Oletko katunut koskaan lasten hankkimista?

Eka kerran sillon kun haettiin teiniä poliisiasemalta ja toka kerran silloin, kun jätettiin se koulukotiin.

En kertaakaan ennen sitä enkä kertaakaan sen jälkeen.

Lapsia kaikkiaan kolme.

ja tehdä parhaansa, etteivät joudu koulukotiin tai vankilaan.



lapsia 3kpl.

ja tehdä parhaansa, etteivät joudu koulukotiin tai vankilaan.

lapsia 3kpl.

t.lapsia neljä

Vaikka itsekin joskus räjähdän, niin en usko että olisin onnelinen tai tyytyväinen elämääni ilman lapsia. Tai ehkä olisin löytänyt jotain muuta sisältöä elämääni, mutta aika kaukaiselta tuntuu.

Näin se on. Juuri nyt keksin miljoona asiaa joita olisin jo voinut tehdä jos ei olisi pentuja. Keksin myös kuinka rauhallista elämä olisi jos ei olisi kakaroita. Nyt se on vain jatkuvaa huutoa ja kailotusta, itkua ja raivoamista. Yhtä selviytymistä uhmasta toiseen. Kamalaa sanoa ihmisistä joita rakastan yli kaiken, mutta kaduttaa kovasti lasten teko. Tämän kanssa on vain elettävä. Uusi astiasto vaan on kohta taas ostoslistalla jos pentujen elo ei kohta rauhotu.

Lapset on ihanat, mutta parisuhde on raskas ja se tietysti vaikuttaa koko elämään, jaksamiseen lastenkin kanssa.

Meillä on yksi lapsi, eikä koskaan ole ottanut päähän... Meillä ei huudeta, tapella eikä kiukutella. Onneksi emme koskaan ole halunneet enempää lapsia, tilanne voisi olla toinen...

En ole varsinaisesti katunut lasten hankintaa.

Tulin äidiksi ensimmäisen kerran 16 vuotta sitten. esikoisella oli koliikki. silloin tuollainen ajatus välähti mielessäni, että tein väärin. kun toin lapsen kärsimään tähän maailmaan. vastaavissa tilanteissa tuo tunne on muutaman kerrran välähtänyt mielessä. Minulla on neljä lasta. Elämä on ihanaa näiden lasten kanssa! Miehen kanssa oli välillä vaikeaa, mutta nyt on kaikki hyvin. Ap, sinun täytyy nousta tilanteen johtajaksi. Muuta omaa käyttäytymistäsi. Vanhemmat määräävät perheen ilmapiirin - lähinnä omalla esimerkillään. Huolehdi lasten riittävästä liikunnasta ja levosta. Kannusta, rakasta ja rajoita tarpeen mukaan. teet merkittävää työtä vanhempana.

Tulin äidiksi ensimmäisen kerran 16 vuotta sitten. esikoisella oli koliikki. silloin tuollainen ajatus välähti mielessäni, että tein väärin. kun toin lapsen kärsimään tähän maailmaan. vastaavissa tilanteissa tuo tunne on muutaman kerrran välähtänyt mielessä. Minulla on neljä lasta. Elämä on ihanaa näiden lasten kanssa! Miehen kanssa oli välillä vaikeaa, mutta nyt on kaikki hyvin. Ap, sinun täytyy nousta tilanteen johtajaksi. Muuta omaa käyttäytymistäsi. Vanhemmat määräävät perheen ilmapiirin - lähinnä omalla esimerkillään. Huolehdi lasten riittävästä liikunnasta ja levosta. Kannusta, rakasta ja rajoita tarpeen mukaan. teet merkittävää työtä vanhempana.

Kakarat ei tee muuta kuin uhmaa. Olen ollut rauhallinen, johdonmukainen ja kaikkea mitä vastuullinen fiksu aikuinen on. Ei auta. Uhmaa,uhmaa.. perheessä vauva. Vauva ei saa nukuttua kun isommat kailottaa. Se on se huuto ja mekastus täällä suurin ongelma ja kun kakarat ei usko mitään. Tätä on jatkunut jo monta kuukautta. Kotiarestit ei auta eikä mitkään kivantekemiskiellotkaan. En pidä omista lapsistani nyt pätkääkään. Kurja sanoa, mutta en jaksa tälläistä sekasortoista elämää. Olen epäonnistunut vanhempana sitten ehkä vaikka parhaani olen yrittänyt. Odotan sitä aikaa kun muuttavat helvetin kauas pois kotoa, ehkä sitten saan rauhaa!

ap

Kun sinulla on helpompaa, jaksat olla kivempi. Siispä palkkaa kesäksi joku lukiolaistyttö tai lähihoitajaopiskelija teille muutamaksi tunniksi päivässä tai ainakin viikossa.



Keskustele lastesi kanssa toisten huomioon ottamisesta. Lue heille kirjoja tai luetuta kirjoja, joissa puhu8taan ihmissuhteiden hoitamisesta kaunokirjallisuuden keinoin.

vuosiin en enää. Olen aikoinaan jäänyt yksinhuoltajaksi 5:lle lapsella, 5v, 2v, 1v ja vastasyntyneet kaksoset. oli aika hemmetin rankaa, ei apuja mistään, ei tukiverkkoa. pelkkä kaupassakäyntikin oli helvettiä. tapasin sitten uuden miehen, sain vielä 2 lasta lisää. he ovat nyt 4v ja toinen olisi 3v mutta hän kuoli 5kk:n iässä. Lapsen kuoleman jälkeen opin arvostamaan lapsiani erilailla kuin ennen. Olen eilen päivittänyt facebookkiin että olen niin onnellinen kun saan olla äiti noin ihanille ja ennenkaikkea fiksuille lapsille ... Olen eronnut nuorimpien lasteni isästä noin vuosi sitten (liitto ei kestänyt lapsen kuolemaa) ja tänä päivänä koen olevani hyvä äiti ja jaksan lasteni kanssa paremmin kuin koskaan...

koskaan en ole katunut sitä, että lapset on hankittu.

lähes joka päivä viimeisen kuuden vuoden ajan olen katunut sitä, että hankin lapset tuon miehen kanssa =(

jos oisin nähnyt tulevan silloin nuorena ja tiennyt mitä se tuo tullessaan, en oisi tehnyt yhtäkään lasta.

Rakastan toki lapsiani. Näillä eväillä se on sitten mentävä. Toivon, että pysyisin terveenä, muuten lapsilla ei olisi enää ketään..

minulla on yksi lapsi, lapsen syntymän jälkeen ajattelin että mitä helvettiä olen mennyt tekemään, tälläistäkö tää elämä nyt sitten on? Aikasemmin halusin paljon lapsia, nyt olen onnellinen yhden lapsen äiti, uskon että en jaksaisi olla näin hyvä ja kiva äiti edes kahdelle, saati sitten useammalle.

Sain lapseni nuorena ja vasta nyt olen alkanut tajuamaan että olen sellainen "tee kuten sanon, älä niinkuin minä teen"-ihminen (eli teoriassa olen miellyttävä, hyvä opettaja pikkuihmiselle jne. mutta käytäntö on, että äitiys syö minut elävältä). Lisäksi kaipaan jatkuvasti aikaa mieheni kanssa kahdestaan, kaipaan seksintäytteisiä iltoja ja pitkittyneitä aamuja. Pääni hajoaa koska haluaisin kovasti olla myös hyvä äiti lapselleni, mutta nytkin tuntuu etten tiedä yhtään, mitä olen tekemässä...lapsi on jotenkin paskanjäykkä ja taantunut kotona, uhmaa päiväkodissa jne. ja nyt kaikkialla pohditaan että mistä johtunee. Tiedän kyllä, mistä johtuu: siitä että vaikka yritän, en osaa olla äiti...olen lyönyt lasta kun hermo on mennyt (ei usein, mutta säännöllisesti), lapsi ei luota minuun ja yrittää mielistellä, en osaa olla normaalisti hänen kanssaan jne. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa mieltä lapsen puolesta ja vähän miehenkin, kun on tämmöisen sekopään nainut...

Mutta tiukkaa teki, kun pojallamme oli tosi vaikea teiniangsti. Onneksi kesti vain vajaan vuoden ja on nyt onnellinen opiskelija yliopistolla. Mut silloin oli hetkiä, että ajtteli, että onko toi meidän lapsi? Mitähän seuraavaksi? Jne.

Sain lapseni nuorena ja vasta nyt olen alkanut tajuamaan että olen sellainen "tee kuten sanon, älä niinkuin minä teen"-ihminen (eli teoriassa olen miellyttävä, hyvä opettaja pikkuihmiselle jne. mutta käytäntö on, että äitiys syö minut elävältä). Lisäksi kaipaan jatkuvasti aikaa mieheni kanssa kahdestaan, kaipaan seksintäytteisiä iltoja ja pitkittyneitä aamuja. Pääni hajoaa koska haluaisin kovasti olla myös hyvä äiti lapselleni, mutta nytkin tuntuu etten tiedä yhtään, mitä olen tekemässä...lapsi on jotenkin paskanjäykkä ja taantunut kotona, uhmaa päiväkodissa jne. ja nyt kaikkialla pohditaan että mistä johtunee. Tiedän kyllä, mistä johtuu: siitä että vaikka yritän, en osaa olla äiti...olen lyönyt lasta kun hermo on mennyt (ei usein, mutta säännöllisesti), lapsi ei luota minuun ja yrittää mielistellä, en osaa olla normaalisti hänen kanssaan jne. Tunnen syyllisyyttä ja pahaa mieltä lapsen puolesta ja vähän miehenkin, kun on tämmöisen sekopään nainut...

että jaksat ja saat elää vielä välillä nuoren elämää! Saisitko hoitajan teille jostain vähäksi aikaa?

Luulen että minulta puuttuu ns. äidinvaisto, koska koin erään trauman aiheuttaneen, ison asian juuri lapsen syntymän aikoihin. Kun lapsi syntyi, hyljin häntä ja kun imetyskään ei onnistunut (maito ei noussut), tahdoin vain jättää koko touhun kesken ja nukkua pois. Nyt olen päässyt irti itsetuhoisuudestani mutta ahdistus vaivaa ja syyllisyys seuraa kaikkialle. Näen ainoastaan tekemäni virheet, unohdan systemaattisesti hyvät jutut. Olen saanut paljon kehuja äitiydestäni näissä olosuhteissa, mutta ne eivät ikäänkuin "tavoita" minua...olen jatkuvasti valmiustilassa enkä osaa rentoutua tai olla oma itseni lapsen lähellä. Mieheni ei ymmärrä tätä kuviota ja onkin suurimman osan ajasta lapsen kanssa, onneksi heillä ns. normaalit ja läheiset välit.



Aina kun tulevat kotiin, lapsi saa raivarit kotiovella. Usein sanotaan että avioero on pahinta, mitä lapselle voi tehdä, mutta minä mietin että olisiko sittenkin parempi, jos muuttaisin erilleen...en eroaisi perheestäni mutta lapsen ei tarvitsisi sietää käytöstäni ja ehkä hän voisi olla vapaammin. En tiedä.



18

Joskus hetkittäin käynyt mielessä, että oliko ajankohta oikea, olisinko sittenkin ollut parempi äiti, jos olisin nuorempana hankkinut lapset tai valinnut heille toisen isän? Vanhemmalla äidillä on myös tietynlaisia paineita äitinä olemiseen ja elämiseen. Inhoan välillä teennäisiä ikäisiäni äitejä, jotka esittävät olevansa niin täydellisiä ja moralisoivat ja paheksuvat toisia. Salaa itse nauran heille, enkä aina oikein jaksaisi kuunnella sitä, kuinka rankkaa lasten kanssa on.