi on ihan sama. Mies jos haluu panna, ni pankoon, mua nyt ei kiinnosta sen enempää. Enkä siitä mitään saa, mutta ihan sama.
Välillä olen vaan niin väsynyt, että itken vaan iltaisin kun saan muksut vihdoin nukkumaan ja poden jatkuvaa huonoa omaatuntoa milloin mistäkin. Kun en vaan jaksa olla koko ajan läsnä, enkä tehdä lasten kanssa metsäretkiä tai askarteluja, en opettaa pyöräilyä, enkä naruhyppelyä.
En enää jaksa komennella miestäkään auttamaan. Oma-aloitteisuutta siltä ei löydy, enkä jaksaisi olla päällepäsmärinä koko aikaa. Tai no, pesee se joskus pyykkiä ja lataa tiskikoneen ihan pyytämättäkin. (Tosin sen jäljiltä on aika ajoin pakko sit siivota vaatekaapit kun mitään ei viikata eikä mikään vaatekappale ole omalla hyllyllään vaan ne survotaan melkein sellaisenaan kaappiin mitä ne kuivurista tullessaan on = hetken päästä sieltä ei löydä mitään ja nekin mitä löytyy on ryttyisiä. Sori vaan ihmiset, meidän mukulat nyt vaan kulkee sikaryppyisissä vaatteissa.) Jokatapauksessa mieluummin laitan esim. lapset nukkumaan itse. Konemaisesti pesen hampaat, tappelen keskimmäisen kanssa, pyyhin nenät ja ajan tenavat nukkumaan. Aivan se ja sama, kunhan ne nyt vaan on nukkumassa aikonas.
Huonoina hetkinä tekisin mitä tahansa, että joku tulis ja kysyisi, mitä mulle kuuluu. Paitsi, ettei sitä kukaan kysy. Mä olen aina saanut kuulla, kuinka mä olen se VAHVA ja kaikki uskoo, että mä pärjään, vaikka taivas tippuisi niskaan. Olishan se hauska jos oliskin sellainen, mutta en mä sit vissiin ole. Varsinkin oma perhe on tottunut pitämään mua ihmisenä, joka selviytyy kaikesta ja siinä sivussa nostaa kaikki muutkin suosta, jos sinne on sattunut putoamaan.
Sit mä aina päätän kertoa seuraavalla kerralla neuvolassa tai lääkärissä tms., että en mä olekaan niin vahva ku kaikki uskoo ja olen oikeasti ihan rikki ja lopussa. Paitsi, että se ihmisten ilmoille pääseminen piristää mua aina sen verran, etten tunne itseäni sit lopunperin ollenkaan niin rikkinäiseksi. En ennenkun jään taas kotiin yksin...
Sosiaalisia suhteita mulla ei hirveesti ole. Ystävät asuvat ihan eri paikkakunnalla ja parhaalla ystävälläkin on niin monta rautaa tulessa ja oikeasti varmasti raskasta aikaa vielä ainakin puolisen vuotta edessä, etten sillekään kehtaa valittaa, kun olen kerran vaan kotona muksujen kanssa. Jossain perhekahviloissa käydään, mutta kovin hyviä ystäviä en niistä ole löytänyt. Kyllä se aina hetkeksi ehkä helpottaa, mutta silti tunnen olevani välillä tosi yksin.
Keskimmäinen varsinkin on sen verran haastava tapaus, että sen kanssa jääkin mieluummin kotiin. Lähdöstä seuraa AINA tappelu, itku ja hammmasten kiristys. (Ikää 5v) Ja nyt kun nuorinkin on uhmaiässä, ei niiden kummankaan kanssa elo ole kovin ruusuista. Ihan ehdoin tahdoin en jaksa verta nenästä kaivaa. Vaikka eipä meillä kyllä ole oikein mitään paikkaa edes mihin mennä... Sen verran nyt olen joskus saanut avauduttua neuvolassa, että saatiin perhetyöntekijän numero, mutta kynnys soittaa tuntuu kiinanmuurin kokoiselta. Vaikka mä kuinka olen päättänyt, että ens kerralla, kun päivä menee vaan itkiessä yksin, soitan ihan varmana. Enkä silti soita. Kyllä mä pärjään. Jotenkin.
Muuten sit ulkopuoliset kontaktit jääkin pitkälle netin varaan ja siihen muutamaan sanaan, joita vaihdan jonkun valmentajan tms. kanssa lasten harrastuksissa.
Ulospäin tiedän näyttäväni (näytteleväni???) siltä, että kaikki on paremmin kuin hyvin. Vaikka oikeasti en jaksa edes pukea päälleni, ellei ole pakko. Harvemmin on. Tekis mieli kiljua kaikille, että kaikki ei todellakaan ole hyvin, mutta silti AINA päädyn hymyilemään kuin hangon keksi ja olevinaan nautin elämästä suunnattomasti.
Kommentit (10)
ulkopuolisia kontakteja, mutta sekin on vähän kakspiippuinen juttu... Kun oma koti tuntuu avovankilalta, ja seinät kaatuu päälle, ei jaksa pitää huushollia oikein minkäänlaisessa kuosissa ja sit ei ees kehtaa pyytää ketään käymään. Ja sit taas kun ketään ei koskaan käy, niin tuntuu ihan yhdentekevältä missä kunnossa se huusholli on... Oikein kunnon oravanpyörä.
Irtiotot arjesta tuntuu lähinnä rasittavilta, kun niistä tulee aina sanomista, joku soittaa aina perään ja jos en vastaa, tulee lisää sanomista. Muksut kitisee ja ukko mököttää. Kuinka heidät hylkäsinkään. Olen ihan liikaa kotona siis. Pari tuntia jossain kerran kuussa on jo ihan liikaa, jos muilta kysytään. Vituttaa. Mutta en jaksa tapella, eli jään kotiin... Ainakin siihen asti, että kerran puolessa vuodessa tulee kertakaikkiaan mitta täyteen, painelen ovenkarmit kaulassa ovesta ulos ja ilmoitan tulevani sit joskus, enkä yhtään tiiä mihin meen. Yleensä vaatii sen totaalisen pimahduksen, että mieskin tajuaa mun todella tarvitsevan vähän happea. Yksin kotona en ole ollut 6 vuoteen. Tosin saattaa sit murjaista esikoiselle jotain tosi nasevaa, kuten ettei äiti nyt välitä kuunnella sua ja sit lohduttelen parkuvaa lasta palatessani ja vakuuttelen välittäväni, vaikka en ihan joka sekunti oliskaan tavattavissa...
En mä tiedä. Kaikki vaan tuntuu jotenkin vaikealta, enkä mä voi sitä kenellekään myöntää. Tai yritin mä viimeksi miehelle, joka sit kuunteli mun vuodatukseni ja jätti mut todellakin rauhaan (= pysytteli omissa oloissaan ja jätti mut huolehtimaan lapsista) siihen asti, että "rauhotuin"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei,
Kuulostaa kurjalta tilanteesi.
Ekaksi. JÄRJESTÄ jotenkin itsellesi aikaa nukkua väsymys pois. TEE se, ei tekosyitä.
Lopeta olemasta marttyyri. Kaikki tekemiset ovat omia valintojasi.
Sinulla kuulostaa olevan paljon henkistä taakkaa, syyllisyyttä, arvottomuuden tunnetta jne.
Suosittelen sinua lukemaan Wayne W. Dyerin kirjan "Hyväksy itsesi ja uskalla elää".
Ks. miehen nettisivut. Hänellä on myös hyvä kirja lasten kanssa elämisestä. Siinä mm. oikeasti neuvoo että ei kannata tapella samoista asioista. Jos vaikka miehen likaiset lautaset pöydälllä harmittaa, niin jätä ne siihen. Anna olla kunnes home kasvaa, jos ei mies itse tajua laittaa koneeseen.
Tai jos lapsen tehtävä on tyhjentää roskakori, niin siitä ei kannata loputtomasti sanoa, vaan vie sen sitten vaikka lapsen sängylle.
Määrää itse omasta elämästäsi. Ja anna muiden ottaa enemmän vastuuta omastaan, myös lasten.
Todella samanlaisia tuntoja täälläkin, vaikkakin meillä lapset vielä pieniä ja kaikki alkoi kun olin kahdestaan esikoisen kanssa kotona, ehkä hän oli n. puoli vuotias kun aloin sammaloitumaan kotiin.. Vanhat ystävät asuivat eri paikkakunnalla ja suurin osa heistä ei muutenkaan ollut minusta enää kiinnostunut, koska elämäntilanne oli lapsen myötä muuttunut niin erilaiseksi kuin heillä.. Ja minusta alkoi tuntua etten ole kovin mielenkiintoista seuraa kenellekään ja uskoin että nekin tutut ja kaverit jotka satunnaisesti kyselee kuulumisia tekee sen säälistä ja velvollisuudentunnosta.. Yritin käydä lapsen kanssa muutaman kerran perhekahvilassa, muskarissa tms. mutta tulin kotiin itkun kanssa, kaikki muut tunsivat toisensa, vaihtoivat minun kanssani muutaman sanan tyyliin "minkä ikäinen sun lapsesi on", "kylläpä sillä on pitkät hiukset"... Sanoin jotain vastaavaa heidän lapsistaan ja sitten he taas kääntyivät vanhojen tuttujensa puoleen puhumaan yhteisistä tuttavistaan, talonrakennuksestaan jne.. Ei vain ollut voimia alkaa puuttumaan keskusteluun kun olin itse aivan pihalla asioista.. Ja kun mitään sosiaalisia suhteita ei ollut, aloin jo pelätä kaikkia tilanteita missä saattaisin joutua juttelemaan ihmisten kanssa, en uskaltanut avata ovea jos ovikello soi, kädet vapisten menin lapsen kanssa mahdollisimman kauas ulko-ovesta ettei sinne kuuluisi mitään ääniä ja oventakana olija luulisi ettei ketään ole kotona. En uskaltanut mennä lapsen kanssa puistoon, jos siellä oli muitakin, en uskaltanut käydä edes kaupassa ilman miestäni. Ja kun mieskin oli mukana, hän sai maksaa ostokset joka kerta, koska en itse enää pystynyt siihen.. Kuulostaa todellakin kummalliselta, aioin puhua olostani neuvolassa mutta en jaksanut enkä osannut enkä tiennyt mistä olisin aloittanut. Kerran mieheni soitti minulle lääkäriajan odottaessani toista lastamme ja hautoessani itsemurhaa mutta käskin hänen perua sen ja kun neuvolassa otettiin asia puheeksi sanoin että olo on jo paljon parempi enkä tarvitse lääkäriaikaa enää eikä siitä sen jälkeen enää puhuttu.
Nyt, toisenkin lapsen jo synnyttyä olo on ollut välillä jo huomattavasti parempi mutta taas kun lapset ovat sairastelleet ja olemme olleet muutaman päivän kotona, alkavat vanhat oireet taas nousta esiin, en uskaltanut tänään avata ovea kun ovikello soi, en uskalla vastata puhelimeen jos en tunne numeroa... Mitä tämä on?
Valtava vuodatus täältäkin, kiitos jos jaksoit lukea ja toivottavasti joku osaa kertoa onko jossain sairaudessa tällaisia oireita ja mitä voisin tehdä.. Aloittajallekin voimia tilanteeseen, toivottavasti löydät apua ja voimia jostakin!
olet uupunut, ehkä masentunutkin? Mitäs jos soittaisit jollekin psykologille/psykiatrille ja kävisit juttelemassa IHAN OIKEASTI? Saisit ainakin objektiivisen mielipiteen eikä sun tartteis sille esittää mitään? Se osais ohjata sua eteenpäin jos tarvetta on.
Meillä kävi niin että oon itse painanut hampaat irvessä tähän saakka kunnes mieheni yksi kaunis päivä luki jotain lehteä ruokapöydässä ja tokaisi: tässä on masennuksen oireita ja sulla taitaa olla nää kaikki. En näe itseäni sairaana mutta kun soitin psykologille kaikki padot aukesi ja vain itkin. En ole siis itkenyt ainakaan vuoteen.. Nyt sain varattua psykiatrille ajan josko pääsisin ihan terapiaan, se tuntuisi pelastukselta.
Tsemppiä, hae apua! Tää on sun ainut elämä, elä
Se täysillä:)
Mutta täältä käsin apu on vain sanallista, enkä osaa itse kirjoittaa ollenkaan niin hyvin kuin te. Mutta on mulla myös niitä kokemuksia kun muuttaa vieraalle paikkakunnalle toiselle puolen maata josta ei tunne käytännössä yhtään ketään. Pikkuhiljaa sitä oppii, on muutamia työkavereita ja nyt äitiyslomalla pari äitituttavaakin. Ihmeesti niidenkin avulla jaksaa vaikka usein on yksinäistä.
Tahtoisin niin paljon toivottaa jaksamista kaikille teille jotka väsytte taakkojenne alle, ja tsempata jaksamaan eteenpäin, onhan onneksi kesä edessä ja sen myötä valoa, jospa siitä mielikin sen avulla piristyis!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tehoa. Sinullahan vaikuttaisi olevan ihan masennusta, johon tarvitsisit lääkkeet ja terapiaakin ehkä.
Klassisiin masennusoireisiin kuuluu juuri tuollainen apeus: mikään ei tunnu miltään. Entiset ilonaiheet ovat muuttuneet harmaiksi ja mitäänsanomattomiksi.
Minkä ikäinen kuopuksesi on, koska aiot palata töihin?
sillä erotuksella, että mulla ei ole miestä ja lapsiakin vain kaksi, joista tämä nuorempi on se haastava, voimat vievä ihana tyyppi :)
Sairastuin masennukseen lopulta, olihan se tavallaan helpotus, mutta en ole siitä parantunut kunnolla, taas on alkanut alamäki, enkä viitsi/uskalla kenellekään sanoa, enkä apua pyytää.
Muutama vuosi sitten, kävin lääkärissä kipeän lapsen kanssa ja ihan hyvällä fiiliksellä, kun se lääkäri pysähtyi katsomaan, kysyi sitten, että miten sinä voit... Siitä alkoi kamala itkuntulva... ja siitä se sitten lähti.
Voimia sinulle, toivon, että uskallat hakea apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai masennuksen kuten puhutaan.
Eli odotat jotain, mikä ei toteudu. Jos odotat saavasi toisilta huomiota tai kiinnsotusta, etkä saa sitä, niin petyt. Jos odotat miehesi huomioivan, mitä ei ehkä tapahdu, petyt. Lopulta sitä ei enää odota mukavams mitään ettei pettyisi, mutta kun pohjimmiltaan jotain odottaa ja aktiivisesti koettaa itselleenkin esittää ettei odota, eikä pety ja kaikki menee hyvin, niin siitä seuraa tuo että näyttää siltä että menee hyvin, muttei sitten menekään. Aika moni ihminen on kaikesta hyvinvoinnista ja hyvästä elämsätä jne. huolimatta sisimmässään aika surullinen tai joka tapauksessa muuta kuin miltä päältä katsoen näyttää. Mutta onko sekään ihme kun ajattelee että ei ole yhteisöllisyyttä ja toisaalta periaatteessa kaikilla on rajoittamattomat valinnan mahdolllisuudet, tavallaan valita oma elämänsä ja onnellisuutensa ja appajee sitä syyllisyyttä jos siinä ei onnistu.
Jollei ammattiapu tunnu luontevalta, niin koita nyt edes tahallasi huomioida kaikki pienet ja arkisetkin iloiset seikat ja kasvata ne oikein tahallasi isoiksi, vaikkei kukaan ymmärtäisikään mitä hienoa on siinä jos olet jaksanut pestä aamulla tukkasi ja sipaista ripsaria kauppareissulle. Sehän voi olla se positiivinen seikka johon voit tarttua. Yhtä hyvin se voi olla se että jaksat tehdä itse jonkin herkkuruuan tai jälkkärin tai istuttaa kukkasipuleita tai tehdä paperille remonttisuunnitelman tai katsoa h&m katalogin läpi sillä silmällä mihin haluat pukeutua kun menet takaisin töihin. Tai mikä vaan pieni ilon pilkahdus. Niitä kun keräät, niin vähitellen alkaa löytyä mielekkyys, tosin voi tuntua että iloitset vähästä ja muut eivät ymmärrä, mutta mitäs siitä. Seuraavana alat epäillä että tyydytkö kovin vähään jos ihan pienistäkin iloitset. Varmasti tyydyt silloin vähempään kuin moni muu johon voit verrata, mutta ehkä olet onnellisempikin ja kysehän on omasta henkilökohtaisesta elämästä, olosta ja asenteesta, ei siitä mitä se on toisiin verrattuna.
Luo siis tietoisesti pieniä aitoja odotuksia ja iloitse pienistä aidoista asioista, vaikka se aluksi olisi vähän teennäistäkin ja keskittyisitkin vaikka siihen että on iloista kun maitolasi kaatui tiskipöydälle eikä lattialle.
Tsemppiä! Muista että se mihin kiinnität huomiota, se lisääntyy!
minulla vähän samanlaisia tuntemuksia, minulla tosin ei ole lapsia "taakkana" vaan sairaus, joka on viimeisen vuoden ajan rajoittanut aika paljon menemisiäni ja tekemisiäni. Sairauden vuoksi olin myös masentunut, nyt olen saanut avun sairauteeni ja olen toipumassa, vaikka elämäni on edelleen rajoittunutta elämäniloni on palannut ja minulla on toivoa paremmasta. Mutta sen vuoksi sinun tarinasi kuulostaa niin tutulta, että minuakin luullaan vahvaksi ihmiseksi ja jotenkin en ole ystävilleni koskaan voinut kertoa miltä minusta todella tuntuu. Olen vain esittänyt reipasta ja iloista vaikka tunnen jotain ihan muuta. Mieheni on toki tiennyt ajatukseni ja hänelle olen itkenyt turhautumistani.
Mutta sinä selvästikin tarvitset omaa aikaa. Nyt rohkaiset mielesi ja soitat sinne perhetyöntekijälle. Sitä varten ne ovat olemassa, että auttavat vaikeassa tilanteessa. Miehesi ei selvästikään osaa asettua asemaasi, hän ilmeisesti käy töissä? Ei hän osaa kuvitella minkälaista on olla 24/7 lasten kanssa kotona, varsinkin jos sinä pääasiassa hoidat lapset. Eli sinun nyt pitää ihan itse auttaa itseäsi ja ottaa omaa aikaa. Ja 5-vuotiaasi tuntuu olevan liian kiinni sinussa, hänellekin tekisi hyvää olla vähän erossa äidistä. Voitko laittaa lapsesi kerhoon tai päiväkotiin tms. edes muutamaksi tunniksi päivässä? Tai onko sinulla mahdollisuus mennä vaikka osa-aika töihin? Tai aloittaa jokin harrastus missä tapaat muita ihmisiä? Tai voitko lähettää lapsesi ja miehesi vaikka anoppilaan viikonlopuksi? Äläkä välitä siitä sotkusta kotona, pyydät vaan kavereitasi käymään, tuskin niilläkään kotona aina ole niin tiptop. Kerroit ystävästäsi jolla monta rautaa tulessa, voitko osallistua hänen projekteihinsa? Auttaa häntä, samalla saisit juttukaverin. Ja jos koittaisit miehesi kanssa jutella asiasta ihan ystävälliseen sävyyn. Ainakin minun miehelläni on jokin kytkin päässä, jos hänelle raivoaa ja vihaisena yrittää asiaansa esittää ei varmasti mene viesti perille, mutta kun rauhallisesti kertoo asiansa ja rakentavasti koittaa keskustella, saadaan tuloksiakin aikaan.
Voi, jaksoin kyllä lukea, mutta ei mulla ole mitään viisasta sanottavaa. Aika lailla kuvaat tuossa omia tuntojani myös. Sulla on hyvä kun ilmeisesti on ystävä ja tuttujakin noista lasten jutuista. Voisitko pyytää teille kylään- auttaa kummasti kun lapset puuhaa omia ja saat jutella jonkun aikuisen kanssa. Ei tietenkään tarvitse avautua, ihan niitä näitäkin riittää. Et vielä vaikuta täysin sisäänpäinkääntyneeltä mökkihöperöltä, mihin jamaan olen itse jo päätynyt, mulla lapset jo isompia ja jotkin asiat helpompia. Teiniangstia jo pukkaa enkä kyllä tiedä kuinka ne kestän.