Onko teillä kaikilla muilla naisporukka, jonka kanssa tapailette, rentoudutte jne?

Musta vaikuttaa, että useimmiten sellaiset porukat on syntyneet jo kouluaikana, itse ole muuttanut kauas pois eikä mulla kouluaikanakaan ollus isoa kaveriporukkaa. Opiskeluaikaan oli kurssikavereista pieni porukka, jolla tavattiin silloin, mutta hajaannuttiin sitten kukin tahoillemme eikä ystävyys ollut ehtinyt niin kestäväksi että kokoontumiset olisi jatkuneet.

eikä ole edes yksittäisiä ystäviä joita tapailla.

ihan itse olen jattaytynyt pois porukoista. Musta ne on jotenkin pelottavia, siis isot porukat jossa vuodesta toiseen ollaan olevinaan, etta kaikilla on aina vaan yhteista eika mitaan saroja tai erimielisyyksia tule edes ajan kanssa ja elamantilanteiden muuttuessa. Olen ihan liian ankyra persoonallisuus mihinkaan porukoihin...

Ja nimenomaan kouluaikoina syntynyt ja edelleen kasassa, koska asumme pk-seudulla ja kellään ei ole ollut tarvetta muuttaa täältä pois.



Muutamia muitankin porukoita on (ollut) esim töiden tai lasten ympärillä, mutta ne ovat eläneet aikansa ja sitten kuihtuneet pois, kun elämä on vienyt eteenpäin ja alussa yhdistänyt tekijä ei ole enää ollut elämässä merkittävä.

mutta kahden muuton jälkeen ollaan me niin kaukana muista ja muutkin ovat muuttaneet joten nyt me soitellaan ja pidetään yhteyttä Facebookin välityksellä. Surullista.

Välillä toki kyllästyy johonkuhun heistä ja on yhteyksissä harvemmin, välillä taas tosi tiiviisti. Tapaillaan porukallakin silloin tällöin. Kahden noista kanssa olen lapsuudenkaveri ja kolmas tullut mukaan myöhemmin minun kauttani.

Ei ole enkä sellaista kaipaa.

Meidän porukassa hienoa onkin juuri se, että elämä kulkee jokaisella omaa latuaan, erimielisyyksiäkin on matkan varrella ollut mutta todellinen YSTÄVYYS pitää meitä yhdessä. Siihen mahtuu koko elämän kirjo, ilot ja surut ja ajan kanssa olemme vain lähentyneet toisiamme ja päässeet paljon "syvemmälle" toistemme elämiin.

Olen muuttanut ensin opiskelemaan, sitten myöhemmin opiskelupaikkakunnaltakin pois, joten elämänpiirit ovat muuttuneet.

mutta nyt ei riitä energiat tapaamaan, ja toisen porukan kanssa on elämäntilanne vähän erilainen, joten vähemmän ollaan yhdessä porukalla.



enemmän pidän yksittäisiin henkilöihin yhteyttä, mutten niitäkään tapaile kovin usein nyt. on väsy ja stressi, just sen ystävän pitäs piristää, mutta ei riitä energia just ny, harmi.

yksi on sukulaisnaisten porukka eli siskoja/tätejä/serkkuja joiden kanssa esim. matkustetaan, käydään konserteissa tai teatterissa. Yksi on vanhojen kavereiden ja muutamien vähän uudempien tuttavien porukka, jonka kokoonpano välillä vaihtelee, mutta 3-4 pitkäaikaista kaveria siinä on lähes aina mukana. Heidän kanssaan tavataan myös niin, että on miehet ja lapset mukana. Kolmas on harrastusporukka, jonka kanssa vietetään harrastuksen lisäksi saunailtoja ym.

Meidän sivukylällä asui 8 lasta, joista 5 oli eri ikäisiä tyttöjä ja 3 poikia. Olin onnekas, mun ikäisiä oli yksi heistä ja meistä tulikin sydänystävät. Ei se määrä ratkaise vaan laatu. :)



Tosin hyvin usein leikittiin lähes kaikki 8 yhdessä, pari oli niin pientä, että eivät olleet mukana.

Lankakaupan talvi ja kaipasin juuri tuollaista naisporukkaa. Mitenköhän sellaisen saisi kasaan?

Nyt olemme kaikki muuttaneet ja välimatkaa joihinkin useita tuhansia kilometrejä...



Pidämme yhteyttä maililla, skypellä jne

ja tapaamme ehkä kerran kaksi vuodessa.



Nykyään olen aika yksinäinen.

Kun muutin mieheni paikkakunnalle tutustuin hänen kavereihin ja heidän tyttöystäviinsä. Yleensä yhdessä vietämme aikaa kaveriporukassa

Kauheeta olisi jos ei olisi ystäviä.

Eikä ole nykyään ketä pyytää vaikka lasilliselle tai vaikka syömään ja juoruamaan. Kaikki kouluaikaiset, pidempiaikaiset ystävät ovat kaukana monen sadan kilometrin päässä.

Elämä on vienyt kaikki eri suuntiin. Surullista tosiaan...

Enka ymmarra miksi monet kirjoittaa, etta muutot olisi syyna ettei ole sellaista porukkaa. Itse olen asunut 5 vuotta ulkomailla, mutta silti ystaviani en jattanyt, eivatka he minua.

Nykyaankin asutaan kaikki kuusi eri puolella Suomea, mutta silti tavataan koko porukalla vahintaan kolmesti vuodessa. Ja puhelimet on kovassa kaytossa, viikottain.

ei kylläkään mun takia. Tuntuu, että ihmisille tulee lopulta aina jotain muuta ja se porukka sitten jää.

Viimeksi oli sellainen äitiporukka useamman vuoden.

Opiskeluaikana oli useampikin naisporukka.



Nyt ei ole oikein ketään. Tai on, mutta kaikki asuu niin kaukana, että harvoin tulee nähtyä. Kaikilla pieniä lapsia, työt, ja monilla talonrakennusprojekteja jne.



Itsekin olen vähemmän kaivannut, mutta aina joskus tulee kaipuu nähdä tiiviimmin.

Ja lapsuudenystäviä ollaan. Kaikki on ihan erilaisia, ihan eri elämäntilanteissa, opiskelleet ja tekevät työkseen täysin erilaisia asioita, ollaan usein puhuttu, että jos nyt aikuisiällä tapaisimme, meistä tuskin tulisi sydänystäviä, kun kaikkien kiinnostuksen kohteet eroavat niin paljon toisistaan. Mutta kai me saman hiekkalaatikon hiekkaa ollaan syöty siinä määrin, ettei meitä enää voi erottaa mitenkään.



Ollaan levittäydytty tasaisesti ympäri Uuttamaata, mutta silti nähdään n. kerran/kk. Joku tekee sähköpostilla aloitteen, että ensi keskiviikkona on kahvipannu kuumana ja ne tulee, jotka paikalle pääsevät. Harvoin ihan kaikki, mutta aika monta joka kerta. Tuleehan sitä kilometrejä ajeltua, mutta se on pieni haitta siitä ilosta, että mulla on nuo ystäväni.



Parikertaa vuodessa (pikkujoulut ja joku terassikauden avaaminen) on sitten joku kosteampi illanvietto, sekin kokoonpano sitten vähän sen mukaan, että kuka on raskaana, imettää, työmatkoilla, ulkomaan komennuksella ja ties mitä.



On mulla muitakin ystäviä jäänyt matkan varrelta, joita näen silloin tällöin, mutta ei mitään noin tiivistä kuin tuon lapsuudenystäväporukan kanssa.



Muutamia kertoja ollaan oltu sillä porukalla pitkiä viikonloppuja ulkomailla, kerran Berliinissä, kerran Barcelonassa ja kerran New Yorkissa, mutta niiden reissujen sykronoiminen yhteiseen kalenteriin vie helposti vuoden päivät, eikä siltikään tahdo löytyä kaikille sopivaa ajankohtaa.