Tunne-elämältään vaikea lapsi ja miehen käyttäytyminen

Äitien mielestä tietysti herkkyys on kiukuttelua. Useimmiten herkät ihmiset on kilttejä ja huomioivat toisten mielentiloja liiaksikin. Herkkä ihminen ei halua olla ikävä, koska vaistoaa toisten mielentilat ja kokee ahdistusta, jos loukkaa toisia. Herkkä tuntee voimakkaasti ja samalla eläytyy liikaa myös toisten tunteisiin. Herkkyyttä ei ole toisten loukkaaminen ja ikävän ilmapiirin luominen. Tämä nyt koskee enemmän aikuisia kuin lapsia... Mua vaan ärsyttää niin suunnattomasti, kun eniten herkkyyttään korostavat ihmiset on yleensä niitä tökeröimpiä loukkaamaan toisia.



Oletteko muuten huomanneet, että kaikkien äitien mielestä oma lapsi on poikkeuksellisen herkkä?:)

Samoin 24:lla, eli kuopuksemme on aivan eri maata.



Valitettavasti epäilen, että parin kirjoittajan mainitsema epäyhtenäinen kasvatus saattaa meilläkin olla syynä, tai ainakin pahentamassa tilannetta. Toisin kuin 24, en sanoisi edes saman perheen kahdella lapsella olevan samanlaista kasvatusta, koska tuohon meidän helppoon kuopukseen molemmat vanhemmat suhtautuvat eri lailla kuin haasteelliseen esikoiseen. Toki yritämme olla tasapuolisia, mutta eihän rauhallisen lapsen kanssa juurikaan tule eteen tilanteita, joissa hermot menisivät ja pinna palaisi. Esikoinen on huomannut asian ja arvostelee meitä vanhempia siitä, ettemme kuopuksen tehdessä väärin rankaise tätä yhtään niin tiukasti kuin esikoista, mutta ei se vaan mene niin, jos esikoisen vääriin tekoihin aina yhdistyy tuo todella ärsyttävä suureen ääneen valittaminen. Olen sanonutkin esikoiselle, että ehkä sen teon olisin vielä kestänyt ja siitä oltaisiin voitu keskustella, mutta huudon kanssa höystettynä kukaan ei jaksa kuunnella hänen perustelujaan ja selityksiään (vaikka usein niin tehtyämme, hänen rauhoituttuaan, olemme huomanneet hänellä olleen teoilleen jopa ihan OK perusteluja).



Valitettavasti olen myöskin ap:n miehen tyyppiä, eli todellakin sanon lapselle takaisin, aika usein huutaen, jos olen joutunut aamusta iltaan kuuntelemaan vikinää ja kitinää milloin mistäkin asiasta. Olen tosin aina pyrkinyt puhumaan hänen käytöksestään enkä hänestä ihmisenä, mutta välillä tämä vaatii todella kovia ponnisteluja, ja pari kertaa olen käyttäytynyt kuin pieni lapsi itsekin, kun olen tarpeeksi hermostunut. Miehellä oli ennen pidempi pinna, mutta koska meilläkin on ollut haasteita 7 v, myös hänen kärsivällisyytensä näyttää tulleen tiensä päähän.



Meillä on aika kova kuri, mutta se ei auta, jos toinen vanhemmista tulee pehmentelemään, kun toinen on tiukka, ja päinvastoin. Olemme miehen kanssa keskustelleet asiasta ja molemmat ovat asiasta samaa mieltä, mutta elävässä elämässä, kun tilanteita on useita päivässä, totta totisesti meinaa ote herpaantua, ja siinä ei yksinkertaisesti pysty aina olemaan aikuinen, johdonmukainen, keskusteleva ja kuunteleva hyvä kasvattaja. En minä ainakaan.



Me käytiin joskus esikoisen ollessa pieni vähän etsimässä asiantuntijoilta vinkkejä, mutta en kokenut siitä suurta apua olevan. Tuollaisissa tilanteissa, vieraan läsnäollessa tilanne on aina ihan erilainen kuin jokapäiväisessä arjessa. Taisimme päinvastoin saada hyvää palautetta hyvin toimivasta vuorovaikutussuhteesta. Esikoisessa ja minussa on paljon samaa, mutta se, että saatan ymmärtää häntä tämän vuoksi aika hyvin, ei tarkoita sitä, että jaksaisin joka käänteessä ja arjen kiireessä keskustella hänen kanssaan läheskään kaikki tilanteet kypsästi läpi.



Iän myötä esikoinen on oppinut hillitsemään itseään paremmin, mutta kehitys on tuskastuttavan hidasta.



Koulussa on mennyt kai aika "normaalisti", ei ainakaan mitään muista luokan pojista poikkeavaa. Mikään ihan standarditapaus meidän esikoinen ei kyllä ole kaikenkaikkiaankaan, hän on esim. jo nyt kovin kiinnostunut lukemisesta ja muutenkin akateemisesti lahjakas, mutta sosiaalisissa taidoissa on parantamisen varaa, ja vain harva lapsi tuntuu kiinnostavan häntä kaverina (sellaisiakin tosin löytyy, joskin heidänkin kanssaan oleskellessaan esikoinen käyttäytyy tavalla, johon niin kovin mielelläni puuttuisin, kun näen esim. että hänen kiukkokohtauksensa luultavasti karkottavat nämäkin vähät kaverit tasaisempien tyyppien luo).



Tässä meidän tarinaa eli eipä tästä varmaan kovasti apuja ollut, mutta ehkä lohduttaa ainakin kuulla, ettet ole ongelminesi yksin. Tällainen lapsi on kova haaste minulle ihmisenä ja myös meidän vanhempien parisuhteelle. En valehtele, kun sanon, että joka päivä päivän päätteeksi pähkäilen jotain hänen kasvatukseensa liittyvää asiaa.



Yhteenvetona, olen ainakin meidän tapauksessa päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että

- perintötekijöillä on suuri vaikutus (omasta luonteestani jo puhuinkin, mutta esim. oma veljeni on HYVIN esikoisemme kaltainen)

- kasvatuksessa pitäisi vanhempien etenkin tällaisen lapsen kanssa olla äärettömän johdonmukainen (asia, jonka kanssa kamppailemme päivittäin

- lapsi pitäisi kuitenkin hyväksyä sellaisena kuin hän on: meidänkin esikoinen selvästi haluaa olla hyvä ja mieliksi ja lapsen tavoin hän hakee keinolla millä tahansa huomiota, jos lukee meidän vanhempien katseessa jotain muuta kuin hyväksyntää (vaikea-vaikea asia tämäkin)

että oma aika pelkästään toisen vanhemman kanssa olisi myös hyvin tärkeää!! Meidän esikoinen on aivan eri lapsi silloin. Harva se päivä puhumme tästäkin, aivan liian vähän toteutamme...

Joka myöhemmin sai adhd-diagnoosin asperger-piirteineen.



Vaikeaa oli, ja mieheni oli välillä yhtä ymmärtämätön lapsen ongelmien suhteen kuin ap:n mies. Otti asian valtataisteluna ja kurinpito-ongelmana, kuten välillä minäkin.



Diagnoosi tavallaan helpotti elämäämmme, kun ymmärsimme, että ei lapsi tahallaan ole hankala. Kyseessä on neurologinen ongelma. Mieheni myönsi myöhemmin, että ei tajunnut sitä, että lapsi on sairas.



En nyt tarkoita sitä, että ap:n lapsella olisi sama tilanne. Se on kuitenkin varmaa, että lapsen (henkinen) kurittaminen ei ole oikea vastaus. Miehesi on opittava kontrolloimaan itseään, ja lopetettava impulsiivinen käyttäytyminen.



Tuo on jotenkin niin tuttua: ei osata ollenkaan asettua lapsen kehitystasolle ja hänen maailmaansa, vaan kohdellaan lasta kuin jotakin riitapukaria kapakassa. Lapsi viestittää kitinällään jotakin, ja hänellä on hätä. Onneksi hänellä on kuitenkin noin ymmärtäväinen äiti.



Kiikuta miehelle vaikka joitakin lapsen kehityspsykologian opuksia, että hän pääsisi keskenkasvuisesta ja tuhoisasta käyttäytymistavastaan. Ja viittaa kintaalla näille järkyttäville kurinpidon apostoleille, joita tässäkin ketjussa on esiintynyt. Hakekaa apua ammattilaisilta, heillä on koulutusta, tietoa ja kokemusta siitä, miten lasta voi auttaa.

Meillä myös tyttö, joka superrauhallinen, aurinkoinen tapaus ollut pienestä pitäen, kaikki hänen kanssaan huomattavasti helpompaa.

Samat geenit, sama kasvuympäristö, mutta lapsilla eroa kuin yöllä ja päivällä. Eli kasvatuksesta ei ole kyse.

Kyllähän samassa perheessä eri lapsia voidaan kasvattaa eri tavalla. Toisilta vaaditaan enemmän, toisia tuetaan ja rohkaistaan enemmän, toisia paapotaan. Odotukset ovat erilaiset eri lapsille, jo ihan siinä, että joku lapsi jo vauvana leimataan "haastavaksi" ja tämä leima alkaa toteuttaa itseään.