Miten isän kuoleman aiheuttamasta surusta selviää?

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään.

Sitä vaan jatkaa elämäänsä, kun ei voi toisen ihmisen kuolemaan itse kuollakaan.

Se on tämä elämä tällaista, ihmiset lähtevät rajan taa ja oma vuoro tulee joskus, ei voi muuta kuin sen yhteisen elämänpolun aikana tehdä kaikkensa, että siitä ajasta otetaan kaikki irti.

Minun isäni kuoli 67-vuotiaana äkillisesti viisi vuotta sitten ja usein on mielessä edelleen, mutta lähinnä vain ajatuksena ja silloin, kun tapahtuu jotakin, josta hänelle haluaisi kertoa, tai hänen mielipidettään kysyä. En kuitenkaan vaivu epätoivoon ja kyyneliin. Ei ole mitään sellaista sanomatonta tuskaa, koska meillä opetettiin jo aika nuorena, että ihmisistä täytyy pitää kiinni joka päivä, eikä vain silloin, kun se sattuu itselle sopimaan.

En ole tunteeton houkka, itkin kuin vesiputous kuolinuutisen saatuani, hautaustoimistossa, hautajaisissa ja vielä seuraavana päivänä, mutta sitten äiti muistutti jostain mitä isä sanoi tai teki ja nauroimme yhdessä. Siitä tuli hyvä mieli, siitä kaikesta rakkaudesta ja jotenkin se suru loppui siihen. Muistelen nyt, että mummin ja ukin hautajaisissakin naurettiin, koska meillä keskitytään siihen, mitä tehtiin ja koettiin yhdessä, eikä siihen, että sitä yhdessäoloa ei enää ole. Jos äitini, joka eli isän kanssa 35 vuotta, pystyi nauramaan hänen hautajaisissaan ja pitämään puheen, jossa hän kertoi miten ELÄMÄ isän kanssa oli mennyt, pystyn minäkin luopumaan isästä.

Nykyään kun eletään hetkessä ja kaikkihetitässämullenyt, tulee juuri näitä tapauksia, kun kuolemasta ei päästä yli eikä ympäri ja heitetään oma elämä hukkaan vatvomisessa.

Isä ei haluaisi, että hänen peräänsä itkettäisiin, vaan hän haluaisi, että hänen omin käsin rakentamansa vene muistetaan nostaa maalle talveksi, ja että häntä muistellessaan muistettaisiin myös kertoa se hänen hittivitsinsä, jota hän rakasti ja jolle kaikki kohteliaasti muistivat aina nauraa. Hän tiesi, että vitsi oli kulunut, mutta tiesi myös sen, että juuri sen kuluneisuuden ja uusiutumisen vuoksi se oli hauska.

<3

Kiitos, tämä oli hienosti kirjoitettu. Itsekin pääsen eteenpäin sillä, että mietin, ettei isä olis halunnut mun lakkaavan elämästä ja jämähtävän paikoilleen hänen kuolemansa takia. Toki olen itkenyt ja herkistyn tietyissä tilanteissa ja mietin isää tosi paljon. Mutta jatkan myös elämää, enkä vello surussa. Niin isä olis tahtonutkin mun tekevän.

Tulin tänne vähän helpottamaan huonoa omatuntoa, koska ajoittain tuntuu hieman väärältä vaan jatkaa eteenpäin. Mutta niinhän se elämä menee...

Olen mies43 äitini kuolemista 37v tunnen ikävää vieläkin. En ole nynny vaan tunneihminen

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tietty paljon henkilöstä mutta en mä mieltänyt isääni miksikään "vanhukseksi" kun kuoli yllättäen seitsemänkymppisenä.

Mä ymmärrän täysin että joku on täysin lohduton menettäessään vanhempansa, meillä ei ollut isän kanssa mitenkään erityisen lämpimät välit joten selvisin varmaan ihan hyvin... enemmän vaan huoletti yksin jäänyt sairas äitini ja isän äiti joka jäi melkein satavuotiaana suremaan ainoan lapsensa menetystä.

Tuo on todella traagista, että lähes satavuotias joutuu suremaan ainoan lapsensa menetystä. :( Siinä iässä on jo asennoitunut, että itse on seuraavana lähtövuorossa. Lapsensa menettäneen äidin suru on suuri, on äiti sitten minkäikäinen tahansa.

Vierailija kirjoitti:

en osaa kuvitellakaan miltä toisesta tuntuu. itellä ei kukaan rakas oo ikinä kuollu.

En minäkään. Viime syksynä sitten opin. Suru on mukana edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi vastata näin?????

Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi

mutta kun kyse on vanhan ihmisen ilmeisen luonnollisesta kuolemasta, niin ei siinä pitäisi olla mitään yllättävää, vaikka ainahan äkkikuolema yllättää oli lähtijä sitten 15v, 45v tai 74v.

Ei se menetys surulta voimaa vie, vaikka kyseessä olisi vanhempi ihminen. Ihmisen merkitys toiselle on se suurin asia.

Itse hautasin vanhempani puolisen vuotta sitten ja koin hyvin traumaattiseksi sen, että jouduimme pitämään maskeja lähipiirissä olevan sairaan vuoksi. Hautajaiset tuntuivat maskien takia erityisen dramaattiselta ja se ahdistus, kun itket kasvot märkinä nenä tukossa etkä pysty edes niistämään. En osaa edes kuvata tunnetta. En toivo kenenkään joutuvan kokemaan samaa😕