Lue keskustelun säännöt.
miten te yksinhuoltajat jaksatte arkea pikkulapsen kanssa ??
17.03.2011 |
minulla taaperoikäinen, on jo hoidossa, päivisin olen töissä ja illat lapsen kanssa helvettiä. Lapsi kiipeilee ja tekee pahojaan, eikä usko mitään. Lisäksi hakee huomiota, eikä rauhoitu ollenkaan aloilleen, vaikka mitä tekisi.
Muutenkin rankkaa kun vastuu kaikesta itsellä. Onneksi sentään on vain tämä yksi lapsi ...
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jonka kanssa jäin kahden kun itkevä ex sanoi ettei jaksa sitä ettei lapsesta tule ikinä normaalia. Jaksan, koska on pakko. Elän päivä kerrallaan. Mistään en enää unelmoi muuta kuin siitä että lapseni kunto ei enää huonone. Kaikki muu äitiyden ulkopuolella on elämässäni ohi. Exällä on uusi tyttöystävä ja valtavasti harrastuksia, lastamme hän ei edes tapaa enää. Kukaan ei tuomitse exää, tietenkään, vaan säälii ja ymmärtää kun kauan toivomansa lapsi ei ollutkaan terve.
voiko noin mulkeroa äijää ollakaan?!?!?! Ilmeisesti voi. Ja me äidit vaan jaksetaan... :(
Valtavasti vaan tsempityksiä sinulle, sekä sinulle, ap. Minä jäin lapsen kanssa kaksin kun hän oli 4, on tosin joka toinen viikonloppu isällään. Tai siis, isä kiikuttaa vanhemmilleen kun on itsellään kaikkea muuta, mutta mulla siis kuitenkin aina silloin vapaata. Mulla ei ole täällä ketään sukulaista kenelle "dumpata" lapsi, joten me ollaan sitten kans kaksin, muut menot jätän väliin.
Nyt lapsi on 7 ja meillä menee oikein hyvin. Rutiinit on helpottaneet elämää ja aikaiset nukkumaan menot (19.30), jolloin lapsikaan ei ehdi kiukkuilla vaan illat ovat meillä tosi hyviä. Eikä ole tarkoitus veistä kääntää, vaan luoda uskoa, että kyllä se helpottaa. Helpompaa oli, kun arkea ja vastuuta oli jakamassa kaksi, mutta toisaalta, nyt kun ei ole vaihtoehtoa (ja olen sentään päässyt väkivaltaisesta miehestä eroon!), niin meillä on hyvä näin.
Mieskin puuhailee uutta taloaan + häitään uuden naisystävänsä kanssa (josta syystä ei ehdi lastaan pitämään; kaikki muut ymmärtävät, minä en ihan jaksa eikä lapsikaan arvosta...), minä taas välttelen parisuhteita tai ainakaan sellaisen syventämistä. Minä ja mun lapsi ollaan toistaiseksi meidän perheyksikkö. :)
Voimia vaan, joskus helpottaa. :) Tai ainakin siihen tottuu
Eihän tuollaista miestä voi olla olemassakaan! Jätti sinut ihan yksin vammaisen lapsen kanssa.
Saatko lasta välillä johonkin tukiperheeseen tms ?
silloin kun olin kahdestaan lapsen kanssa.
Jäimme kahdestaan kun lapsi oli 6kk ja tapasin nykyisen mieheni lapsen ollessa 5v.
Oli ihanaa kun sai mennä miten haluttiin eikä tarvinnut kenellekkään selitellä menemisiään. Ja lapsi on aina ollut aika helppo ja rauhallinen.
Ei ollut koskaan isällään mutta ei se haitannut. Onneksi minulla oli oma äiti aika lähellä kenellä lapsi oli yötä jokusen kerran vuodessa että sain mennä iltaa viettämään.
Nykyään on jo neljä lasta ja vaikka rakastan perhettäni niin kyllä välillä kaipaan sitä että olimme esikoisen kanssa kahden.
Lapsi on nyt juuri 4v täyttänyt.
Kaksi ekaa vuotta oli ihania, vaikka koti oli kaaoksessa. Vanhempain- ja hoitovapaalla rahaa ei ollut hurjasti, mutta oli ihanaa olla ja mennä miten vaan ;)
Töihin paluun jälkeen päiväkoti alkoi myös hyvin, mutta onhan tämä välillä sellaista kahden väsyneen taistelua iltaisin!
Rakastan kuitenkin lastani yli kaiken ja siksi jaksan aikalailla hyvin. Saan myös välillä iltavapaata, kun isovanhemmat tai kummit auttaa lastenhoidossa.
Minäkin sanoisin, että lapsen kasvaessa helpottaa. Itsekin odotan, että kohta lapsi voi jo leikkiä välillä taloyhtiön pihalla ilman äitiä ja pääsen siivoamaan tms. rauhassa ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja nautin lapsistani ihan täysillä. Välillä rankempia aikoja ja lapsen kehityksessä haastavampia jaksoja, mutta ajattelen aina, että se kestää aikansa ja sen jälkeen helpottaa. ;)
Yksinhuoltajuutta tietysti helpottaa turvaverkko, sukulaiset (niin minun kuin lasten isän puolelta ja ystävät sekä suhteellisen hyvät välit myös lasten isään.
Voin rehellisesti sanoa, että olen näin paljon, paljon onnellisempi kuin olin toimimattomassa (ja myös turvattomuutta tuoneessa) suhteessamme.
Tosin välillä yksinäisyys ja vastuun yksin kantaminen rassaa ihan hemmetisti, mutta mitäs siitä. Kyllä sitä aikuisena pärjää kun osaa hakea tukea ja apua kun sitä tarvitsee.
Tsemppiä ja voimia sinulle kovasti!
jonka kanssa jäin kahden kun itkevä ex sanoi ettei jaksa sitä ettei lapsesta tule ikinä normaalia. Jaksan, koska on pakko. Elän päivä kerrallaan. Mistään en enää unelmoi muuta kuin siitä että lapseni kunto ei enää huonone. Kaikki muu äitiyden ulkopuolella on elämässäni ohi. Exällä on uusi tyttöystävä ja valtavasti harrastuksia, lastamme hän ei edes tapaa enää. Kukaan ei tuomitse exää, tietenkään, vaan säälii ja ymmärtää kun kauan toivomansa lapsi ei ollutkaan terve.