Kun naisesta tulee äiti, pitääkö vittumaisuus, ilkeys ja raivokas temperamentti unohtaa?

jos joku ihminen tai hänen tekemisensä minua raivostuttavat, niin raivo kyllä laantuu kun sille ihmiselle vittuilee tai huutaa.

Ja alkuperäinen kysymys oli se, että eikö nainen tai äiti SAA olla vittuimainen tai raivota koska on nainen ja äiti?

Vittuilusta selviää kun vittuilee takaisin.

Tarkoittaako sun mielestä raivostuminen samaa kuin vittuilu? Minun mielestä vittuilu on sellaista tosi ilkeää ja ivallista kommentointia esim. toisen ulkonäöstä tai muista ominaisuuksista (tyyli: vittu sä oot ruma ja tyhmä). Suuttuminen ja raivoaminen on taas sitä, että huutaa vaikka että voisitko sä edes joskus pistää noi likaset kalsaris pyykkiin. Se ei ole vittuilua.

So what, miksi äiti-ihminen ei saa vittuilla?

Se on typerää ja ala-arvoista. Ainoastaan tyhmät ihmiset vittuilevat kun eivät osaa paremminkaan riidellä.

että vittumaiset ihmiset jää niin kiinni siihen adrenaliinipiikkin, jonka saavat kun ovat hetken aikaa maailman keskipiste möykkäämisellään, että se vittumaisuus ei heistä häviä vaikka elämässä ei olisi ikinä mitään ikävää tai todellisia vastoinkäymisiä. Jotkut tykkää vittuilla, he saavat siitä mielihyvää. Mut koska harva haluaa myöntää olevansa tuollainen ihminen, pitää niitä tekosyitä omalle käytökselle keksiä, ja aina parempi jos siitä omasta käytöksestä voi syyttää jotakuta muuta. Tähän samaan sarjaan kuuluu ihmettely, että miksi ei muka saisi olla ilkeä vaikka on äiti - aivan kuin se oma ilkeys ois ollut yhtään sen parempi juttu lapsettomanakaan.



Vittuilevat ihmiset pitävät itseään mielellään muita ihmisiä vahvempina ihmisinä, ja siksi mua aina ihmettyttää, miten se vahvuus ei sit näy missään silloin kun pitäisi edes vähän selvitä _itsensä_ ja oman päänsä kanssa. Normaali suuttuminen kun on ihan eri asia kuin se, että aktiivisesti haluaa pahoittaa toistenkin mielen. Se kun on lähinnä vallankäyttöä.

että vittumaiset ihmiset jää niin kiinni siihen adrenaliinipiikkin, jonka saavat kun ovat hetken aikaa maailman keskipiste möykkäämisellään, että se vittumaisuus ei heistä häviä vaikka elämässä ei olisi ikinä mitään ikävää tai todellisia vastoinkäymisiä. Jotkut tykkää vittuilla, he saavat siitä mielihyvää. Mut koska harva haluaa myöntää olevansa tuollainen ihminen, pitää niitä tekosyitä omalle käytökselle keksiä, ja aina parempi jos siitä omasta käytöksestä voi syyttää jotakuta muuta. Tähän samaan sarjaan kuuluu ihmettely, että miksi ei muka saisi olla ilkeä vaikka on äiti - aivan kuin se oma ilkeys ois ollut yhtään sen parempi juttu lapsettomanakaan.

Vittuilevat ihmiset pitävät itseään mielellään muita ihmisiä vahvempina ihmisinä, ja siksi mua aina ihmettyttää, miten se vahvuus ei sit näy missään silloin kun pitäisi edes vähän selvitä _itsensä_ ja oman päänsä kanssa. Normaali suuttuminen kun on ihan eri asia kuin se, että aktiivisesti haluaa pahoittaa toistenkin mielen. Se kun on lähinnä vallankäyttöä.

Ei ihme, että niin monet suhteet nykymaailmassa rakoilevat, kun rakentava tunteenilmaisu on niin eksoottinen asia monelle. (Tai ainakin tuntuu olevan, ellei ole jokin kielimuuri vain kyseessä.)

Se on ihan tutkittu juttu tosiaan, että aggressio lisää aggressiota. Myös oman pään sisällä. Eli raivominen vain lisää raivoa. Tämä "viha täytyy päästää ulos, se puhdistaa" on vanha myytti vain. Täytyy kuitenkin muistaa, että tunteiden hallitseminen ei ole sama kuin tunteiden kieltäminen tai patoaminen. Jos esimerkiksi joku on loukannut minua, on erittäin tervettä vihastua siitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitää loukata takaisin, vittuilla tai ilkeillä. Riittää, että puolustaa itseään rakentavasti. Raivoaminen ja vihan pompottelu osapuolelta toiselle vain lisää aggressiota, siihen liittyy myös fysiologisia muutoksia (jotka alentavat seuraavan raivostumisen kynnystä).

Todella tuskastuttavia ovat sellaiset "kyllä mulla on oikeus raivota, mä oon mä ja mä näytän mun tunteet" -tyypit, jotka eivät edes tarvitse raivoamiseensa sen kummempaa syytä kuin että sattuu ihan muuten vaan olemaan sellainen fiilis. Vähän ihmetyttää sellainenkin asenne, että "jos mua raivostuttaa niin kyllä se laantuu kun mä huudan ja vittuilen". Joo, ehkä (ainakin hetkeksi). Mutta sitä ympäristöä ei sitten vissiin tarvitse miettiä ollenkaan, pääasia että itse saa raivonsa mahdollisimman helposti käsiteltyä...?

Tuossa aikaisemmin joku kirjoitti siitä, että kokee tulleensa tasapainoisemmaksi, kun ei enää ajattele vain että MINÄ saan raivota ja muiden rooli on kestää se. Voin sanoa, että minulla ainakin hormonit välillä heittelevät niin, että on ihan tosissaan täytynyt miettiä tuota, että mikä on oma vastuu niiden omien tunteiden käsittelemisessä. Tuskin tässä suhteessani edes olisin enää, jos asennoituisin tyylillä "kyllä se raivo pitää päästää ulos". Täytyy opetella todella tuntemaan itsensä huomatakseen milloin on syytä oikeasti suuttua ja milloin kyse on vain omasta yliherkkyydestä. Ja silloinkaan, kun on syytä oikeasti suuttua ei tarvitse VITTUILLA tai olla ilkeä, vaan voi ihan suoraselkäisesti sanoa, että tämä asia ottaa nyt päähän. Olen huomannut tuon rakentavan suhtautumisen vahvistavan minua itseänikin ihan hirveästi, koska siinä puolustaa itseään heittäytymättä silti hallitsemattomaan raivonpuuskaan (vittuilusta nyt puhumattakaan).

Vittuilu ja ilkeily on munattomien ja itseään muiden yläpuolelle korottavien ihmisten harrastus. Niiden ihmisten kanssa, joilla on oikeasti merkitystä minulle en halua sortua vittuiluun vaan pyrin parhaani mukaan näyttämään negatiivisetkin tunteet toista kunnioittaen. Koska jos jokin asia mättää ja ihmissuhteella on OIKEASTI merkitystä minulle, niin silloin haluan kyllä toimia rakentavasti. Vittuilu ja rakentava suhtautuminen vain eivät sovi samaan lauseeseen.

Raivostuminen ei kuitenkaan ole niin kuolemanvakavaa, jos se ei ole jatkuva tapa (usein se vaan pikkuhiljaa lisääntyy, raivoaminen kun lisää aggressiota pidemmän päälle). Vittuilu ja ilkeys sen sijaan eivät kyllä sovi mihinkään tilanteeseen.

So what, miksi äiti-ihminen ei saa vittuilla?

Jotta nyt selviäisi onko tässä oikeasti vaan jokin kielimuuri kyseessä, niin haluaisitko määritellä mitä mielestäsi on vittuilu?

tai sitten löytää sellainen tapa purkaa noita, joilla ei vahingoita kanssaihmisiä.



Ilkeys ei mielestäni ole samaa sarjaa noiden muiden kanssa: vittumaisuus voi korostua tilanteissa, joissa ärsyttää todella paljon tai raivoa voi välillä tulla esiin kun oikeasti suuttuu. Mutta ihan harkittu ilkeys - MIKSI sellainen ominaisuus pitäisi olla ihmisessä`?

komppaan täysin. :)

siis oikeaa aihetta? Toki sellaisiakin on. Tulee mieleen esim.

-tahallinen epäreilu kohtelu (esim. puoliso on luvannut tulla kotiin kuudelta että pääsen jumppaan, tuleekin vasta kahdeksalta ja naureskelee "etpäs päässytkään")

-väkivalta

-varastaminen

En usko, että kovin moni joutuu jatkuvasti tuollaisen kohtelun kohteeksi. Ja jos jollain on tuollainen puoliso kuten esimerkissäni niin ehkäpä ero olisi oikea vaihtoehto, raivoaminen tuskin auttaa.

Puolison myöhästymiset tms. johtunevat useimmiten sitäpaitsi unohduksesta, ei tahallisesta ilkeydestä, eivätkä siis anna raivoamiseen aihetta.

Eli mitä nämä jokapäiväisen elämän "oikeat aiheet" raivota oikein ovat?

kuin raivoamalla ja suuttumalla. Kivat traumat lapsille, kun eivät opi kotona että negatiivisetkin tunteet saa ilmaista.

Eikä ole prinsessa-asennetta se että suuttuu tai raivoaa jos on aihetta. Prinsessa kiukuttelee kiukuttelemisen halusta.

Sekin on vallankäyttöä että tuomitsee negatiivisten tunteiden ilmaisemisen ja kieltää itseltään tai muilta huutamisen ja raivoamisen.

Vaan aatelkaa mitä haluatte, minä huudan ja raivoan niin että kangas raikaa ja ikkunat helisevät jos siltä tuntuu. Ja vittuilen jos mulle vittuillaan.

Eikö äiti-ihmiselle enää olekaan sallittua normaali tunneskaala vitutuksesta hilpeyteen? Ei ihme että mammat vetävät masennuslääkkeitä kun kaikki negatiiviset tunteet on pakko turruttaa ja äitien tulee olla vahanaamaisia zombeje, jotka eivät ilmaise muita tunteita kuin teeskenneltyä yltiöpositiivisuutta ja ystävällisyyttä.

mutta kyseenalaistaisin vähän tuon raivokkaan temperamentin (voi tulla vaikeuksia lapsen kanssa jos ei osaa hillitä itseään) ja ilkeys nyt luonnollisesti on aika ikävä piirre oli sitten äiti tai ei. Jos sitä kohdistaa viattomaan lapseen niin se on jo aika paha. Kaiken kaikkiaan äitnä oleminen vaatii pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä ja nuo luettelmasi ominaisuudet eivät hiveesti kyllä rohkaise sua selviämään äitiydestä ja saavat ainakin jälikasvun voimaan pahoin.. pitää muistaa aina, että lapset eivät ole tulleet tänne omasta tahdostaan vaan meidän vanhempien halusta. Sen kun muistaa niin sen mukaan voi käyttätymistään myös miettiä.

Tämä on taas niin ihanan mustavalkoista. Ikään kuin vaihtoehdot olisivat tekohymy ja vahanaama tai sitten raivoaminen, vittuilu ja ilkeys.

turha riidanhaluisuus ja hysteerisyys. Tietenkin tähän oli myös tietoinen pyrkimys eli halusin kasvaa ihmisenä. Tämä on ollut meidän kaikkien etu.

Mutta kaikki eivät ole vittumaisia, ilkeitä ja raivokkaita

pitäisi muuttaa samanlaisiksi iloisuutta teeskenteleviksi zombeiksi kuin osa mammoista on?

Eikö äideille ole sallittua ilmaista negatiivisia tunteita?

eikä edes nainen, pitää vittumaisuus, ilkeys ja raivokkuus unohtaa. Ei kai sellaisia ihmisiä kukaan tahdo lähipiiriinsä enkä luule että kukaan haluaa sellainen olle.

Appeni on sellainen että hänen mielesttän äidit ovat pyhiälehmiä joilla ei pinna pala eikä desibelit nouse. Pullan tuoksuisia yltiöhilpeitä "stephfordin" naisia tulisi pitää esimerkinnä täydellisestä kotimammasta.



Mun puolesta jokainen raivostukoon niin paljon kun lystää kunhan ei pura sitä lapsiin.



Ei mulla ainakaan ole mitään lehmän hermoja.

ja ilkeä, mutta tilapäisesti tuollaiset tunteet pitää sallia myös naisille. Aamen.

sellainen positiivinen ja iloinen ihminen. En mikään yli, vaan ihan normaali.



Kun lapsi syntyi minusta tuli se vittumainen ilkeä ja raivokas. Nyt kun lapsen syntymästä on kulunut 4 vuotta, alan löytää itseäni uudelleen. reilun 4 vuoden valvominen ja lapsen viikottaiset lääkärissä yms tutkimuksissa käyttäminen tekee ihmisestä helposti raunion.



Nykyisin alan jo olla ihan normaali.

esimerkiksi uimahallissa pussailijoita, avainlapsia, etä-äitejä, virikelapsia, työttömiä, uraäitejä, vauvapalstan huonontunutta tasoa...