Lue keskustelun säännöt.
Aika kamalaa huomata haaveilemansa siitä, ettei olisi perustanut koko perhettä laisinkaan
27.04.2011 |
Vähän myöhäistä katua nyt, kun "paskat on jo housuissa".
Ja voi kuinka tunnenkaan syyllisyyttä kun ajattelen näin, enkä oikeasti taida hirveästi arvostaa tätä perhettäni ja iloita lapsistani, niinkuin kuuluisi. Tiedän, ettei monelle suoda tätä "onnea". Ja siis tokihan mullakin on päiviä, että on ihanaa ja rakastan tietenkin lapsiani, he ovat ihania.
Mutta enimmäkseen huomaan vaan olevani ärtynyt, stressaantunut ja turhautunut, kun minulla on lapset ja perhe, kaikkine väsyttävine velvollisuuksineensa. Olen kuin vankilassa. Elämäni on tällä hetkellä 90% pelkkiä ikäviä velvollisuuksia, siivousta, pyykkäämistä, toisten jälkien järjestelyä. Komentamista, vahtimista, läksyjen tekoon patistamista, loputonta väittelyä (lapset kinuavat miksi en saa, miksi miksi miksi ja väittävät vastaan, mikään ei mene kerralla eikä vielä toisellakaan kerralla perille, se todella turhauttaa ja väsyttää).
10 % elämästäni on mukavaa, ja se mukava on sitä, kun pääsen yksin täältä huushollista ulos, shoppailemaan rauhassa tai itsekseni kahvilaan istuskelemaan ja lukemaan lehtiä ilman että kukaan karjuu korvanjuuressa, roikkuu lahkeessa ja on äänekkäästi jotakin vailla.
Ja ois sitä auvoa, kun tässä yks päivä olin YKSIN kotona yli puoli päivää. Siivosin, keitin itselleni kahvit ja ehdin jopa nauttia siitä siisteydestä hiljaisuudessa hetken verran, ennenkuin rakkaat vaativat metelöivät hirviöt tulivat kotiin ja sotkivat 15 minuutissa huushollia taas niin, että jouduin palaamaan tuttuun rooliini: kulkemaan huushollia ympäriinsä ja siistimään toisten jälkiä ja komentamaan.
Niin ihania kuin nämä lapset ovatkin, niin olen huomannut että niin itsekäs ihminen, että tällä kokemuksella jättäisin lapset tekemättä enkä ottaisi edes miestä. Asuisin yksin. Siivoaisin vaan omat sotkuni.
Äitiys ei todellakaan sovi mulle. Enkä ole tästä ylpeä, inhoan ja poden syyllisyyttä siitä, että olen näin itsekäs ja tämä äitiys ottaa mulle näin koville. Kadehdin niitä, jotka kokevat lasten olevansa elämänsä tarkoitus, jotka rakastavat rooliaan äitinä, jotka kokevat elävänsä elämänsä parasta aikaa.
Mä yritän parhaani mukaan pitää hermojani kurissa ja jaksaa päivän kerrallaan, ja odotan sitä aikaa jolloin lapset muuttavat pois kotoa. Sitten ehkä voin taas elää sellaista elämää josta tykkään, edes 50 prosenttisesti.
Kommentit (24)
Meillä kolme lasta ja palasin juuri töihin. Harvoin olen enää iloinen ja päivä päivältä tuntuu vaan rankemmalta tää touhu.
"Lapset yhteiskunnan kasvatettaviksi mahdollisimman varhain" on kai se nykymalli, johon ihan yhteiskunnan taholta ohjataan. Vanhemmat koulutusputkesta uraputkeen ja koneistoon. Vapaa-aikaa on niukasti, vaikka rahaa tulisikin. Inflaatio toisaalta hoitaa osansa ja selviytyminen muutenkin edellyttaa tiukempaa tahtia uralla.
George Orwell, kukaan? Aldous Huxley?
Itse en jaksaisi, onneksi oli varaa vaihtoehtoon. Koti on lapselle paras paikka, kun perheen asiat vaan muuten ovat hyvin.
Luovimistahan se on.
Systeemi ei varsinaisia vaihtoehtoja tarjoa, mutta oma aktiivisuus kannattaa ja vaihtoehtoja on olemassa tasapainoisen lapsuuden ja kasvun turvaamiselle muutenkin. Kodilla toivottavasti edelleen kuitenkin on se ensisijainen kasvatusvastuu, ei hoitopaikoilla, eskareilla tai kouluilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
toiset on todella sellasia koti-emo-tyyppejä. Mä leikin sellaista jonkin aikaa, ja uuvuin täysin. Mun on parempi olla töissä että jaksan sitten edes hiukan lasten kanssa. En tiedä onko kyse huonosta äitiydestä, tai siitä ettei äitiys "sopisi" mulle. Jo biologisesti olisi hassu ajatus että mua ei olisi "tarkoitettu" lisääntymään kun kerta se on ollut joka kerta niin helppoa. Olen vaan tällainen äiti, joka ei kestä olla kotiluolassa niin paljon. Mielestäni teen palveluksen lapsilleni, etten yritä olla muuta kuin olen, koska jos yritän ahtautua emo-äidin rooliin, voin huonosti ja olen kireä ja ahdistunut.
Etsi ap sinäkin itsellesi sopiva tapa olla äiti, vaimo ja nainen. Mieti mikä elämässäsi on toisten sanelemaa, mikä todellista itseäsi. Enkä tarkoita itsekkyyttä ja itselle elämistä, vaan mieti realistisesti, miten ihan tosissaan viet tämän äitiys-perhe-elämäkuvion maaliin niin, ettet sekoa ja ettei perhe hajoa. Saatat tarvita enemmän omaa aikaa, 15 minuuttia ei riitä. Saatat tarvita säännöllisen harrastuksen, josta pidetään kiinni, vaikka mikä olisi. Saatat palata työelämään nopeammin kuin ajattelit. Saatat tarvita pieniä lomia yksin tai tyttöporukassa. Tai jos ahdistuksesi on ylitsekäyvää, siihen voi tarvita jopa hoitoa.
Mun mielestä ap:n tilanne on rehellinen, hedelmällinen aika tutkailla elämää silmästä silmään ja astua taas uudelle tasolle aikuisuudessa ja naiseudessa.
loman tarpeessa! Siis loma ilman perhettä.
Mun pää kestää paljon paremmin, kun saa päivät olla töissä ja vain illat kärsiä siitä sotkusta ja ruokahuollosta.
Ja kyllä, harmittaahan se lasten puolesta, mutta kun tuntui, että sinne kotiin kuolee tukehtumalla, niin parempi näin.
t. äiti, jonka lapset 9 ja 7 v.