Raivostuttaa, kun yhden lapsen äidit, joilla helppo lapsi,

ja haastavampi lapsi oli se joka vierasti kaksivuotiaaksi asti niin pahasti ettei kukaan (esim. kaupantäti tai oma isoisä) saanut edes katsoa siihen päin tai se alkoi heti kauhuissaan parkua. Joka fyysisesti roikkui mussa koko ajan, niin että mun piti ravistella se irti jalastani jos halusin mennä 15 sekunniksi vessaan.

Mulla on kaksi vilkasta lasta, pienellä ikäerolla. Ovat vilkkaita, sosiaalisia, mutta eivät huonokäytöksisiä. Musta näiden omien vilkkaiden kanssa on niin helppo elää, kun niitä ei tarvitse tsempata tekemään mitään. Eivät koskaan nurise, että on halua, en uskalla, enkä muutenkaan innostu. Musta olisi hankalammpaa elää sellaisten lasten kassa, jotka eivät innostu mistään tai ovat ns. helppoja lapsia eli hiljaa hissuksiin. Elämän tekee helpommaksi se, että hyväksyy lastensa luonteenpiirteet, eikä yritä kasvattaa niistä johonkin liian ahtaaseen muottiin mahtuvia. En ole mikään curling-vanhempi, meillä on tiukat säännöt ja lapset osaavat käyttäytyä, mutta ei niistä saa ikinään sellaisia seinäkukkasia, joten sen suhteen olen luovuttanut.

Vielä raivostuttavampaa on äiti, jota on siunattu kahdella helpolla lapsella, ja joka yrittää löytää vikoja sinusta, yhden erittäin vaativan lapsen äidistä, koska onhan se nyt selvä, että vika on äidissä eikä lasten luonne- ja temperamenttieroissa.

Pitkän yrityksen jälkeen tuli viimein raskaaksi, lapsettomuushoitojakin oli koettu. Ja kuinka ollakaan, meille tuli kaksoset. Olisiko minun siis pitänyt tehdä abortti jotta minulla ei olisi kahta pientä lasta?

Lapset nyt reilun vuoden, ehkäisy jätetty pois. Kaksosten kanssa ollut todella vaativaa, mutta mihinkään en tätä vaihtaisi. Jos hyvin käy, saamme muutaman vuoden sisällä kolmannen lapsen, jos ei, niin onneksi meillä on jo kaksi lasta. Eipähän tule lellipentuja. Ja lapsemme on taatusti erittäin toivottuja ja rakastettuja, ja kyllä, heillä on oma tärkeä paikkansa perheessä (vaikka saisivatkin vielä joskus lisää sisaruksia) :)

yksi, 6-vuotias hyvin käyttäytyvä lapsi. Miksi en saisi olla varma "täydellisyydestäni" vanhempana ja/tai ylpeä hyvin käyttäytyvästä lapsestani?

Siltä sen ainakin saat kuulostamaan.



Kaikessa pitää hakea rankempaa versiota. Jos synnytys ei satu tai tehdään sektio, se ei ole kunnon synnytys. Jos lapsia ei ole montaa, ei ole oikeutta kertoa vanhemmuudesta (erityisesti äitiydestä) mitään.



Itselläni on kaksi lasta, vauva ja 2-vuotias. Lapset ovat helppoja. Nukkuvat, syövät hyvin. Siltikin luulen, että kyse on enemmänkin asenteestani ja siitä, että minulla on osallistuva mies, isovanhemmat, tädit ja muut sukulaiset.

Itse valitsin isomman ikäeron lasteni välille (lapsia siis vain kaksi) ja aika kauhuissani seurasin esikoiseni kanssa näitä monilapsisten perheiden taisteluarkea. Päätös vahvistui juuri lapseni vauva- ja taaperoaikana, ja lapsilleni tuli ikäeroa 3,5 vuotta.



En katsonut kyllä hymynkare huulilla vaan melkoinen kauhu silmissä. Myötätuntoakin tunsin, vaikka välillä toki oli päiviä, jolloin mietin, miksi kahden vilkkaan ja tappelevan lapsen jälkeen piti se kolmas vilkas ja tappeleva melkein pötköön hankkia (ystävälläni siis kaksi isompaa olivat 3- ja 2-vuotiaita, kun vauva syntyi, ja molemmat isommat olivat olleet hankalia vauva-aikana ja nyt myös taaperoaikana). Vielä todellista myötätuntoa olisi tullut, jos olisin tiennyt, että lapset esim. vahinkoja, mutta kun eivät olleet sitäkään vaan jokainen oli todellakin harkiten hankittu.



Niin, ja ei se oma kullanmuruni mikään helppo ollut. Öitä valvotti ja uhmaikäkin pahempi kuin esim. ystäväni kolmannella lapsella. Mutta minulta riitti aikaa ja voimia tähän yhteen, ystäväni oli aivan loppu kolmannen kanssa, koska se kolmas vauva-aikakin oli tosi rankkaa. Ei tainnut oikein koskaan tajuta, että taaperona tuo kolmas oli aivan ihanan rauhallinen ja helppo, kun isommat veivät kaikki voimat.

Itse olen usein yhden lapsen kanssa liikkeellä ja saatan katsoa hymyillen vilkkaiden lasten kanssa tempoilevaa vanhempaa. Mutta se, että mulla on vain yksi mukana, ei tarkoita sitä, että hän olisi ainoa. Se, että hymyilen, ei ole pahansuopuuden merkki.

Mä aina järkytän ihmisiä, kun kuljen vauvan ja parivuotiaan kanssa ja jos kerron, että mulla on myös 5 vanhempaa lasta :) Ensin aina luulevat kuulleensa väärin, sitten kysyvät "Ai oikeesti?".

ovat niin varmoja joskus täydellisyydestään vanhempina. Itse yrittää siitä pitää kolmea hirveän vilkasta ja välillä hankalaa tapausta aisoissa ja tällainen äiti katsoo alentuvasti pieni hymynkare huulilla.

puolikuollut tai kokenut elämääni hankalaksi. Minä olisin taatusti ollut näitä ylimielisiä kaikkitietäviä hyviä kasvattajia jollei poika olisi teini-ikäisenä romauttanut erinomaisuuttani pohjamutiin :)

Itselläni vasta yksi (ja anteeksi, aika helppokin tapaus) enkä halua toista lasta ainakaan pariin vuoteen. Lapsi on nyt 1-vuotias. En ymmärrä miksi pitää väkisin tehdä pienellä ikäerolla monta lasta ja sitten valittaa kuinka rankkaa on. Jos satun katsomaan edellämainitun kaltaista perhettä, olen kauhuissani. En ole tippaakaan vahingoniloinen vaan vain kauhuissani. Toivottavasti kierukka ei petä...

En ymmärrä miksi pitää väkisin tehdä pienellä ikäerolla monta lasta ja sitten valittaa kuinka rankkaa on.

Arvostele muita äitejä. En voi tietää enkä ymmärtää, millaista elämä on haastavien lasten kanssa, mutta ymmärrän sen, että lapset on erilaisia. Nyt on toinen lapsi tulossa, kun esikoinen on kaksivuotias ja toivon vaan että on yhtä rauhallinen tapaus kuin vanhempikin.

jos katson tuollaisia perheitä. Minulla on 2 lasta, 3,5v. ikäerolla ja voin sanoa että on helpompaa kuin perheillä joilla pienemmät ikäerot MUTTA

jos hymyilen katsellessani lasten kiukkuilua teen sen siksi, koska tiedän tasan tarkkaan minkälaista on vilkkaan lapsen äitinä. Minulla kun on/oli esikoinen todella hankala tapaus ja siksi vauva tuli vasta nyt kun poika on jo 3,5v.