Äitini ei koskaan huomioi minun jaksamistani nyt kun olen itse äiti.

Minulla kolme sisarusta ja mietin joskus, että miten on onnistunut meidät kasvattamaan. Mummo oli kyllä meillä joka päivä, ja muuten aika omillaan ollaan oltu. Aika paljon olin mummon luona tai kavereilla.



Äitini haluaa kyllä, että käymme kylässä ym., mutta ei oikein haluaisi olla avuksi lasten kanssa. Kokee sen kai jotenkin hirveän rasittavana. Meillä ei käytännössä ole lainkaan hoitoapua, mutta ei sen väliä, kun asian jo tiesi etukäteen.

Äitisi käyttäytyy täysin normaalisti, mutta sinä sen sijaan vaikutat henkisesti alamittaiselta. Miten muuten itse huomioit äitisi jaksamisen, kun hänellä oli taapero?

ja huutamalla (etenkin jos oli itse se taapero)? :D

Heihei, kyllähän normaalit ihmiset välittävät toisista ihmisistä, etenkin lähisukulaisistaan ja heidän jaksamisestaan, niin että kyllä ap:n äiti käyttäytyy jossain määrin omituisesti.

Muutenhan se lapsen isä katsoisi lapsen perään, kun sinä syöt. Miksi äitisi täytyy tehdä lapsen poissaolevan isän työt?

ÄITI huomioi lapsensa tarpeet. Toivon ettet ole äiti, jos olet omaa lastasi kohtaan yhtä kylmä kuin ap:n äiti omaa lastaan kohtaan.

On aina surullista, kun toinen nainen - on sitten oma äiti tai joku muu äiti-ihminen - katselee vain päältä, kun toinen kamppailee hankalan lapsen kanssa ja yrittää siinä sivussa syödä. Silloin aina ihmettelen, missä on tuo äitien välinen solidaarisuus. Onko niin tärkeää, että koska minä en saanut apua, ei sitä saa kukaan muukaan?



Omalta äidiltä odottaisi nyt ainakin sitä henkistä tukea ja tsemppiä, tosin varmasti myös ihan käytännön apua, lapsen viihdyttämistä lyhytaikaisesti jne. Nämä ovat ihan kohtuullisia ja normaaleja odotuksia omalta äidiltään. S



en sijaan kunnon hoitoapu tai taloudellinen tuki eivät kuulu pakettiin. Lapset ovat yleensä oman lapsen saadessaan muuttaneet jo omaan kotiin, ja on mielestäni ihan ok, että vanhemmat eivät juokse hätiin auttamaan rahapussin kanssa joka käänteessä. On myös paljon isovanhempia, jotka eivät oikein vielä haluaisi tai jaksaisi olla isovanhempia, ja kun he eivät ole itse tätä valintaa saaneet tehdä, on väärin odottaa heiltä hoitoapua.

Yritän kääntää asian positiiviseksi. En ole mitenkään riippuvainen äitini (tai anoppini, joka on henkisesti erittäin sairas) hoitoavusta, kuten monet ystävät ja tuttavat. Tuntuu ihan mukavalta pärjätä täysin omillaan, vaikka ei se aina ole helppoa ollut. Miehellä on vielä lisäksi vastuu äitinsä hoidosta, joten kotoa ei olla saatu kuin etumatkaa.

ole yksin. Minun äitini alkoi jo meidän lasten ollessa päälle 10 puhumaan siitä, ettei sitten aio hoitaa mitään lapsenlapsia, jokainen hoitaa itse lapsensa. Niin sitten kävikin.



Kerran kun tytär oli 2v olisimme haluneet lähteä miehen kanssa yhdessä risteilylle. Äiti ei suostunut ottamaan tyttöä, koska oli jo niin vanha, ettei enää jaksanut. Äiti oli tuolloin 54v.



Hän ei auttanut minua koskaan missään lapsenakaan. Jokaisen on selvittävä itse. Sisaruksiani (nuorempia) hän on auttanut hiukan enemmän. Kuolinvuoteellaan sitten pyysi anteeksi, JOS hän on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti. Huomasi siis itsekin.

niin KAMALAN raskasta ja miten mä nyt jaksan ja kun mieskään ei auta (no ei, kun se on töissä!!!) ja istuu ja leviää itse kotona (ollut siis kotirouvana iät ajat) ja kauhistelee. No tarjoaako apua, tai haluaako edes lapsenlapsiaan tavata? Arvata saattaa.



Kun sitten (noin kerran vuodessa) ihan pyydän apua, niin sen jälkeen kulkee varmaan kaksi kuukautta kertoen kun hänellä on AINA lapsenlapset hoidossa ja ne on niin tärkeitä ja ihania jne. Olen sen kerran vuodessakin siirtynyt viemään ihan puistotädille...

Kyllä normaali aikuinen nainen kykenee huolehtimaan syömisistään ja taaperosta ilman, että tarvitsee apua. Tai jos tarvitsee, niin varmaan tajuaa palkata MLL:n hoitajan lastaan varten ateria-avuksi.



Kun perustaa perheen, eroaa omista vanhemmistaan ja ymmärtää, ettei enää ole pikku-Liisa, jota vanhemmat hoivaavat. Tai sitten ymmärtää, että äiti puuttuu kaikkeen tekemiseen, koska tajuaa pikku-Liisan olevan sen verran yksinkertainen, ettei opi elämään aikuista elämää.

Taidat olettaa, että äitisi ei tarvitse mitään, mutta sinua pitää auttaa kaikessa.

Vai tehdä osasitte ihan itse, mutta hoitajaksi tarvitsette niitä, joilla toimii alapään lisäksi yläpää.

mollausta. Kyllä "normaali" isoäiti haluaa pidellä lapsenlastaan sen kerran kun hän kylässä. Ap tuskin käy tuollaisella äidilään kovin usein.

mollausta. Kyllä "normaali" isoäiti haluaa pidellä lapsenlastaan sen kerran kun hän kylässä. Ap tuskin käy tuollaisella äidilään kovin usein.

eli itsekästä käninää ja valitusta. Ymmärrän hyvin, miksi isoäiti ei ole kiinnostunut.

rinnastatte ap:n ja hänen äitinsä - nuori äitihän tarvitsee poikkeuksetta vanhemman naisen apua ja tukea eikä toisinpäin. Ja äidin velvollisuus ON hoitaa ja tukea lastaan kaikissa tämän elämän käänteissä, ei se ole lapsen velvollisuus tukea äitiään!! Vai kasvatatteko jo vauvaanne siihen, että hän sitten tukee ja paapoo teitä? Minä en ainakaan, vaan aion tukea omaa lastani hautaan saakka ja se mitä häneltä saan, on bonusta.

Kyllä minun äitini auttaa että sain esim. itse syödä, kun lapseni oli pienempi. Yhäkin ottaa syliin, pukee tarvittaessa ja käyttää vessassa ym ja antaa mun levätä kun käymme vanhempieni luona n. kerran kahdessa viikossa.



Ei tietenkää kaikkea tee, ei esim. leiki lapsen kaa, mutta en sitä oletakaan koska ei hän leikkiny omiensakaan kanssa. Mutta otti kyllä kotitöihin mukaan jne.



Kyllä mulla taitaa olla ihana äiti.

haluaisit äidiltäsi apua oman lapsesi hoitoon.



Vaan ja ainoastaan sen, miten äitisi ei huomioi sinua ja sinun jaksamistasi.



En minäkään odota äitini vahtivan neljää lastani ruokapöydässä, en tietenkään. Minä vahdin ja minä komennan.

Joo, en välttämättä saa syödä rauhassa, mutta sitä se on, kun lapsia tekee..



En minä äidilleni mene lapsineni syömään valmiiseen pöytään olettaen, että äiti kaitsee vielä lapsenikin..



HUOH!!!

sanon mulla olevan rankkaa mun lapsen kanssa niin se vastaa että ohan mun jaksettava yksin koska sekin on jaksanut neljän lapsen kanssa.



Jos pyydän että äiti ottaa tyttöni hoitoon kun tarttis vähän hengähtää niin äiti vastaa että ei silläkään ollut hoitoapua joten et säkään voi sitä tarvita.

Ei auta millään muullakaan tavalla, ei tsemppaa, ei tue henkisesti eikä käytännössä eikä taloudellisesti. Onko tämä normaalia? Olenko lapsellinen henkisesti kun tämä loukkaa?

Ei munkaan äiti auta mitenkään. Ei se kyllä ole kiinnostunut muutenkaan. Onneksi mulla on ihana kultainen anoppi joka huomioi ihan eri tavalla, saattaa just sanoa et syö sinä vaan ensin niin minä vahdin (siis kun oon lapsen kanssa heillä tai hän on meillä ja mies ei oo paikalla).

Toisaalta luulen, että äitini on jotenkin osaksi myös ajattelematon. Ei huomaa sitä, että nyt voisi ottaa lapsen ja leikittää sitä, että itse voisin kerrankin syödä rauhassa. Sitten kun pyydän, niin tekee yleensä mielellään. Mutta myöskin tympii joka kerta olla pyytämässä minusta aika itsestään selvää asiaa.



Hauskaa tässä on se, että mummoni hoisi minua ja siskoani todella paljon kun olimme pieniä. Ja joskus kun huokailen, että on rankkaa lasten kanssa, niin äitini vain tokaisee, että "semmosta se on, niin se oli meilläkin aikanaan". Näin sanoo nainen, jonka lapset olivat äidillään hoidossa lukuisia kertoja viikossa. Meidän lasten hoitokerrat voi laskea yhden käden sormin.



Ja näille jotka inisee täällä, että itse pitää hoitaa kun olette lapsenne tehneetkin. Nämä ovat just niitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoja. Sitten kateuksissaan ja katkeroituneena naputetaan, että miksi kenekään pitäisi auttaa. Juurikin niin kuin edellä erään ketjuun vastaajan äiti.

tyypillistä av.mollausta, ilman että edes paneuduttiin kysymykseen.



Mutta äitiys ei tee naisesta erilaista kuin hän on luonteeltaan. Eli oma äitimme on vähän samanlainen. On ollut aika kylmä meille lapsillekin ja hänen elämänsisältönsä oli narsistinen isämme, jota palvoi ja palveli.



Saimme olla kyllä aika omillamme lapsuuden ja nuoruuden. Vasta poismuuttaessani aloin epäilemään, ettei kaikilla ole samanlaista. Toisille vanhemmat tuki ja auttoi. Meillä ei sellainen olisi tullut puheeksikaan.



Nyt kun äitimme on vanha, hän mielellään ylpeilee kaikille lapsenlapsillaan, mutta ei ole kyllä tikkuakaan ristiin laittanut auttaakseen esim. minua. En olisi kaivannut fyysista hoitoapua, mutta olisin kaivannut juttukaveria ja ymmärtäjää kun lapsellamme oli koliikki, sairastivat, yksi oli lähellä kuolla.



Mutta äidiltäni sain vain aina vastaukseksi kylmää hymähdystä ja heti perään kertomista, kuinka rankkaa hänellä elämä oli ja kuinka hän joutui kärsimään meidän lasten takia kun hänellä ei ollut omaa aikaa.



Nykyään huomaan monesti ajattelevani, että äidin kuoleman jälkeen elämä helpottaa.