Mitä tuli niistä naisista, jotka eivät abortoineet "vahinkolasta"?

oikein hyvän mielen ketju :) Ihanaa, että joillain naisilla on rohkeutta tehdä päätös sydäntään seuraten, ja pitää lapsi. Mikään ura, mikään mies ei ikinä voi olla lasta tärkeämpi.

Koko raskaus oli alkujärkytyksen jälkeen onni varsinkin vanhemmilleni. He sanoivat, että "kyllä tästä vielä hyvä tulee, kyllä me yhdessä pärjätään". Äitini oli synnytyksessä doulana. Vanhat valokuvat kertovat siitä miten onnellinen olin pienessä kodissani ainokaisen vauvani kanssa. Papan silmäterä, mummun sydänkäpy, enojen ja tätien lemmikki, joka löysi paikkansa elämässä siinä missä muutkin ihmiset! ap

Tunnen näitä kaksi.

naisista tai miehistä jotka eivät ymmärrä tätä valintaa. Aloin odottaa lasta (huom. pillereistä huolimatta!) opiskeluaikana ja avomies oli heti ehdottomasti abortin kannalla. Opiskelimme molemmat yliopistossa ja opinnot olivat loppuvaiheessa. En keskeyttänyt raskautta, joten avokki muutti pois. Hän painosti minua että en ikinä saisi vaatia häneltä isyyttä millään tavalla, taloudellisesti tai edes kertomalla hänestä mitään lapselle. Tuo aika oli vaikeinta. Nykyisin lapsi on jo koululainen ja itse olen hyvässä työssä ja lapsen isällä on oma perheensä (vaimo ja 2 kouluikäistä lasta). Hän tapasi lasta kerran tämän ollessa vauva, mutta ei halunnut nähdä meitä enää sen jälkeen. Hän ei ole kertonut meistä perheelleen.

Mä tulin raskaaksi 19-vuotiaana, koska mun poikaystäväni halusi. Sillon olin sellanen tossukka, ettei mulla ollu omaa tahtoa. Yhen kerran oltiin ilman ehkäisyä ja tietty tulin raskaaksi. Mies oli innoissaan kaks viikkoa, sen jälkeen se olikin yhtä helvettiä.



Pari kuukautta ennen laskettua aikaa muutin pois ja jätin miehen. En kestäny sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, ja pelkäsin lähinnä vauvan puolesta.



No, kolme vuotta terapiaa ja hyvin paljon itsetutkiskelua myöhemmin oon tasapainoisempi ihminen kun koskaan. Lapsi on nyt 5 ja oon myös naimisissa. Tällä kertaa mies on vähän eri laatua.



Mun äiti ennusti lapsen syntymän aikoihin, että kantsii varautua, että jään koko elämäkseni yksin. Ei kukaan mies mua huolisi. Ja toinen loistoehdotus oli, että ei mun kantsi enää opiskella, vaan mennä palikkatehtaalle töihin. Nyt on 25-vuotias ja oon tehny lapsen syntymän jälkeen toisen asteen ammattitutkinnon ja nyt yliopistolla gradu tekeillä. Elämä on mielekästä, kun saa opiskella ja tehdä työkseen mielenkiintoisia asioita.



Mun mielestä mulla pyyhkii ihan hyvin. Lapsestakin on kasvanu mun seurassa"normaali", ja sillä on aina ollu paljon rakastavia ihmisiä ympärillä, vaikkei isän suku olekaan tekemisissä.

No häneltähän se on pois ja joskus vielä tulee huomaamaan sen. Hyvä että sinulla oli rohkeutta päättää toisin.

tv. se naimisissa ollut äiti

naisista tai miehistä jotka eivät ymmärrä tätä valintaa. Aloin odottaa lasta (huom. pillereistä huolimatta!) opiskeluaikana ja avomies oli heti ehdottomasti abortin kannalla. Opiskelimme molemmat yliopistossa ja opinnot olivat loppuvaiheessa. En keskeyttänyt raskautta, joten avokki muutti pois. Hän painosti minua että en ikinä saisi vaatia häneltä isyyttä millään tavalla, taloudellisesti tai edes kertomalla hänestä mitään lapselle. Tuo aika oli vaikeinta. Nykyisin lapsi on jo koululainen ja itse olen hyvässä työssä ja lapsen isällä on oma perheensä (vaimo ja 2 kouluikäistä lasta). Hän tapasi lasta kerran tämän ollessa vauva, mutta ei halunnut nähdä meitä enää sen jälkeen. Hän ei ole kertonut meistä perheelleen.

Mun äiti ennusti lapsen syntymän aikoihin, että kantsii varautua, että jään koko elämäkseni yksin. Ei kukaan mies mua huolisi. Ja toinen loistoehdotus oli, että ei mun kantsi enää opiskella, vaan mennä palikkatehtaalle töihin.

lisäksi sanoi että yksinhuoltajat vetää puoleensa vain pedofiileja ja että saan yksinhuoltajana tulevaisuudessa vaan sellaisia töitä joihin kelpuutetaan "kenet vaan", joten voin unohtaa opiskelut. t. VTM & 8-vuotiaan tytön yh-äiti & ihan kiva työpaikkakin

Tulin raskaaksi 15-kesäisenä heti rippikoulun jälkeen. Tuo vahinko täyttää tulevana kesänä 16 vuotta. Lapsen isä on kanssani samanikäinen.

Edelleen ollaan yhdessä naimisissa toistemme ja pankin kanssa. Lapsia on viisi, olemme kumpikin opiskelleet itsellemme ammatin. Tällä hetkellä tosin olen yhden tyttäremme omaishoitaja ja teen vain keikkatyötä, mutta aika aikansa kutakin. Opinnot toiseen ammattiin ammattikorkeassa on kesken, mutta minnekäs sitä kiire olis valmiissa maailmassa =)

Mun äiti ennusti lapsen syntymän aikoihin, että kantsii varautua, että jään koko elämäkseni yksin. Ei kukaan mies mua huolisi. Ja toinen loistoehdotus oli, että ei mun kantsi enää opiskella, vaan mennä palikkatehtaalle töihin.

lisäksi sanoi että yksinhuoltajat vetää puoleensa vain pedofiileja ja että saan yksinhuoltajana tulevaisuudessa vaan sellaisia töitä joihin kelpuutetaan "kenet vaan", joten voin unohtaa opiskelut. t. VTM & 8-vuotiaan tytön yh-äiti & ihan kiva työpaikkakin

ymmärrätte että vanhempanne eivät pahalla noin sanoneet. He ovat oman aikansa kasvatteja eivätkä aina ymmärrä että maailma muuttuu vaikka heidän toisinaan ikiaikaiset mielipiteensä pysyvät samana. Heidän aikanaan, siis nuorena, yksinhuoltajaäitit joilla ei aviomiestä ollutkaan, olivat aikalailla pohjasakkaa. Itse olen syntynyt v. 1976 (äitini on yksinhuoltaja) ja kyllä siitä semmonen poru oli suvussa syntynyt kun äiti oli kertonut olevansa raskaana.

minusta tuli äiti. Lapsia tuli ekan vahingon jälkeen vielä muutama, enemmän tai vähemmän suunnitellusti. rakastan lapsiani yli kaiken, he ovat tärkeintä maailmassa enkä haluaisi että asiat olisivat menneet toisin.



Totuus on kuitenkin se, ettei uran ja lasten yhdistäminen ole helppoa, ja olisi ollut paljon järkevämpää tehdä jatko-opinnot ja väitöskirja valmiiksi ennen lapsia. Lisäksi lasten takia kaksi aikuista oli vuosia kiinni miten kuten toimivassa suhteessa joka ilman ensimmäistä vahinkoa olisi loppunut alkuunsa. Asioilla on siis puolensa... Eli siis minusta tuli elämässä takerteleva ja väsynyt yksinhuoltaja, aika onnellinen kumminkin.

Mun anoppi on saanu vahinkolapsen, mun mieheni!

Ja ei ollut yksinhuoltaja ja appiukon kanssa yhdessä edelleen pitävät miehestäni huolta. Ei siitä kyllä nykyään kauheesti sitä huolta tarvi pitää.



Nuoria olivat, mutta molemmat ovat ihan hyvissä töissä ja kunnon veronmaksajia.

Ja hällä kaksi pienempää sisarusta ja olen naimisissa.En tosin vanhimman isän kanssa, mutta vanhin tapaa isäänsä säännöllisesti.



Olin 17v kun tyttö syntyi ja kyllä, söin e-pillereitä.Ihan normaali lapsista on kasvanut vaikka nuori äiti olenkin ollut :)



Nyt minulla on mukava mies (joka pitää vanhimmasta kuin omastaan)sekä kiva työ.Elämää vain varjostaa minun parantumaton sairauteni.