Miten isän kuoleman aiheuttamasta surusta selviää?

Nyt tuntuu ettei siitä selviä, ei sitten millään. Aika auttaa lievittämään surua ja ikävää, mutta en tiedä häviääkö ne koskaan. Ajan kuluessa pystyt muistelemaan isääsi hymyssä suin, eikä itkukaan enää tule niin usein. Sinun täytyy nyt antaa itsellesi aikaa surra ja toivottavasti sinulla on joku, jolle voit puhua niin paljon kuin vain tunnet tarvetta.



Minun isäni kuolemasta tulee nyt keväällä 10 vuotta. Kuolema oli aikanaan suuri shokki ja järkytys. Luulin etten toivu siitä koskaan, etten pysty elämään ilman isää. Mutta pikkuhiljaa huomasin ajattelevani isääni ilman itkua, itkin enää joka toinen päivä. Jossain vaiheessa muisteltiin hänen tempauksiaan nauraen. Tunteet meni vuoristorataa, naurun jälkeen saattoi tulla itku, iski taas kova ikävä.

Tällä hetkellä, 10 vuoden jälkeen, ikävöin edelleen isääni, on paljon asioita joista hän tulee mieleen. Olen edelleen surullinen, mutta nyt suru on esim sitä, että ajattelen miten paljon hän olisi tykännyt lapsenlapsistaan. Ajattelen häntä joka päivä jossain vaiheessa, suru ja ikävä kulkevat mukana, mutta ne ovat nyt jossain tuolla taustalla ja saattavat välillä pulpahtaa pinnalle hetkeksi. Minä selvisin.

että kuukausi kuukaudelta helpottaa, mutta itkunpuuskia tulee vieläkin,siihen riittää pelkkä isän lempilaulun soiminen radiossa. Se on elämää. Suru menettää ajan kanssa kipeimmän teränsä ja ruumiinavauspöytäkirja antaa vastauksia. Ikävä ei laimene. Muistelet aikanaan iloisia hetkiä.



Oma isäni toivoi aina että saisi lähteä seisovilta jaloiltaan ja niín totisesti kävi, ohitusleikkaus ei tuonut lisävuosia 62-veelle. Ainakaan hän ei suuremmin kärsinyt lähtönsä hetkellä.



Otan osaa! Ja hae yksityiseltä sairaslomaa. Mun paska omalääkäri terkkarissa ei antanut kuin päivän ja istuin töissä ja tuijotin umpiona seinää ja pyyhin kyyneleitä. Pomo sanoi lopulta että mene kotiisi ja tule parin viikon päästä takaisin, äläkä pelkää palkanmenetystä. Siinä oli ihminen paikallaan. Työterveyslääkäri sanoi myöhemmin,että olisit vaan tullut suoraan tänne, olisit saanut. Mutta kun ei ollut voimia yrittää uudestaan.

Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi

Mitä tapahtui sun empatiakyvyllesi? No sun hautajaisissa tuskin itketään..

Miten joku voi vastata näin?????

Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi

mutta kun kyse on vanhan ihmisen ilmeisen luonnollisesta kuolemasta, niin ei siinä pitäisi olla mitään yllättävää, vaikka ainahan äkkikuolema yllättää oli lähtijä sitten 15v, 45v tai 74v.

Aluksi tuntui, että aika pysähtyi. En voinut uskoa todeksi, halusin käydä oikeuslääketieteen laitoksella katsomassa ruumista, jotta olisin uskonut, että hän on oikeasti kuollut. Mutta kun vaihtoehtoa ei ole, niin pakko on selviytyä. Aluksi itkin paljon, kun ajattelin isääni, mutta kerta kerralta se tuntui vähemmän pahalta. Ensin tuntui siltä, että isä on vaan matkalla ja tulee pian takaisin. Aina kun tapahtui jotain tärkeää, ensimmäinen reaktio oli, että soitan isälle ja kerron. Ajattelen edelleen isääni päivittäin, mutta nykyään olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että hän elää vain minun ja muiden läheisten ajatuksissa. Se tuntuu jotenkin lohdulliselta. Eniten surettaa, että isäni ei ehtinyt tavata lapsiani. Isän kuolemasta on nyt 5 vuotta. Voimia!

Vain sillä erolla, että isäni oli kuollessaan 56 vuotias. Ei siis mitenkään iällä pilattu.

mutta se on ymmärrettävämpää kuin vaikkapa lapsen kuolema. Miten selviät? Ajan kanssa, menee vuosi tai kolme kunnes suru helpottaa. AV-palsta ei kaiketi masentuneele paras paikka nyt.

että suru on tynnyrillinen kyyneleitä, mä itken nyt sitä tynnyriä kunnes se tyhjenee, ja niin se tavallan onkin: suremalla suru kuluu, himmenee



osanottoni! virtuaalihali!

Ihan kamala vastaus tosiaan..eipä taida olla omia kokemuksia tällä kylmäkiskoisella henkilöllä....

Oma isäni kuoli kaksi viikkoa sitten ja juuri nyt tuntuu tosi pahalta. Uskon että suru kestää aika pitkään...

hävettää tämän vierailijan puolesta.

häpeäisi, jos osaisi...

ja oman vanhemman kanssa ainakin minulle kävi niin, että tajusin että isän viisaus ja huumori asuvat jo sydämessäni, että kaikki yhteiset vuodet ovat olleet matkaa tähän hetkeen kun isä siirtyy pois tästä maailmasta. Ja pidän isäni hengissä muistamalla hänet, ja kertomalla hänestä lapsilleni jotka eivät pappaa koskaan ehtineet nähdä. Voimia sinulle, se vie vuosia mutta sinun aikasi on nyt, isän aika loppui.

Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi

No, ehkä siksi, että se on oikeassa.

74 vuotta ei ole mikään huono saavutus.

kyllä. Tuossa iässä se on jo odotettavissa.

Mun vanhempani ovat kuolleet nuorena, mutta kyllä mulla on sukulaisia tuossakin iässä kuollut, ja heidän kohdallaan kyllä osasi jo ajatella sitäkin, että "pääsivät pois", joku oli maannut tk:n vuodeosastolla jo vuosia, ja joku onneksi pääsi pois ennen kuin joutui saman kokemaan.

Tuossa iässä ei enää hirveästi ole odotettavissa niitä reippaita ja omatoimisia vuosia, pää ja kroppa kunnossa. Mielestäni on suorastaan itsekästä ajatella, että sen vanhemman pitäisi lojua hengissä kuin meitä varten, vaikka se oma elämänsä ei enää mitään herkkua ole.

Samaa kyllä on pakko ajatella itsemurhan tehneiden läheistenkin kohdalla. Minä en voi olla murtunut siitä, heillä oli oikeus, ja he pääsivät kurjuudestaan pois.

Tiedän myös aika monen muunkin toivovan saavansa itsekin lähteä pois "saappaat jalassa", ja kadehtivan niitä, jotka ovat kuolleet tuolla sopivassa iässä, joka mielestäni on siellä 70 yläpuolella, ilman pitkällistä sairastamista, saaden loppuun asti elää täyttä elämää.

Tällainen vanhan ihmisen kuoleman johdosta "miten koskaan pääsen yli"-vaikerrus kuulostaa kyllä uhriutumiselta, ihan kuin elämässä ei muuta murhetta olisi ollut tarpeeksi, ja sitä pitää nyt hakea vanhan ihmisen suht luonnollisesta kuolemasta.

Läheinen sukulainen kuoli 4 kk sitten syöpään ja isoäitini on vakavasti vammautui heti sen jälkeen . olen itkenyt yöt ja päivät , yritän olla normaali koulussa vaikka sisintä riepoo.Olen todella vihainen jaa suutun nykyään todella helposti ja huomaan että työnnän ihmisiä pois luotani . haluaisin vain jäädä kotiin itkemään ja rukoilemaan mummin puolesta . Tulee mieleen kesäpäivät kun istuttiin kiikussa pihalla katsomassa tähtiä ja puhuttiin kaikesta ja mummo aina sanoi että rakastaa minu joka päivä . mummo aina sanoi miten hoidan häntä sitten vanhempana ja käyn katsomassa hoitolaitoksessa mutta en ikinä uskonut että se päivä koittaisia , kaikki tuntuu vaan niin pahalta kun ei ole enää muuta kuin muisot jäljellä ja viiltävä suru sen paikalla . en tiedä miten pitkään kestän tätä on niin paha olla tuntuu että en saa happea ja että kaikki vain katoaa ympäriltäni .En tiedän mitä teen kun se päivä koittaa kun mummo nukkuu pois......

epätoivoinen kirjoitti:

Läheinen sukulainen kuoli 4 kk sitten syöpään ja isoäitini on vakavasti vammautui heti sen jälkeen . olen itkenyt yöt ja päivät , yritän olla normaali koulussa vaikka sisintä riepoo.Olen todella vihainen jaa suutun nykyään todella helposti ja huomaan että työnnän ihmisiä pois luotani . haluaisin vain jäädä kotiin itkemään ja rukoilemaan mummin puolesta . Tulee mieleen kesäpäivät kun istuttiin kiikussa pihalla katsomassa tähtiä ja puhuttiin kaikesta ja mummo aina sanoi että rakastaa minu joka päivä . mummo aina sanoi miten hoidan häntä sitten vanhempana ja käyn katsomassa hoitolaitoksessa mutta en ikinä uskonut että se päivä koittaisia , kaikki tuntuu vaan niin pahalta kun ei ole enää muuta kuin muisot jäljellä ja viiltävä suru sen paikalla . en tiedä miten pitkään kestän tätä on niin paha olla tuntuu että en saa happea ja että kaikki vain katoaa ympäriltäni .En tiedän mitä teen kun se päivä koittaa kun mummo nukkuu pois......

Menin viikoksi avo-osastolle ja poistuin sieltä kunnon dropit mukanani.

Kyllä se ajan kanssa.

Aloitus on vuosia vanha. Asia toki ei vanhene.

Mun isä kuoli kun olin 6 vuotias. Isän kuolema on tosi kova paikka,isäni oli minulle todella tätkeä. Isäni kuoli 7 vuotta sitten ja minulla on todella kova ikävä isääni, haluaisin hänen tulenvan takaisin. Pienenä 6-7 vuotiaana kuvittelin hänen tulevan takaisin,mutta sitten tajusin että isä ei tule enää koskaa takaisin ja sen että siitä on pelkät muistot jäljellä. Minä en pysty ikinä olla itkemättä kun isästäni puhutaan yritän väletellä niitä tilanteita. Kaikki sanovat että suru lähtee ajan kanssa että aika parantaa haavat mutta ei,ei aika paranna sitä tuskaista surua en tajua miten joku pystyy ajattelemaan noin. En nähnyt isääni kahteen viikkoon ennen kun hän kuoli isäni kuoli rekkakolariin. Minun suru ei koskaan lähde, itken tällä hetkelläkin kun kirjoitan isästäni. Aina kun kaverini puhuu heidän isitään kaikkea paskaa nii mä vaa ajatelkaa mulla ei oo isää olkaa onnelsia kuk teillä sellainen on. Käyn isäni haudalla usein ja haluaisin hänet takaisin en koskaan olisi halunnut hänen menevän mutta nyt oli isin vuoro mennä. TÄSSÄ TEILLE OPETUS KEILLÄ ON VIELÄ ISÄ-ÄLKÄÄ KOSKAAN HAUKKUKO VANHEMPIANNE KOSKA EI KOSKAAN TIEDÄ MILLOIN NE LÄHTEVÄT.

Mun isä kuoli kun olin 6 vuotias. Isän kuolema on tosi kova paikka,isäni oli minulle todella tätkeä. Isäni kuoli 7 vuotta sitten ja minulla on todella kova ikävä isääni, haluaisin hänen tulenvan takaisin. Pienenä 6-7 vuotiaana kuvittelin hänen tulevan takaisin,mutta sitten tajusin että isä ei tule enää koskaa takaisin ja sen että siitä on pelkät muistot jäljellä. Minä en pysty ikinä olla itkemättä kun isästäni puhutaan yritän väletellä niitä tilanteita. Kaikki sanovat että suru lähtee ajan kanssa että aika parantaa haavat mutta ei,ei aika paranna sitä tuskaista surua en tajua miten joku pystyy ajattelemaan noin. En nähnyt isääni kahteen viikkoon ennen kun hän kuoli isäni kuoli rekkakolariin. Minun suru ei koskaan lähde, itken tällä hetkelläkin kun kirjoitan isästäni. Aina kun kaverini puhuu heidän isitään kaikkea paskaa nii mä vaa ajatelkaa mulla ei oo isää olkaa onnelsia kuk teillä sellainen on. Käyn isäni haudalla usein ja haluaisin hänet takaisin en koskaan olisi halunnut hänen menevän mutta nyt oli isin vuoro mennä. TÄSSÄ TEILLE OPETUS KEILLÄ ON VIELÄ ISÄ-ÄLKÄÄ KOSKAAN HAUKKUKO VANHEMPIANNE KOSKA EI KOSKAAN TIEDÄ MILLOIN NE LÄHTEVÄT.

Isäni kuoli äskettäin vanhuuteen mutta en oikeastaan sure kovin paljoa koska sairastan itse levinnyttä syöpää ja isän kuolema sai minut tekemään päätöksen lopettaa omat hoidot, jotta pääsen isän luo mahdollisimman pian. Minulla ei myöskään ole enää ketään joka jäisi minua kaipaamaan, joten voin hyvästellä maailman ihan rauhassa.

Ei mitenkään.

Sitä vaan jatkaa elämäänsä, kun ei voi toisen ihmisen kuolemaan itse kuollakaan.

Se on tämä elämä tällaista, ihmiset lähtevät rajan taa ja oma vuoro tulee joskus, ei voi muuta kuin sen yhteisen elämänpolun aikana tehdä kaikkensa, että siitä ajasta otetaan kaikki irti.

Minun isäni kuoli 67-vuotiaana äkillisesti viisi vuotta sitten ja usein on mielessä edelleen, mutta lähinnä vain ajatuksena ja silloin, kun tapahtuu jotakin, josta hänelle haluaisi kertoa, tai hänen mielipidettään kysyä. En kuitenkaan vaivu epätoivoon ja kyyneliin. Ei ole mitään sellaista sanomatonta tuskaa, koska meillä opetettiin jo aika nuorena, että ihmisistä täytyy pitää kiinni joka päivä, eikä vain silloin, kun se sattuu itselle sopimaan.

En ole tunteeton houkka, itkin kuin vesiputous kuolinuutisen saatuani, hautaustoimistossa, hautajaisissa ja vielä seuraavana päivänä, mutta sitten äiti muistutti jostain mitä isä sanoi tai teki ja nauroimme yhdessä. Siitä tuli hyvä mieli, siitä kaikesta rakkaudesta ja jotenkin se suru loppui siihen. Muistelen nyt, että mummin ja ukin hautajaisissakin naurettiin, koska meillä keskitytään siihen, mitä tehtiin ja koettiin yhdessä, eikä siihen, että sitä yhdessäoloa ei enää ole. Jos äitini, joka eli isän kanssa 35 vuotta, pystyi nauramaan hänen hautajaisissaan ja pitämään puheen, jossa hän kertoi miten ELÄMÄ isän kanssa oli mennyt, pystyn minäkin luopumaan isästä.

Nykyään kun eletään hetkessä ja kaikkihetitässämullenyt, tulee juuri näitä tapauksia, kun kuolemasta ei päästä yli eikä ympäri ja heitetään oma elämä hukkaan vatvomisessa.

Isä ei haluaisi, että hänen peräänsä itkettäisiin, vaan hän haluaisi, että hänen omin käsin rakentamansa vene muistetaan nostaa maalle talveksi, ja että häntä muistellessaan muistettaisiin myös kertoa se hänen hittivitsinsä, jota hän rakasti ja jolle kaikki kohteliaasti muistivat aina nauraa. Hän tiesi, että vitsi oli kulunut, mutta tiesi myös sen, että juuri sen kuluneisuuden ja uusiutumisen vuoksi se oli hauska.

<3