Kokeneet äidit, ärsyttävätkö esikoisiaan saavat kaverit joskus?

Siis tarkoitatko, että ihmiset luulee, ettei ne onnistu ja sitten huomaavat, että onnistuu hyvinkin?



t. kahden äiti, lapset 9 ja 7

kaikissa puheissaan kehuu miten ylivertaisia lapsensa ovat (kaikkien taitojen suhteen) ja samalla valittaa myös sitä miten vaativia lapset ovat. Minulla useampi lapsi joista kahdella adhd, mutta tämäkään ei ole mitään verrattuna siihen miten vilkas ja vaativa hänen taaperonsa on.

koska jokaisella on oikeus kuvitelmiinsa lapsiperhe-elämästä ja lapsen odotuksesta. Itseltäni olisi jäänyt lapset varmasti hankkimatta, jos olisin etukäteen kuullut äitiyden raadollisuudesta :)



Sen sijaan ensikertalaisissa mua ärsyttää se, kun heitä tapaa, niin ei usein voida puhua mistään muusta kuin odotuksesta tai lapsesta. Itselläni on kolme lasta, joita tällä hetkellä hoidan kotona. Kun saan mahdollisuuden tavata muita aikuisia, niin itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa kuunnella juttuja toisten lapsista tai kertoa juttuja omistani.



Yhtä hyvin voisin tällöin jäädä lasteni kanssa kotiin tai pihalle. Samasta syystä en oikein jaksa jutella puistossa muiden äitien kanssa. Mua ei kiinnosta toisten lasten kuulumiset, eikä jakaa omieni kuulumisia muille. Sen sijaan aikuisten ihmisten mielipiteet ja omiin menoihinsa liittyvät asiat ovat mielenkiintoisia. Niistä jutuista puhe, mistä muuten puute.

ja jos joskus jostain olen eri mieltä niin äitiyden myötä olen vihdoin oppinut näin rumasti sanottuna pitämään turpani kiinni. Äitiys ja lapset on helposti sellainen asia mistä ihmisillä on ehdottomia,jyrkkiä etc. mielipiteitä. Siksipä oikeesti se vaikeneminen on kultaa ja ystävä voi olla ihana tyyppi vaikka olisikin eri mieltä vaikka siitä koska lapsen on hyvä mennä päiväkotiin yms.



Ja esikoisvauvan äideistä vielä. Musta se on ainakin ihanaa katsella tuoreita vanhempia ja tulee aina mieleen oman esikoisen vauva-aika:)Olin itsekin just sellanen varovainen ja huolestunut äiti. Kysyttäessä vastaan,mutten ikinä neuvo. Mutta mielellään kerron kyllä meidän perheen kommelluksista ja omista mokista mitä sattuu edelleen ihan surutta:D

Toki tiedostan, että teinien äidit tietävät enemmän kuin minä. Mutta ehkä ne, joilla ei lainkaan ole lapsia, eivät kuitenkaan tiedä yhtään mitään. Siis millaista on olla vastuussa toisesta ihmisestä ylipäätään? Millaista on, kun ei ole omaa aikaa kun lapset vaativat huomiota koko ajan? Jne. t. ap

vaikka lapsia ei olisikaan, niin ei se tarkoita ettei voi tietää yhtään mitään. Joillakin lapsettomilla voi olla hyvinkin realistinen näkemys lapsiperheen arjesta jo ihan tuttavien elämää seuraamalla tai oman lapsuudenkotinsa perusteella.

EI VOI. Tai näkemys voi kyllä olla, mutta täysin väärä näkemys. Seurata tuttavaperheen elämää ja elää itse lapsiperhearkea ovat kyllä kaksi täysin eri asiaa. Sulla ei taida olla lapsia?

-etkö saa pidettyä lapsiasi kurissa, kun ne saavat kiukku/uhmkohtauksia?

jne.

Mä tunnistan itseni tästä! Kun oma tyttäreni oli vauva (ja varsinkin jo ennen kuin hän oli syntynytkään), pidin tuttavaani toivottoman huonona kasvattajana, kun hänen kaksivuotiaansa sai raivokohtauksia. Little did I know... ;)

t. 2-vuotiaan uhmiksen äiti

että siitä ei tiedä yhtään mitään, jos sitä ei itse koe. Voi olla vaikka viikkotolkulla sukulaisen luona, joka sitä arkea elää, ja nähdä mitä se on, mutta kun sieltä lähtee, on taas oma elämä, saa nukkua jne.



Lapsiperheen arki on ihanaa ja antoisaa aikaa, mutta välillä myös väsyttää ja pahimmillaan huonosti nukutut yöt kestävät vuosikausia putkeen.

ja tuputtavat neuvojaan mulle niinkuin olisin joku tolvana. Yksi ystäväni on tälläinen aina kertomassa kuinka tulisi asiat tehdä niin homma toimii.



Esim. Kannattaa käydä suihkussa kun lapsi nukkuu päiväunia(Mitens käyt kun on 2 lasta jotka nukkuvat eri aikaan??)



Toinen on taas sellaiset joilla on kaksi lasta jollain 5vuoden ikäerolla. Kyllä se on niiden mielestä vaan niin helppoa kahden lapsen kanssa kun vanhempi voi jo auttaa vauvan hoidossa(hmmm... mun lapsilla on 1½vuotta ikäeroa ei ihan toimi meillä vielä)



Mutta jokainen toimii tavallaan, en mä mun ärsyyntymistä näytä niille mutta sanon kyllä etten kaipaa neuvoja tai jos kaipaan niin pyydän niitä :D

Muistuu mieleen kaverini, joka on lastentarhanope. Kun hänellä ei vielä ollut omia lapsia, hän ihmetteli, miten minä en saa lapsiani nukahtamaan päikkäreille. Päiväkodissakin kuulemma saadaan. Ja miksi minä menetän joskus malttini tai annan periksi väärässä tilanteessa.



Onpa tuo ääni muuttunut kellossa, kun hänellä itsellään on kaksi uhmaikäistä. :DD

joskus vähän ärsyttää tai huvittaa sellaiset tapaukset, jotka ovat kärkkäästi ja ehdottomasti arvostelemassa muita tyyliin "meillä ei kyllä ainakaan sitten syödä mitään herkkuja kun Nico-Petteri kasvaa" tai "en ymmärrä miten joku ei muka saa uhmaikäistä aisoihin". Tuollaisissa tapauksissa tekisi kyllä joskus mieleni todeta, että kuule odotappa vaan..



Tärkein oppi minkä olen itse saanut on juuri se, että ei kannata lähteä kovin herkästi arvostelemaan muiden tapoja etenkään sellaisissa tapauksissa joista ei itsellä ole kokemusta.



Toisaalta myös sellainen on yhtälailla ärsyttävää, että "kokeneempi" tulee ylhäältä päin vähättelemään ja jakelemaan oppejaan ikään kuin ne olisivat ainoita oikeita maailmassa, kun ovat kerta hänen kohdallaan toimineet.



Eli paras on kun oikeasti pitää vaan sen suunsa kiinni ja kertoo mielipiteensä vain kysyttäessä.