Lue keskustelun säännöt.
Aika kamalaa huomata haaveilemansa siitä, ettei olisi perustanut koko perhettä laisinkaan
27.04.2011 |
Vähän myöhäistä katua nyt, kun "paskat on jo housuissa".
Ja voi kuinka tunnenkaan syyllisyyttä kun ajattelen näin, enkä oikeasti taida hirveästi arvostaa tätä perhettäni ja iloita lapsistani, niinkuin kuuluisi. Tiedän, ettei monelle suoda tätä "onnea". Ja siis tokihan mullakin on päiviä, että on ihanaa ja rakastan tietenkin lapsiani, he ovat ihania.
Mutta enimmäkseen huomaan vaan olevani ärtynyt, stressaantunut ja turhautunut, kun minulla on lapset ja perhe, kaikkine väsyttävine velvollisuuksineensa. Olen kuin vankilassa. Elämäni on tällä hetkellä 90% pelkkiä ikäviä velvollisuuksia, siivousta, pyykkäämistä, toisten jälkien järjestelyä. Komentamista, vahtimista, läksyjen tekoon patistamista, loputonta väittelyä (lapset kinuavat miksi en saa, miksi miksi miksi ja väittävät vastaan, mikään ei mene kerralla eikä vielä toisellakaan kerralla perille, se todella turhauttaa ja väsyttää).
10 % elämästäni on mukavaa, ja se mukava on sitä, kun pääsen yksin täältä huushollista ulos, shoppailemaan rauhassa tai itsekseni kahvilaan istuskelemaan ja lukemaan lehtiä ilman että kukaan karjuu korvanjuuressa, roikkuu lahkeessa ja on äänekkäästi jotakin vailla.
Ja ois sitä auvoa, kun tässä yks päivä olin YKSIN kotona yli puoli päivää. Siivosin, keitin itselleni kahvit ja ehdin jopa nauttia siitä siisteydestä hiljaisuudessa hetken verran, ennenkuin rakkaat vaativat metelöivät hirviöt tulivat kotiin ja sotkivat 15 minuutissa huushollia taas niin, että jouduin palaamaan tuttuun rooliini: kulkemaan huushollia ympäriinsä ja siistimään toisten jälkiä ja komentamaan.
Niin ihania kuin nämä lapset ovatkin, niin olen huomannut että niin itsekäs ihminen, että tällä kokemuksella jättäisin lapset tekemättä enkä ottaisi edes miestä. Asuisin yksin. Siivoaisin vaan omat sotkuni.
Äitiys ei todellakaan sovi mulle. Enkä ole tästä ylpeä, inhoan ja poden syyllisyyttä siitä, että olen näin itsekäs ja tämä äitiys ottaa mulle näin koville. Kadehdin niitä, jotka kokevat lasten olevansa elämänsä tarkoitus, jotka rakastavat rooliaan äitinä, jotka kokevat elävänsä elämänsä parasta aikaa.
Mä yritän parhaani mukaan pitää hermojani kurissa ja jaksaa päivän kerrallaan, ja odotan sitä aikaa jolloin lapset muuttavat pois kotoa. Sitten ehkä voin taas elää sellaista elämää josta tykkään, edes 50 prosenttisesti.
Kommentit (24)
Voisiko olla niin, että yrität liikaa? Jotkut mammat ovat paljon suurpiirteisempiä ja selviävät vähemmällä stressaamisella. Toisilla on myös joustavammat lapset ja osallistuvampi mies. En usko että sinussa on mitään vikaa. Jotkut vanhemmat eivät pysty myöntämään, että perhe-elämässä on mustia hetkiä ja tunteita. Kuitenkin avioeroja tapahtuu paljon, mikä kertoo pahoinvoinnista. Tämä aika on tavattoman vaativaa, kun pitäisi olla kaikessa niin täydellinen ja elää elämää niin täysillä.
Vaikeaa se on, mutta tietyssä vaiheessa on vain hyväksyttävä, että koti ei ole siisti kuin hetken. Valitse joku hetki kun sen pitää olla siisti - esim. lauantaiaamuna, jolloin koko perhe siivoatte sen kuntoon ja mies vie vaikka tenavat ulkoilemaan ja sinä olet pari tuntia kotona ja nautit hiljaisuudesta. Elämään pitää järjestää keitaita eikä mies aina tajua niitä tarjota.
Olen NIIN samoissa tunnelmissa kuin sinä. Perhe-elämä on raskainta aikaa, mutta kuulemma jälkeenpäin aika kultaa muistot. Sitä odotellessa : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisi vapaasti treffailla sellaisia miehiä, millaisia kulloinkin huvittaisi.
En ole mikään perfektionisti. Nytkin on keittiössä leivänmuruja näkyvästi lattialla, pölyä pinnoilla, eteisessä hiekkaa, pyykit viikkaamatta kuivaustelineellä jo toista päivää ja pöly näkyy auringonvalossa. Yhden muksun huone on kuin myrskyn jäljiltä. Leluja on joka huoneessa.
Silti tänäänkin olen kuitenkin jo siivonnut parvekkeen, järjestellyt yhden lastenhuoneen, pedannut pedit, laittanut ruoan, käynyt kaupassa, kuljettanut vähän väliä tavaroita ja leluja paikoilleen.
Meillä ei tosiaan mies juuri osallistu siivoamiseen (ei yhtään) mutta lasten kanssa onneksi välillä lähtee jonnekin että saan siivottua rauhassa ja omaa aikaa.
Lapsia yritän opettaa siivoamaan jälkiään, ja kyllä he paremmin osallistuvakin, kuin isänsä, mutta välillä on hetkiä jolloin en vaan todellakaan enää jaksa käskeä kun eka ja toka käsky ei mene perille, ja sitten teen itse.
Mä olen niin kyllästynyt tähän elämääni. Osaksi voi johtua siitä, että olen ollut nyt kotiäitinä jo kohta 3 vuotta.
Nyt alkaa tulla mitta täyteen.
Odotan ja toivon hartaasti, että saan kohta töitä, ja että elämäni helpottaa kun saan viettää 8 tuntia joka arkipäivä jossain muualla kuin täällä kotona toisten jälkiä siivoillen ja kitinää ja vaatimista kuunnellen...
ap
Mulla helpotti töihin paluu vähän mutta valitettavasti ei kauheasti kuitenkaan... Usein haaveilen että vaan lähtisin, johonkin.
Entinen elämäni tuntuu olevan tosi kaukana. Vanhat ihanat levynikin laatikosa varaston hyllyllä tai lasten naarmuttamia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka on tavallaan päivittämisen aikaa. Mitä on eletty tähän asti, miten tästä eteenpäin. Moni kuvittelee, että ratkaisu olisi uusi mies tai ihan mikä tahansa pois lähteminen ja kaiken paskan jättäminen.
Asia vain on niin, että itseään ei pääse pakoon. On tehtäbvä itselleen loputtomiin kysymyksiä: mitä minä tarvitsen ollakseni onnellinen? Mitä voin tehdä, että saavutan nuo asiat? (Ja huom, juurikin SINÄ ITSE eikä se laiskanpulskea ukko tai rääkyvät lapset tai teinit).
Löydät elämään mielekkyyden uudelleen kyllä, kun tajuat että onni on ihan vain omissa käsissäsi. Löydät uusia ystäviä, harrastuksia tms. ja nelikymppisyyttä lähestyessäsi oletkin onnellisempi kuin koskaan!! T: 40v
Mulla helpotti töihin paluu vähän mutta valitettavasti ei kauheasti kuitenkaan... Usein haaveilen että vaan lähtisin, johonkin.
Että pakkaisin kimpsuni ja lähtisin muualle ja aloittaisin uuden elämän, enkä toistaisi samoja virheitä (perustaisi perhettä).
Mutta en minä niin tee. Olen tehnyt valintani (tosin typeränä, mistään mitään oikeasti tietämättä) ja nyt pitää vaan kantaa siitä vastuu.
No, kuten sanoin, ehkä sitten n. 15 vuoden päästä mun elämä taas alkaa. Toivottavasti mulla vielä siinä vaiheessa on jotain hajua siitä, mitä haluan tehdä, ja varsinkin energiaa, jotta jaksan tehdä sitä mitä huvittaa. Ettei tämä äitiys ole vienyt multa kaikkia mehuja siihen mennessä.
(tosin nyt juuri tuntuu että ne mehut on jo puristettu, eikä edes päivä yksinään riitä lataamaan akkuja, sitä vaan murehtii jo etukäteen että kohta paluu hullunmyllyyn taas koittaa...)
Voisipa lähteä vaikkapa kuukaudeksi johonkin yksinään, jos sitä ehtisi siinä ajassa jo tuntea ikävöivänsäkin perhettään.. mene ja tiedä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisi vapaasti treffailla sellaisia miehiä, millaisia kulloinkin huvittaisi.
Mieluummin portto kuin emo?
joka on tavallaan päivittämisen aikaa. Mitä on eletty tähän asti, miten tästä eteenpäin. Moni kuvittelee, että ratkaisu olisi uusi mies tai ihan mikä tahansa pois lähteminen ja kaiken paskan jättäminen.
Asia vain on niin, että itseään ei pääse pakoon. On tehtäbvä itselleen loputtomiin kysymyksiä: mitä minä tarvitsen ollakseni onnellinen? Mitä voin tehdä, että saavutan nuo asiat? (Ja huom, juurikin SINÄ ITSE eikä se laiskanpulskea ukko tai rääkyvät lapset tai teinit).
Löydät elämään mielekkyyden uudelleen kyllä, kun tajuat että onni on ihan vain omissa käsissäsi. Löydät uusia ystäviä, harrastuksia tms. ja nelikymppisyyttä lähestyessäsi oletkin onnellisempi kuin koskaan!! T: 40v
Se ei ole ongelma. Tiedän tasan tarkkaan mistä nautin ja mitä tarvitsisin. Mutta en pysty sitä toteuttamaan juuri nyt, kuin sen 10% kaikesta ajastani, ja siinähän se ongelma onkin.
Ainoa ratkaisu on, että kunhan lapset kasvavat, eivätkä enää tarvitse minua niin paljoa koko ajan. Sitten jäisi aikaa itselleenkin enemmän ja olisi mahdollisuus tehdä enemmän sitä, mistä tykkään.
Sinänsä siis ihanaa tietää, että tää ongelma kyllä ratkeaa ajan kanssa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että se aika on hirvittävän pitkä... n. 15 vuotta...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan helpottaa kun palaat töihin. Mitä jos palkkaisitte samaan syssyyn teille siivoojan, siitä saa apua arkeen.
Mitä jos ihan ensi hätään järjestäisit itsellesi jonkun harrastuksen, säännöllisen? Tai mitä jos pyrkisit joka päivä "varastamaan" itsellesi oman hetken, sulkeudut johonkin, kuuntelet omaa musiikkiasi, luet kirjaa tms.
odottaa, kun pääset töistä. Sit siivoat entistä väsyneempänä ja murehdit työasioita samalla. Oon kade, kun saat olla kotona kaiket päivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo töihin palannut ja sekös se vasta stressaavaa onkin, työn ja lapsiperheen yhteensovittaminen. Mitään vapaa-aikaa ei tosiaankaan ole. Ja ikääkin on jo 35 eli kolmenkympikriisistä tuskin voi puhua.
Ja tunnen olevani täysin vankilassa. Lapset on koko ajan nurkissa, ei ole mitään kummia ja isovanhempaa joka ottaisi lapset viikoksi kesällä tai kokonaiseksi viikonlopuksi edes joskus! Kaksinolo miehen kanssa ois mukavaa, mutta melkeinpä mahdotonta. Tunnnen itseni ahdistuneeksi ja olen ilman vaihtoehtoja. Asun paikkakunnalla jossa en viihdy, työpaikat ja lasten koulut täällä hyvät, mutta... Kaipaan muuale. Tahdon uuden elämän!
Ja pahinta on , että tämä perhearki vie ja on vienyt jaksamisen ja minuuden. Oikeasti en edes tiedä mitä haluaisin elämälläni tehdä/muuttaa. Minua itsenäisenä ihmisenä ei enää ole, vaan perhe on "nielaissut" persoonani... Hirveää, mutta valittettavan totta. Ja mitäs nyt tehdään?
samalla lailla kuin sinä. Olen 1-vuotiaan äiti ja pystyn vielä minimoimaan tätä kärsimystä jättämällä toisen lapsen teon hamaan tulevaisuuteen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan helpottaa kun palaat töihin. Mitä jos palkkaisitte samaan syssyyn teille siivoojan, siitä saa apua arkeen.
Mitä jos ihan ensi hätään järjestäisit itsellesi jonkun harrastuksen, säännöllisen? Tai mitä jos pyrkisit joka päivä "varastamaan" itsellesi oman hetken, sulkeudut johonkin, kuuntelet omaa musiikkiasi, luet kirjaa tms.
kun lapset ovat päikkäreillä/ulkona/kavereilla.
Jotenkin vaan tämä muu aika elämästäni uuvuttaa minua niin paljon, ettei tuo 15 min -tunti päivässä ehdi ladata akkujani riittävästi, se ei riitä alkuunkaan. Ja enempään tällä hetkellä ei ole mahdollista. Sitten, kun lapset kasvavat..
ap
Meillä kolme lasta ja palasin juuri töihin. Harvoin olen enään iloinen ja päivä päivältä tuntuu vaan rankemmalta tää touhu.
Eipä tuo harmistuminen ikää katso...minulla on päiviä, jolloin kiukuttelen kuin pahainen teini ja vikisen miehelle etten jaksa olla äiti/siivota/olla fiksu. "No sitten et ole!", toteaa mies. Niinpä: äitiyttä on monenlaista eikä ole todistettu että tietynlainen tapa olisi toista parempi (miinus nyt ne räikeät laiminlyönnit ym.).
Ajattelin saavani todella paljon kuraa niskaani, ja ansaitsevanikin sen.
ap
jota myös perhearki ahdistaa. Tuo teinitytökiukuttelu on tuttua myös täällä. Oikein hävettää. Miehenikin tietää että "jaha tätä taas". Eli lähes kerta viikkoon olen viimeaikoihan kitissyt ja itkenyt, väsymystä, yksinäisyyttä, tylsyyttä, uuden elämän himoa. Ja mielessäni olen päättänyt jo että parin vuoden päästä en enää tässä jamassa istu, vaan olen vaihtanut elämän, paikkakunnan, ehkä jopa asuinmaan. Vielä en vain ole keksinyt kuinka kaiken tän rahoitan ;(
Eroa en tosissaan suunnittele, vaan haluiaisn ehkä uudellee kokea lapsettoman elämän mieheni kanssa. MaTKUSTAA, REISSATA, ELÄÄ KAHden aikusen aktiivista elämää harrastuksineen ja ystävineen, hyvän ruuan ja keskustelujen merkeissä. Tämä lapsiperhearki vie mehut, ystävät, rahat, elämänilon. Kiitos ymmärryksestä!
14 joka peesaa ap:tä
koti n koko ajan siisti, lapset tekevät sitä-tätä-tuota kaavojesi mukaan. Kysy itseltäsi joskus MIKSI kiellät ja komennat eri asioita, MIKSI siivoat jatkuvasti. Luultavasti rakennat ihan itse puolet noista vaatimuksista, kun vähemmälläkin pääsee.
Uskallan väittää, että tiedän mistä puhun, kun olen itse osannut vaihtaa jokapäiväisen lattioiden pyyhkimisen lasten kanssa trampoliinilla riehumiseen ja komentamisen oikein tehtyjen juttujen kiittelemiseen. (Tavarat ehtii kerätä illlalla viimeiseksi) Muksuja on viisi.