Onko normaalia että äiti soittaa aikuiselle lapselleen joka päivä vähintään kerran?

kyllähän nyt jutustella saa, eri asia jos huolehtii vieläkin kuin pikkulapsesta. hienoa jos on hyvät välit äidillä ja aikuisella lapsella.

äitini soittaa joka päivä kaikille 3 lapselleen ja me sisarukset toisillemme. Lisäksi äiti soittaa kahdelle vanhimmalle lapsenlapselleen päivittäin.



Ja jos äiti ei soita, me soitamme hänelle.

kyllä soittaa, olen huomannut. Omat vanhempani soittavat n. kerran viikossa.

Itse olen lasten kanssa hoitovapaalla ja äidillä sellainen työ,että voi työpaikalla hetken puhua. Yleensä lasten kuulumisia vaihdellaan,pohditaan mitä laitettais ruoaksi,keskustellaan yleisistä asioista tai vaikka pienempien kotona asuvien sisarusten kuulumisista.

Ja juttelen äitinin kanssa lähes päivittäin puhelimessa. Joskus useamman kerran päivässä.



Meillä molemmat soittavat, ei vain yksipuolisesti äitini.



Ihan koen tilanteen normaalina.

Ollaan äidin kanssa nykyään kuin kavereita. Soitellaan milloin mistäkin asiasta. Jos huomaan kaupassa jotain mikä sopisi äidille tai toisin päin. Tai jotain mitä lapset teki tm. Lapsetkin soittaa mummulle lähes joka päivä.



On mulla muitakin kavereita joiden kanssa soitellaan lähes joka päivä, ja välillä monta kertaa päivän aikana. Varsinkin niiden kanssa, jotka hoitovapaalla.

Minusta se vähän riippuu. Jos on asiaa tai on muutein vain läheiset välit niin mikä ettei. Sen sijaan jos puhelut on pelkkää äidin yksinpuhelua niin, silloin kokisin asian vähän oudoksi. Itse juttelen äitini kanssa suurinpiirtein kerran viikossa, mieheni ehkä kerran kuussa. Minun ja äitini puhelut kestää aina puolisen tuntia mutta mieheni ja hänen äitinsä kymmenisen minuuttia, josta mieheni on suurimman osan hiljaa. Minusta olisi siis outoa jos mieheni äiti soittelisi joka päivä pojalleen mutta minun ja äitini kaltaiselle lörpöttelijälle siinä ei olisi mitään ihmeellistä.

ovat normaaleissa väleissä - ja se tarkoittaa myös sitä, että soitellaan ja ollaan yhteydessä. Milloin mistäkin asiasta.



Toista olisi, jos viidakkomatkallakin pitäisi pyrkiä päivittäin puhelimen ääreen "raportoimaan".



Mutta joo-o, me olemme äidin kanssa siis lähes päivittäin yhteydessä, ja minusta se on ihan kivaa. Joskus hän kyselee minulta neuvoja ja joskus minä häneltä. Tai sitten jutellaan vain niitä näitä.



Minusta lapset, jotka karttavat vanhempiaan aikuistuttuaan, ovat surkuteltavia - kertoohan se heistä, että he eivät ole saaneet kasvaa tasapainoisessa kodissa tasapainoisiksi aikuisiksi.

Ollaan äidin kanssa nykyään kuin kavereita. Soitellaan milloin mistäkin asiasta. Jos huomaan kaupassa jotain mikä sopisi äidille tai toisin päin. Tai jotain mitä lapset teki tm. Lapsetkin soittaa mummulle lähes joka päivä.

On mulla muitakin kavereita joiden kanssa soitellaan lähes joka päivä, ja välillä monta kertaa päivän aikana. Varsinkin niiden kanssa, jotka hoitovapaalla.

Kehityspsykologisesti määritellen ei todellakaan vaikuta tavanomaiselta. Ilmeisesti se henkinen napanuora ei ole oikeasti katkennut. Voi johtua esim. siitä, ettei äiti ole onnistunut luomaan itselleen omaa ystävä- ja tuttavapiiriä, jolloin siis täyttää tyhjiötään lapsellaan. Ehkäpä tällainen vanhempi elää myös lapsensa kautta, eikä siis pysty aidosti elämään omaa elämäänsä, vanhemman roolinsa ulkopuolella?



Tilanne olisi toinen, jos kyseessä olisi vaikkapa vanheneva, lapsistaan jo jossain määrin hoidollisesti riippuvainen äiti, jolloin molemminpuolinen huolehtiminen olisi aivan luonnollisesti.

Minä soitan äidilleni joka päivä. Melkein ainakin. Olen tosin "vasta" 21v, mutta kuitenkin perheellinen ihminen, mies ja 3v lapsi. Kotoa muutin 15-vuotiaana ja aina olen soitellut äidille usein. Äitini on nykyään ennemminkin hyvä ystäväni.

Mieheni isä 52v soittaa pojalleen 28 v joka päivä. Soitto tapahtuu yleensä tunnin työmatkan aikana ja rupattelevat siinä sitten kaikesta mahdollisesta, pääasiassa yhteisistä mielenkiinnon ja harrastuksen kohteista. Heillä on hyvinkin kaverillinen suhde. Kyse ei ole mistään riippuvuussuhteesta :D.

Ihmisillä nyt vain on erilaisia suhteita vanhempiinsa. Toiset ovat kavereita, toiset vihamiehiä. Jotkut toki myös riippuvaisia.

Edustat ns länsimaista ajattelutapaa, kun lapsi täyttää 18v, täytyy hänen viimeistään silloin muuttaa pois kotoaan ja yhteydenpito minimiin siinä vaiheessa. Juhlapyhinä ok.

Vanhempiahan ei kuulu laskea perheenjäseniksi enää tuossa vaiheessa, he ovat vain sukulaisia.

Kehityspsykologisesti määritellen ei todellakaan vaikuta tavanomaiselta. Ilmeisesti se henkinen napanuora ei ole oikeasti katkennut. Voi johtua esim. siitä, ettei äiti ole onnistunut luomaan itselleen omaa ystävä- ja tuttavapiiriä, jolloin siis täyttää tyhjiötään lapsellaan. Ehkäpä tällainen vanhempi elää myös lapsensa kautta, eikä siis pysty aidosti elämään omaa elämäänsä, vanhemman roolinsa ulkopuolella?

Tilanne olisi toinen, jos kyseessä olisi vaikkapa vanheneva, lapsistaan jo jossain määrin hoidollisesti riippuvainen äiti, jolloin molemminpuolinen huolehtiminen olisi aivan luonnollisesti.

Jos näin niin aika surullista.

Ei ihan niin ok jos ne ovat pitkiä yksinpuheluita tai terapointia.

jos on kummankin tahdon mukaista, että ollan yhteydessä. Äidin kanssa puhutaan joka päivä puhelimessa ja nähdäänkin useamman kerran viikossa. Äiti on enemmänkin nykyään ystävä kuin äiti. Me viihdytään yhdessä! Isää tosin en välittäisi tavata kuin ehkä kerran kuussa. Puheluitakin saisi olla max 1/vko, mutta hän tuppaa soittelemaan joka päivä. Yleensä en vastaa, kun en jaksa hänen juttujaan kuunnella, eikä minulla ole mielestäni myöskään velvollisuutta.

Itse olen lasten kanssa hoitovapaalla ja äidillä sellainen työ,että voi työpaikalla hetken puhua. Yleensä lasten kuulumisia vaihdellaan,pohditaan mitä laitettais ruoaksi,keskustellaan yleisistä asioista tai vaikka pienempien kotona asuvien sisarusten kuulumisista.

Juu meillä soitellaan kanssa päivittäin ja lähetellään sähköpostia :) olen 26. Pöh, meillä on hyvät välit ja puhutaan asioista kuin asioista. Ja just äiti oli täällä lomilla 2vkoa ja kun lähti niin minä itkin enemmän kuin lapset :(

Niin ja mummoni 80v soittaa joka aamu enolleni 60v ja herättää sen töihin :D mammanpoika,heh

: D Niinpä, äiti on aina äiti.

Soittelemme äidin kanssa korkeintaan kerran viikossa, jos on joku erikoinen tilanne päällä ehkä useammin.



Tämä ei ole mitään pittaamattomuutta tai tunnekylmyyttä vaan sen tunnistamista, että elämme nykyään erilaista arkea eri kaupungeissa. Ei ole käytännön asioita järjesteltävänä, enkä kysy äidiltäni neuvoja sen enempää kuin muiltakaan tutuilta. Molemmilla on omat ystäväpiirit ja elämät.

äitini voi soittaa viisikin kertaa päivässä.

Mitään asiaa hänellä ei yleensä ole, muuten vaan haluaa kuulla mitä minulle kuuluu ja mitä olen tehnyt (edellisen puhelun jälkeen).

Raskaitahan ne puhelut ovat, varsinkin kun meillä ei ole mitenkään läheiset välin :(