Oletko itkenyt lääkärin vastaanotolla? Mistä syystä?

jos lääkärissä käynti koskee itseäni. Pelkään jostain oudosta syystä lääkäreitä ja saan aina paniikkikohtauksen kun ne alkaa tutkiin mua. Noloa, mutten voi sille mitään.



Lasten kans lääkärikäynnit sujuu hyvin, enkä saa mitään kohtauksia.

ja piti sanoa että äitini oli hiljattain kuollut syöpään 45-vuotiaana.

muutenkin ilman mitään vakavampaa syytä, joten lääkärin vastaanotollakin on tullut itkettyä useammankin kerran. Kivusta, väsymyksestä, jännityksestä, ilosta... Raskausaikana laitettiin sairauslomalle, kun kysymyttiin: "miten jaksat?" (kolme pientä ennestään ja haasteellinen työ) ja aloin itkemään. Vaikka ei mulla oikeasti isompaa hätää ollut. Kunhan tirautin kyyneleet ja sanoin, että aika huonossa hapessa ollaan kun hb:kin oli alle sata.

Vaikka kuinka usein. Kohtukuoleman jälkeen en ole tainnut lääkärissä käydä niin, että en itkisi.

eli hoitosuhde päättyi, mukava lääkäri.

Sain vakavan diagnoosin ja sairaalajakson aikana löytyi aina vain uusia sairauteni etenemis asteita. Neljännellä kerralla, kun lääkäri tuli huoneeseeni, uusien kuvien kera ja kertoi jälleen huonot uutiset, niin aloin itkeä. ;( Tunteet vain saivat valtansa, vaikean sairauden keskellä.

ja kerran itkin työpaikkalääkärillä, kun olin ollut koko yön kauheissa kivuissa ja luulin, että minulla on keskenmeno tai umpisuolen tulehdus. Tärisin kivusta enkä voinut kävellä suorassa ja hiki virtasi valtoimenaan. Välillä meinasin menettää tajuntani ja jouduin kävelemään seinästä pitäen. Matka lääkäriinkin oli yhtä tuskaa. No, lääkäri kyseli olenko ryypiskellyt (oli maanantai) ja epäili että olin vain syönyt jotain sopimatonta tai että minulla oli paha krapula. Itkin epätoivosta ja yritin vakuuttaa lääkäriä siitä, että olin oikeasti sairas, enkä dramatisoinut saadakseni saikkua. Onneksi hän otti kuitenkin tulehdusarvot verikokeella, jolloin vähän muutti asennoitumista huomatessaan arvojen olevan taivaissa.



Pääsin sairaalaan samana iltana käytyäni ensin päivystyksessä. Viivyin sairaalassa viikon. Munasarjani siään oli kasvanut massiivinen verikysta, joka oli puhjennut ja tulehduttanut koko ympäristön. Ilman sairaalahoitoa olisin voinut saada verenmyrkytyksen.

odotin esikoistani ja ruumiintoimintoni menivät jo alkuraskaudessa ihan sekaisin. Heräsin useita kertoja yössä vessaan, syömään, hikoiluun jne. ja lopulta olin niin väsynyt, että tuli itku työterveyslääkärin vastaanotolla. No, ottipa ainakin väsymyksen todesta.

ihan hirmuisen monesti ja monesta syystä, myös ilosta.

mutta myös pari lääkäriäkin on itkenyt.

Sain tietää lapseni sairastavan parantumatonta ja etenevää sairautta.

Usein näennäisesti pikkujutuista. Etenkin tänä vuonna, kun terveys on prakannut aika totaalisesti. Lähemmäs 20 kertaa olen varmaan lääkärillä käynyt.



Viimeksi kun lääkäri kertoi labratuloksien perusteella, että valkosoluni ovat hukassa. Tai en tajunnut lääkärin sanoman merkitystä, mutta tajusin sen, että minusta otetaan uudet verikokeet - edellisellä kerralla suoni löytyi kuudennella pistolla. Olin vaan niin loppu kaikkien vastoinkäymisten suhteen.



Useampaan kertaan olen itkenyt myös kivusta. Pahasti tulehtuneen nivelen taivuttelu ei ole sitä nautittavinta hommaa. Eikä sen nivelen piikittely. Mutta onneksi apu on toistaiseksi löytynyt.



Niin ja voittopuolisesti olen tullut lääkäriltä ulos iloisemmalla mielellä kuin mennyt sisään. Hyvin tuo omalääkäri osaa piristää.

Ensimmaisen kerran teinina, kun laakari kertoi, etta minulla on syopa.



Toisen kerran, kun hyva ystavani oli tappanut itsensa. Asuimme ulkomailla, puolisoni oli tyomatkalla ja mina kavin kokopaivatyossa ja huolehdin illat taaperostamme. Molemmat olkapaat olivat rikki ja hain niihin kipulaaketta. Kun laakari kysyi miten menee, purskahdin itkuun. Jouduin viikoksi sairaslomalle ja sina aikana mieskin ehti palata kotiin.

miljoona kertaa.



- Kun oon ollut todella kipeä ja heikossa kunnossa.

- Kun taaskaan uusi lääke ei auttanut.

- Kun mulle on kerrottu isosta tulossa olevasta leikkauksesta. Tai toisesta leikkauksesta. Tai kolmannesta... tai...

- Kun kerrottiin, että mulle tulee avanne.

- Kun kerrottiin, että mulle tulee TAAS avanne (edellinen oli jo suljettu).

- Kun oon saanut taas uuden diagnoosin, esim. kroonisesta maksasairaudesta.

- Kun oon ollut masentunut.

- Kun on kerrottu taas uudesta kivuliaasta toimenpiteestä.

- Kun on kerrottu, että en voi vieläkään yrittää tulla raskaaksi, koska sain taas uuden diagnoosin ja lisää lääkkeitä.

- Jne, jne.

odottaessani toista lastani. Laskettu aika oli mennyt kaksi vikkoa sitten, vauva oli jo laskettuna päivänä painanut yli neljä kiloa ja minut lähetettiin vielä takaisin kotiin. Taustalla oli sektio(josta oli aikaa vain vuosi) ja synnytys ja kuvittelemani sektiohaavan repeämismahdollisuudet pelottivat. Vauva painoikin syntyessään lähemmäs 5kg.

Neitsyt ja aika ujo. Umpilisäke tulehtui ja Hatanpäällä vanha mies lääkäri survoi sormensa mun p.reikään, äiti katsoi kauhuissaan vieressä Silloin itketti. Siitä mentiin Tayssiin ja siellä olikin sitten jo mahtava henkilökunta, kiitos heille.

Menin vastaanotolle, kun alkuraskautena rupesi yöllä vuotamaan verta. Olin ihan varma, että nyt tuli keskenmeno. Vastaanotolla sitten lääkäri sanoikin, että vauva on kunnossa. Silloin pääsi itku...

Odotin esikoistani rv 41+3 ja lääkäri määräsi käynnistykseen. Silloin romahdin ihan täysin, tiesin kaiken lukemani perusteella mikä tuska oli tulossa... :-( Kaikki suunnitelmani ja toiveeni synnytykseen liittyen katosivat saman tien taivaan tuuliin.

lapsettomuustutkimuksien ensimmäisellä tapaamisella (joka jäi myös viimeiseksi, kun kahden viikon päästä tuosta teinkin yllätyksekseni positiivisen raskaustestin) aloin vollottaa, kun lääkäri kysyi, että "miltä teistä tuntui tulla tänne?".



Toisen kerran muistan itkeneeni, kun menin myöhään illalla päivystykseen kuusiviikkoisen flunssaisen vauvan kanssa. Aloin vollottaa saman tien, kun aloin selittää käyntimme aihetta vastaanoton sairaanhoitajalle ja itku jatkui vielä lääkärinkin vastaanotolla. Myöhemmin ei ole lapsen kanssa lääkärissä käydessä itkettänyt kuitenkaan, lienenkö ollut vielä hormonihuuruissani lapsen ollessa kuusiviikkoinen...

...selkäkipuun opiaatteja (tramal). En muista vierähtikö kyynel mutta lähellä taisi olla.

Hammaslääkärissä 2 kertaa. Ensimmäisen kerran kun korjasi "pienen" reijän ilman puudutusta ja totesi operaation jälkeen että olikin paljon isompi... pyyhin tuskan kyyneliä silmäkulmista (en siis "itkenyt ääneen"). Toisella kerralla mennessäni hammaslääkärin vastaanotolle Thaimaassa potkaisin varpaan hajalle kynnykseen ja tuskan kyyneleitä ei voinut estää (kynsi halkesi > kynsisieni > apteekista ostettulla lääkityksellä nyt täysin normaali). En itkenyt silloinkaan ääneen.

41v m

kerran. 

Olin hieman kipeä ja siksi olis vastaanotolla. Lopuksi sanoin, ert on vielä yks asia: en saa nukuttua, koska olen keskellä avioeroa. 

Lääkäri oli niiiiiin empaattinen, että aloin kyynelehtimään.