Toki kaikilla täytyy olla oikeus saada lapsia, mutta ei tämäkään ihan oikein mielestäni mene

Miten suhtautuisit jos äiti esim olisi halvaantunut onnettomuudessa tai joutuisi syövän takia pitkäkestoisiin, voimat vieviin hoitohin?

Yliarvostat äidin roolia lapsen elämässä, ajattelet siis hyvin perinteisesti.

Puhut tuttavasta tämän naisen kohdalla. Jos olisit ystävä, olisit iloinen siitä, että perhe selviää noin hyvin koettelemuksesta. Lapset nyt vain ovat olemassa, heitä ei voi peruuttaa. Hienoa, jos perhe kokonaisuutena selviää.

En muista enää alkup. numeroani

lasten suhde isään on noin lämmin ja hyvä? Miksi juuri äitiin pitäisi kehittyä tuo vuorovaikutussuhde niin tärkeäksi? Perusasiat voivat olla kunnossa vaikka äidillä olisi mt-ongelmia.

Pysynyt järjissään lapsista huolimatta???

Mielestäni on aika erikoista, ettei lapsi kehitä vuorovaikutussuhdetta äitiinsä, joka on periaatteessa lapsen ensisijainen hoitaja (koska on kotona lasten kanssa toisin kuin isä). Kertoo mielestäni siitä, ettei asiat ole ihan normaalisti äidin ja lapsen suhteessa.

Tuttavan mt-ongelmat olivat/ovat sen suuntaisia, että kaikki vähän pelkäsivät, kuinka hän kestää lasten tuoman vastuun ja sekamelskan. Onneksi siis on pysynyt "järjissään" lapsista huolimatta.

En haluaisi tuomita tai arvottaa, mutta kyllä minua vähän surettaa, sekä tuttavani että lasten puolesta. Ellei ihan ihmeparantumista tapahdu, eivät lapset tule äitinsä kanssa kovin normaalia elämää elämään. En tiedä, kuinka se ihmiseen vaikuttaa vai vaikuttaako, siis mt-ongelmaisen vanhemman lapsena kasvaminen.

ap

kehitysvammaista lastentekopuuhiin. Jotenkin kamalaa, että se lapsi tulisi isoäidin harteille. Kaipa yhteiskunta heitä oikeasti tukisi, jos niin haluttaisiin.

Miten suhtautuisit jos äiti esim olisi halvaantunut onnettomuudessa tai joutuisi syövän takia pitkäkestoisiin, voimat vieviin hoitohin?

Minusta tämä on eri asia. Jos tilanne olisi em. äiti ei luultavasti olisikaan lasten ensisijainen hoitaja. Eikä syöpä välttämättä vaikuta äidin ja lapsen väliseen henkiseen kontaktiin. Siitähän minä puhun. Tuttavani varmasti syöttää, pukee ja vaihtaa vaipat siinä missä kuka tahansa, mutta ei pysty olemaan henkisesti kovinkaan läsnä tai turvallinen - tästä kertoo mielestäni erittäin näkyvästi se, keneen lapset turvautuvat.

Yliarvostat äidin roolia lapsen elämässä, ajattelet siis hyvin perinteisesti.

Mielestäni en yliarvosta. Kyllä pienille lapsille yleensä kehittyy läheisin suhde nimenomaan siihen vanhempaan, joka on kotona heidän kanssaan. Tässä tapauksessa näin ei ole. Yleensä äidistä (mikäli äiti siis on kotivanhempi) irtaantuminen tulee vasta myöhemmin, ei vauvana!

Puhut tuttavasta tämän naisen kohdalla. Jos olisit ystävä, olisit iloinen siitä, että perhe selviää noin hyvin koettelemuksesta. Lapset nyt vain ovat olemassa, heitä ei voi peruuttaa. Hienoa, jos perhe kokonaisuutena selviää.

En pidä itseäni ystävänä, mutta tietenkin olen iloinen, että tuttavani on pärjännyt noin hyvin. Että on pysynyt "järjissään" ;) Hyvä, että mies ottaa vastuuta, asiat voisivat olla huonomminkin.

Jokin tässä aloituksessani selvästi häiritsee sinua. Eikö tästä saisi puhua? No kieltämättä itsellänikin oli aloitusta tehdessä sellainen olo, että tästä ei saisi puhua. Minusta jeesustelua on pikemminkin se, että ei saisi sanoa, että asiassa on jokin pielessä. Mutta näin minäkin toimin. Sitä yrittää olla ajattelematta tuttavan sairautta ja sitä, miten se hänen kykyihinsä vanhempana vaikuttaa. Tosiasia kuitenkin on, että kyllä se vaikuttaa. Jos joku ns. normaali kaverini toimisi lastensa kanssa samalla tavalla, niin kyllä siitä kaveriporukassa puhuttaisiin. Nyt kaikki sivuuttavat aiheen.

ap

Minun mielestäni yksi selkeimmistä merkeistä on se, että vaikka äiti (tuttavani) on kotona lasten kanssa, molemmat lapset ovat aina turvautuneet isäänsä. Isä nukuttaa, isä lohduttaa, isä hoitaa, isä leikkii. Mielestäni varhainen vuorovaikutus äidin ja lasten välillä ei ole koskaan toiminut, äidillä ei jotenkin ole kontaktia lapsiinsa ja isommasta (n.2v) näkyy mielestäni se, ettei perusasiat ole olleet koskaan kunnossa.

Kun se nimittäin on aika tyypillistä että taaperot ripustautuvat siihen työssä käyvään vanhempaan, hän on "eksoottinen" ja sen takia kiehtovampi kuin kotona oleva vanhempi.

Ja kun isä tulee illalla kotiin, on hieno juttu, jos hän haluaa olla lasten kanssa tiiviisti, oltuaan päivän poissa kotoa.

Minusta et ole pätevä arvioimaan tuttavuussuhteen etäisyydeltä sitä, millainen suhde äidillä ja lapsilla on. Et tuttavana ja maallikkona yksinkertaisesti vaan OLE.

Voihan se olla, että arvailusi osuu oikeaan, mutta yhtä hyvin voi olla osumatta. Mielenterveysongelmat eivät välttämättä heijastu kovin voimakkaasti vanhemman ja lapsen suhteisiin.

En ole kyllä omieni, enkä kenenkään muidenkaan lasten kohdalla törmännyt tällaiseen. Toki otokseni on yhteensä vain noin 20-30 lasta. ap

Minun mielestäni yksi selkeimmistä merkeistä on se, että vaikka äiti (tuttavani) on kotona lasten kanssa, molemmat lapset ovat aina turvautuneet isäänsä. Isä nukuttaa, isä lohduttaa, isä hoitaa, isä leikkii. Mielestäni varhainen vuorovaikutus äidin ja lasten välillä ei ole koskaan toiminut, äidillä ei jotenkin ole kontaktia lapsiinsa ja isommasta (n.2v) näkyy mielestäni se, ettei perusasiat ole olleet koskaan kunnossa.

Kun se nimittäin on aika tyypillistä että taaperot ripustautuvat siihen työssä käyvään vanhempaan, hän on "eksoottinen" ja sen takia kiehtovampi kuin kotona oleva vanhempi.

Ja kun isä tulee illalla kotiin, on hieno juttu, jos hän haluaa olla lasten kanssa tiiviisti, oltuaan päivän poissa kotoa.

Minusta et ole pätevä arvioimaan tuttavuussuhteen etäisyydeltä sitä, millainen suhde äidillä ja lapsilla on. Et tuttavana ja maallikkona yksinkertaisesti vaan OLE.

Voihan se olla, että arvailusi osuu oikeaan, mutta yhtä hyvin voi olla osumatta. Mielenterveysongelmat eivät välttämättä heijastu kovin voimakkaasti vanhemman ja lapsen suhteisiin.

ongelmaa ja olen elänyt ns. normielämän koulutuksineen ja työelämineen, mutta vain niin meilläkin lapset juoksevat isin syliin "kriisitilanteessa". Toki minä kelpaan hienosti, kun isä on poissa ja tietysti kaksi ekaa vuotta, kun olen kaikkia lapsia imettänyt, ovat he olleet minussa kiinni, mutta sen jälkeen on alkanut isi-vaihe.



Tästä huolimatta minullakin on mielestäni hyvä suhde lapsiin, vaikka kieltämättä se joskus "kirpaisee", kun otan vaikkapa kaatuneen ja itkevän lapsen syliin ja jos isä on paikalla lapsi huutaakin: "IIIIIISSSSSSSIIIIIIIIIIIIIIIIN SYYYYYLIIIIIIIIIN". Yritän kuitenkin olla onnellinen, että miehelläni on todella hieno suhde lapsiinsa.

mutta vasta yli 2-vuotiaina.

ongelmaa ja olen elänyt ns. normielämän koulutuksineen ja työelämineen, mutta vain niin meilläkin lapset juoksevat isin syliin "kriisitilanteessa". Toki minä kelpaan hienosti, kun isä on poissa ja tietysti kaksi ekaa vuotta, kun olen kaikkia lapsia imettänyt, ovat he olleet minussa kiinni, mutta sen jälkeen on alkanut isi-vaihe.

Tästä huolimatta minullakin on mielestäni hyvä suhde lapsiin, vaikka kieltämättä se joskus "kirpaisee", kun otan vaikkapa kaatuneen ja itkevän lapsen syliin ja jos isä on paikalla lapsi huutaakin: "IIIIIISSSSSSSIIIIIIIIIIIIIIIIN SYYYYYLIIIIIIIIIN". Yritän kuitenkin olla onnellinen, että miehelläni on todella hieno suhde lapsiinsa.

En ole kyllä omieni, enkä kenenkään muidenkaan lasten kohdalla törmännyt tällaiseen. Toki otokseni on yhteensä vain noin 20-30 lasta. ap

Minun mielestäni yksi selkeimmistä merkeistä on se, että vaikka äiti (tuttavani) on kotona lasten kanssa, molemmat lapset ovat aina turvautuneet isäänsä. Isä nukuttaa, isä lohduttaa, isä hoitaa, isä leikkii. Mielestäni varhainen vuorovaikutus äidin ja lasten välillä ei ole koskaan toiminut, äidillä ei jotenkin ole kontaktia lapsiinsa ja isommasta (n.2v) näkyy mielestäni se, ettei perusasiat ole olleet koskaan kunnossa.

Kun se nimittäin on aika tyypillistä että taaperot ripustautuvat siihen työssä käyvään vanhempaan, hän on "eksoottinen" ja sen takia kiehtovampi kuin kotona oleva vanhempi. Ja kun isä tulee illalla kotiin, on hieno juttu, jos hän haluaa olla lasten kanssa tiiviisti, oltuaan päivän poissa kotoa. Minusta et ole pätevä arvioimaan tuttavuussuhteen etäisyydeltä sitä, millainen suhde äidillä ja lapsilla on. Et tuttavana ja maallikkona yksinkertaisesti vaan OLE. Voihan se olla, että arvailusi osuu oikeaan, mutta yhtä hyvin voi olla osumatta. Mielenterveysongelmat eivät välttämättä heijastu kovin voimakkaasti vanhemman ja lapsen suhteisiin.

se ei tee sinusta silti oikeassa olevaa, ainoastaan väärässä olevan.

On nimittäin hyvinkin yleistä, että lapsi suosii jompaa kumpaa vanhempaa ja se voi tuntua siitä hyljitystä ikävältä - mutta myös siltä suosikilta, koska hän ei saa hetkenkään rauhaa - vain hän "kelpaa" riisumaan, nukuttamaan, pyyhkimään jnejne.

Tässä sinulle luettavaa aiheesta, lähinnä nettikeskusteluja, koska vauva-lehden vanhat jutut eivät ole netissä:

http://perheklubi.net/viewtopic.php?f=107&t=67832

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/11/viestiketju/540985/poika_suosii…

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1110385/poikien_aidi…

http://kukkopilli.blogspot.com/2009/07/kuppi-teeta-ja-mustat-sukat.html

http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/vauvan-hoito/1651272/vauva-suosi…

http://keskustelu.suomi24.fi/node/8325281

Minä ymmärrän, että sinulle on äitinä vaikeaa hyväksyä sitä, että joskus se isä ON lapselle kiehtovampi. Niin se voi kuitenkin olla, jos perhe on tasa-arvoinen ja isäkin on läsnä lapsilleen - mikä on pelkästään hyvä asia.

Hän on lapsia saanutkin ja hoitaa ilmeisen hienosti. Missä siis vika, ap?



Montako naista löytyy, joilla täyspässiurpoluuseri isä, eikä täällä kukaan vingu, etteikö olisi äidillä ollut oikeutta näiden isien kanssa lapsia tehdä. Vähän ehkä joissain avauksissa naureskellaan, että kenellä urpoin mies tms.

Meillä oli esikoisella yksi vaihe, jolloin isä ei kelvannut yhtään mihinkään, vaikka oli hoitovapaalla hänen kanssaan. Minä kun tulin töistä, niin isä ei saanut auttaa lasta yhtään missään.

Nykyään tyttö taas on ihan isän tyttö...

Eli se ap:n vuorovaikutussuhdeanalyyseistä, haha.

Jos äidillä nyt mielenterveydenhäiriöitä olisikin, niin jos isä on täysin terve, ei lasten kehitys todennäköisesti vaarannu. VOi olla jopa rikkaampi ympäristö ja voimavara myöhemmin. Tutkimusten mukaan vanhempien psyykkiset ongelmat (erityisesti masentuneisuus) eivät tavallisesti ole ollenkaan niin vaurioittavia kuin lapsen psyykkinen tai fyysinen kaltoinkohtelu.



Siis jos on vähän poissaolevakin psyykkisesti, niin ei haittaa niin paljon kuin jos kohdistaa lapseen henkistä väkivaltaa.

no tulkaas hienot ja paremmat hakeen mun lapset kipinkapin; mulla kun on neljä lasta, mt-diagnoosi (kakssuuntainen+rajatila) ja oon vielä yh eikä kukaan sossusta oleepäilly mun kykyä huolehtia jälkikasvusta...

eipä!

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että vanhemmuus ei sovi kaikille. Joskus kun katson uusavuttomia, edesvastuuttomia tolloja vanhempia mietin, miksi autolla ajamiseen tarvitaan koulutus ja koe, mutta lapsia saa tehdä kuka tahansa.

Varmaan avauksessasi minua vaivasi se, että kyseessä on sairaus, joka estää/ vaikeuttaa äidin tilannetta. Sairaudella ei voi mitään.

Sitten se, että päivittelet jonkun "tuttavan" valintoja täällä. En mahda sille mitään, mutta mieleen tulee tirkistely ja kyttäily (älä ota tätä pahasti, kyseessä on oma tulkintani). Mistä me tiedämme kuinka paljon toiveikkuutta lasten maailmaansaattamiseen liittyi, miten voimistavalta ajatus vanhemmuudesta silloin tuntui?

Kun lapset kerran ovat syntyneet on myöhäistä päivitellä. Ei myöskään kannata vielä huolehtia siitä, millaisia lapset tulevat olemaan aikuisina. Nyt on nyt ja tässä hetkessä selviäminen ja se, että tuttusi lapset saavat osakseen rakkautta on mielestäni tärkeintä.

En viitsi alkaa tarkemmin esimerkkeilemään, mutta pikkusen eri asia on se, että isi on paras töistä palatessaan kuin se, ettei äiti osaa ottaa kontaktia lapseensa.