Rajatilapersoona, onko taalla vanhempia

mutta miten se lapsen asiaa parantaa, että itseään ruoskii? Eikö viisaampaa kuitenkin olisi miettiä miten tästä eteenpäin, kuin piehtaroida siinä mikä meni pieleen?

Mutta normaali itsetunnon omaava vanhempi ei jää syyllistäämään itseään vaan osaa siis katsoa missä meni vikaan ja oppia siitä.



Syyllisyydentuntokin kun helposti menee yli...

Kun heti ollaan huutamassa kotiolojen perään. Mielenterveysongelmat eivät välttämättä johdu kotioloista, eivät edes persoonallisuushäiriöt. Mitä enemmän näistä ongelmista tiedetään, sitä selvemmäksi on käynyt niiden perinnöllisyys.



Esim. skitsofrenia on todella voimakkaasti perinnöllinen sairaus, tämä on selvinnyt kaksostutkimuksissa. Myöskin rajatilapersoonallisuushäiriö voi tulla, vaikka kotioloissa ei olisi vikaa.

Toki on myös perinnöllinen, mutta selkeästi suuremmalla riskillä tuohon sairastuu jos kotioloissa on ongelmia.



Itselläni rajatila kymmenettä vuotta, aika paljon tietoa saatu eri paikoista. Vaikeinta tässä on tunteidensa tiedostaminen, sen nimeäminen että mistä ahdistus lähtikään tällä kertaa taas liikkeelle. Esim. eilen sain kauhean ahdistuskohtauksen ja teki mieli hakata päätä seinään kun happikin melkein loppui. Tajusin sitten että minua ahdistaa, koska ajattelin asiaa X mutta eihän se lopeta sitä ahdistuneisuutta, vaikka tuon tajuaisikin...eli nykyään joudun vaan sietämään näitä tulvivia ahdistuksia, paniikkioireita jne. silloin kun tulevat.



Lääkettä tähän häiriöön ei ole, koska persoonallisuuden kehityksessä on jäänyt jokin vaihe väliin. Minulta esim. puuttuu perusturvallisuus, joten en luota mihinkään tai kehenkään. Vanhempani hylkäsivät minut useasti pienenä ja opin tämän takia miellyttämään muita, mutta oman tahdon opettelu ym. jäi välistä.

Kun heti ollaan huutamassa kotiolojen perään. Mielenterveysongelmat eivät välttämättä johdu kotioloista, eivät edes persoonallisuushäiriöt. Mitä enemmän näistä ongelmista tiedetään, sitä selvemmäksi on käynyt niiden perinnöllisyys.

Esim. skitsofrenia on todella voimakkaasti perinnöllinen sairaus, tämä on selvinnyt kaksostutkimuksissa. Myöskin rajatilapersoonallisuushäiriö voi tulla, vaikka kotioloissa ei olisi vikaa.

n

Skitsofrenia on geneettinen sairaus, mutta persoonallisuuhäiriö ei ole. Se johtuu aina kotioloista. Miksei ole mahdollista, että persoonallisuushäiriöisen lapsen tunne-elämä olisi normaali kaiken sen jälkeen kun lapsi on toistuvasti hylätty, vuorovaikutus ei ole toiminut, lapsi on joutunut nälkäänsä syömään omia ulosteitaan potasta yms? Miksi tällaisen vanhemman lapsi sairastuu persoonallisuushäiriöön? Miksi hän ei ole normaalilla tunne-elämällä varustettu? Oletko koskaan miettinyt syitä ja seurauksia?

Toivottavasti sä oot hyvässä hoidossa ja saat purettua itseäsi mahdollisimman rakentavasti. Täällä av:lla raivoaminen ei ole sitä parasta terapiaa. Voimia sulle!

Toivottavasti sä oot hyvässä hoidossa ja saat purettua itseäsi mahdollisimman rakentavasti. Täällä av:lla raivoaminen ei ole sitä parasta terapiaa. Voimia sulle!

Jos ihminen ymmärtää että puutteelliset kotiolot sairastuttavat ihmisen, miksi hän tarvitsisi hoitoa? Mitä oikein yrität sanoa? Mitä tarkoitat, en ymmärrä tekstiäsi?

ap ei ole kertonuy kasvattamisestaa eikä kotioloistaan yhtään mitään. Joku toinen lennokakkaalla mielikuvituksella varustettu näitä satuja kehittelee.

Itsellä epävakaa persoonallisuus, äidillä mm. vaativa persoonallisuus (ja mitä kaikkea lie...), suvussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mun kohdalla on varmasti vaikuttanut sekä geenit, että kotiolosuhteet. Äiti on varmasti parhaansa tehnyt, siksi mun onkin helvetin hankalaa myöntää, että omaan pahoinvointiin löytyy syy mahdollisen geeniperimän lisäksi myös "kasvatuksesta". Kuitenkin kun mietin lapsuuttani, niin vaikka se on ollut ns. hyvä, niin se on myös ollut äärettömän ristiriitainen ja olen myöskin toiminut äitini terapeuttina alakouluikäisestä lähtien. Äiti ei varmasti ole mitään pahaa tarkoittanut, mutta... niin. Nää on hankalia asioita.



Ap:lle neuvoksi sanoisin, että JOS sulla itselläsi on ollut epävakaa, ristiriitainen tai muuten vaan vaikea lapsuus (eli pohja omalle vanhemmuudelle), niin mene toki itsekin johonkin terapiaan käsittelemään asioita. Uskon, että olet äitinä tehnyt parhaasi, mutta sun omat lapsuuden kokemukset heijastuu ihan väkisin siihen, miten kasvatat ja kohtelet omia lapsiasi. Vaikka tekisitkin parhaasi, voit tehdä sen överisti.

Mulla ei itselläni ole lapsia, en tiedä uskallanko niitä koskaan edes yrittää hankkia, joten on paha lähtä tässä suurempia neuvoja jakelemaan. Muuta kuin että koita kestää ja voimia. Persoonallisuushäiriöiset on vittumaisia ihmisiä, vaikka ei sitä tahallaan olekaan. Eipä tästä ole kauaa, kun äitini sanoi mulle, että se ei oikein tiedä miten mun seurassa pitäis käyttäytyä ja sitä "pelottaa" kun ei tiedä mitä mulle uskaltaa sanoa :( En ikimaailmassa koskaan olis toivonut tällästä elämää. Jos koskaan oon äidilleni yrittänyt puhua tunteistani ja lapsuudesta jotain niin se suuttuu mulle. Silti rakastan sitä, enkä haluis sille mitään pahaa, enkä todellakaan tällaista tilannetta. Olen ihan puun ja kuoren välissä, mun on pakko yrittää aina hillitä itseni vaikka väkisin, oman pääkopan kustannuksella. Jossain vaiheessa räjähdän, koska en minä kaikkea kestä. Ja taas päätän, että tästä eteenpäin toimin kuin robotti, enkä räjähdä enää. Kunnes sitte taas...



En syyttele tässä ketään ja toivon, ettei tätä minunkin viestiä oteta yhtenä "hullu huutelee"-kommenttina.