Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten isän kuoleman aiheuttamasta surusta selviää?
16.03.2011 |
Isäni kuoli siis eilen 74-vuotiaana yllättäen kotonaan. Miten tästä surusta selviää?
Hautajaisjärjestelyt on aloitettu ja toivon vain, että ne olisivat pian ohitse.
Kommentit (45)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli myös sairas, joten tavallaan koin helpotusta, kun isä kuoli.
Vielä vuosienkin jälkeen joskus tulee itku, eihän sille mitään voi. Harmittaa ettei hän nähnyt ekaa lastenlastaan. Onneksi ehti saada tietää, että odotin.
en osaa kuvitellakaan miltä toisesta tuntuu. itellä ei kukaan rakas oo ikinä kuollu.
Vuoden päästä alkaa olla jo aika normaali olo. Toki ikävä tulee aina välillä. Näin ainakin minulla, isäni kuoli myös täysin yllättäen. Koita jaksaa surra, vaikka ei jaksaisikaan, puhua ihmisille, kirjoittaa, katsella kuvia, mitä tahansa. Ja toisaalta muuten jatkaa elämää, käydä töissä yms.
Otan osaa.
Aluksi tuntui, että aika pysähtyi. En voinut uskoa todeksi, halusin käydä oikeuslääketieteen laitoksella katsomassa ruumista, jotta olisin uskonut, että hän on oikeasti kuollut.
Mutta kun vaihtoehtoa ei ole, niin pakko on selviytyä. Aluksi itkin paljon, kun ajattelin isääni, mutta kerta kerralta se tuntui vähemmän pahalta.
Ensin tuntui siltä, että isä on vaan matkalla ja tulee pian takaisin. Aina kun tapahtui jotain tärkeää, ensimmäinen reaktio oli, että soitan isälle ja kerron.
Ajattelen edelleen isääni päivittäin, mutta nykyään olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että hän elää vain minun ja muiden läheisten ajatuksissa. Se tuntuu jotenkin lohdulliselta.
Eniten surettaa, että isäni ei ehtinyt tavata lapsiani.
Isän kuolemasta on nyt 5 vuotta.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu tietty paljon henkilöstä mutta en mä mieltänyt isääni miksikään "vanhukseksi" kun kuoli yllättäen seitsemänkymppisenä.
Mä ymmärrän täysin että joku on täysin lohduton menettäessään vanhempansa, meillä ei ollut isän kanssa mitenkään erityisen lämpimät välit joten selvisin varmaan ihan hyvin... enemmän vaan huoletti yksin jäänyt sairas äitini ja isän äiti joka jäi melkein satavuotiaana suremaan ainoan lapsensa menetystä.
Äitini kuoli 3 vuotta sitten. Lähti taloyhtiön saunaan ja sai siellä kohtauksen (hän oli vasta perusterve 56v). Hänen mies lähti hakemaan häntä muttei päässyt sisään koska ovet meni kiinni jo klo21. (pääse kyllä pois).
Mies oli soittanut huoltomiehelle, jonka tulo kesti. Yhdessä he löysivät elottoman äitini ja sitten jo hälyttivät apuaa. Tietysti ambulanssi totesi hänet kuolleeksi.
Silloin kun poliisi soitti minulle, oli jo seuraava päivä. Muistan kuin eilisen. En vaan uskonut. Se oli mahdotonta, ei!!
Olin samana iltana juonut aika paljon kirkaita, mutten saanut millään helpotusta, enkä humalaa.
Seuraava aamu kun heräsin, oli tyhjä. Ei tuntunut miltään. Ihan tyhjää. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan.
Mies otti minua mukaan töihin, muistan kun makasin lattialla ja olin ihan flegmaattinen. En itkenyt, en huutanut, vaan se tyhjyys...
Sitä oloa oli jatkunut pitkään.
Kuukauden päästä hyvästelimme hänet (arkkua ei koskaan avattu), mutta todellisuudessa en vieläkään usko että se on tapahtunut.
Se suru ei oikein hävinnyt vaan tylsistyi.. Silloin kuin ajattelen äitiäni, palautuu se tyhjyys ja kaipuu. Edelleenkin kirpaisee..
Ja nyt mikä tuntuu vielä kurjemmalta: äitini oli niin pitkään toivonnut minulle ja miehellemme lasta, ja vielä tyttöä. Ja me saimme vuosi sitten ihanan tytön. Harmittaa vain ettei äiti ole hänet tavannut.
Ajattelen vaan että kyllä hän sieltä missä onkkaan, näkee.
Kyllä se suru helpottuu, muttei koskaan häviää...
Pahoittelen kirjoitusvirheitä
t: 29v äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä kuoli 62-vuotiaana sairastettuaan pitkään salaa. Tiesimme toki että kaikki ei ole kunnossa, mutta isä pimitti asian vakavuuden ja yhtenä päivänä lähti sairaalaan tulematta koskaan takaisin. Siitä on nyt vuosi ja kolme kuukautta, ja nyt on helpompi jo. Edellen ajattelen isää joka päivä, monta kertaa päivässä, mutta itku tulee enää ehkä kerran viikossa. Alkuun olin ihan hukassa ja itku tuli vähän väliä. Oli varmaan noin vuosi kuolemasta, kun huomasin että se musertavin suru ja ikävä oli yhtäkkiä poissa. Joten sure, anna surulle aikaa, itke kun itkettää, muistele ja naura. Jonakin päivänä huomaat, ettei suru ole enää ensimmäinen asia mielessä kun isääsi ajattelet. Voimia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi
Mahdatko sinä tietää, mistä puhut. Itselläni kuoli isä samoihin aikoihin ja vielä yhä olen hyvin surullinen. Ei se tee surua yhtään pienemmäksi, että jäädään suremaan vanhusta. Oma isäni oli varsin virkeä ja teräväpäinen loppuun asti.
Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi
No, ehkä siksi, että se on oikeassa.
74 vuotta ei ole mikään huono saavutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tapahtumasta on aikaa vasta päivä, on luonnollista, että olet pois tolaltasi. Muutaman kuukauden päästä on jo helpompaa.
Oman isäni kuolemasta on aikaa 24 vuotta, ja ajattelen asiaa haikeudella. Olin tosin isäni kuollessa niin pieni, että ehkä enemmän suren isättömyyttä kuin minulle todellisen ihmisen kuolemaa.
Ehkä monet hyvät (?) muistot kantavat sinua eteenpäin.
Tsemppiä!
Kyyneleet kuivuvat, mutta ikävä on ikuinen.
Tuohon kiteytyy minun suruni. Molemmat vanhempani kuolivat nuorina, alle 40-vuotiaina, itse olin vasta teini. Minusta tuli lyhyessä ajassa orpo. En muista niistä ensimmäisistä viikoista oikeastaan mitään. Löysin itse äitini kuolleena, oli nukkuessaan saanut sydänkohtauksen. Se kylmyys, pimeys ja hätä, mikä sillä hetkellä iski tajuntaan... En muista huusinko ääneen vai sisimmässäni. Vai sekä että. Sen jälkeen käperryin kuoreeni, soitin hätäkeskukseen ja isovanhemmille. Istuin ulkorappusilla ja.. en muista. Aika kului, esitin vahvaa. Muistan hautajaisista jotain. Viileän hautausmaan, papin. Ystäviäni rinnallani. Virsiä. Muistotilaisuudessa naapurin kissa hyppäsi syliini pihalla. Semmoisia hidastettuja muistikuvia hämärän keskeltä. Jatkoin koulussa, asuin tädin lyona. Kyllä minä pärjään. Sisimmässäni en tajunnut että äiti oli lopullisesti poissa. Kunnes eräänä yönä havahduin keskellä yötä unesta. Tajusin, etten koskaan voi enää halata äitiäni. Ajatus saa minut nytkin, 10 vuotta myöhemmin itkemään. Aika jatkaa kulkuaan, suru helpottaa kyllä, mutta ikävä on ikuinen.
Voimia meille kaikille, kenen rakkaat ovat poistuneet keskuudestamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
t: yli 20 vuotta surrut. Tosin eihän se suru ole koko ajan pääläl. Mutta se tulee aina takaisin. Tavallaan siinä on jotain hyvääkin lopulta, kun siitä tulee sellaista riipivää surua helpompaa, vain vähän itkettävää melankoliaa.
Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi
No, ehkä siksi, että se on oikeassa.
74 vuotta ei ole mikään huono saavutus.
toivottavasti edes helpottaa.
toisilla on näyttänyt menevän helppomin, toisilla vaikeammin. nuorempana menneet on tuntuneet itselle vaikeilta, mutta elämä on jatkunut eikä ole jäänyt vaivaaman jos ei erikseen ala sitä tunnetta hakemaan. saa nähdä miten vanhempien kanssa nyt kun alkaa se olemaan edessä. helpommalta ajatus tuntuu kun ovat vanhoja ja sairaita, ja ei kukaan elä ikuisesti. vaan senhän näkee sitten.
Miten joku voi vastata näin?????
Otan osaa, mutta ihanko oikeasti vanhuksen kuolema on niin kamala ja outo juttu, että ei millään tiedä selviääkö siitä edes. Kasva aikuiseksi
mutta kun kyse on vanhan ihmisen ilmeisen luonnollisesta kuolemasta, niin ei siinä pitäisi olla mitään yllättävää, vaikka ainahan äkkikuolema yllättää oli lähtijä sitten 15v, 45v tai 74v.
Anteeksi utelaisuuteni. Voimahalaus sinulle!
Poliisi oli kieltänyt. En ymmärtänyt sitä syytä.
Äidin miesystävä oli tullut aamulla soittamaan ovikelloani, mutten avannut koska olin silloin puhelimessa poliisin kanssa.
En osanut arvata että se oli hän..
Raukka oli yksin ajatuksien kanssa koko yön...
Alue: Aihe vapaa
Sä taidat olla todella surullinen? Luin juuri tuon toisen aloituksesi (oletan että se oli sinun, kun siinäkin isä oli 74v.), ja jäi nyt jotenkin sellainen tunne että saatko puhuttua tätä asiaa kenellekään kunnolla? Sellaiselle, joka ei olisi ollut isäsi kanssa läheinen?
Mun isä on kuollut, kun mä olin 7v. Selvinnythän siitä on, mutta kaipaan häntä vieläkin. Mutta mulla ei ole isästä edes paljon muistoja, jotenkin etäiseksi on isän kuva jäänyt, mikä on toisaalta surullista.