Äitini ei koskaan huomioi minun jaksamistani nyt kun olen itse äiti.

Että ihan normaalia on, ettei isoäitiä kiinnosta auttaa eikä helliä lapsenlapsiaan... Onneksi mulla ja miehellä on normaalit vanhemmat, jotka rakastaa lapsenlapsiaan ja haluaa auttaa ja olla niiden kanssa. Itse ainakin tulevaisuudessa autan omia lapsiani lastensa kanssa niin paljon kuin jaksan ja voin, ovathan he minulle tärkeintä maailmassa!

mulla on sama tilanne. vuosien jälkeen selvisi että äitini on sairas. Alzheimer. Minusta tuli omien lapsieni lisäksi myös äitini hoitaja. katkera olen vieläkin.apuja ei ole ja nyt olen yksinhuoltaja, ero tuli miehen kanssa, verkostoja ei ole siis. Voisin kirjoittaa tästä kaikesta romaanin, mutta näin tämä nyt meni. Valitettavasti. Toivon kaikesta sydämestäni että voin  auttaa omia lapsiani.

Ei se ole sinun äitisi homma. Huolehdi itse jaksamisestasi.

Mukelos on sun. Ei äitis. Voi näitä nykymammanarisijoita.

En mä ainakaan auta jonkun kuolaavan sotkevan lapsen kanssa ruokapöydässä. Mä en ole kauhean äidillinen eikä omakaan äiti ollut. Huom. olen silti muutoin ihan mukava ja kiltti ihminen, en vaan innostu lapsista..

Otan osaa kaikille kylmien äitien lapsille. Aikuisinakin olemme vielä äitiemme lapsia. Olen eronnut yksinhuoltaja ja onneksi sen verran hyväpalkkaisessa työssä, että käytän lastenhoitajaa. Enkä pyytele apuja...menee se näinkin, mutta aion itse olla erilainen mummo. Tsemppiä kaikille itsenäisille naisille, tukekaa toisianne!

[quote author="Vierailija" time="10.03.2011 klo 07:32"]Toisaalta luulen, että äitini on jotenkin osaksi myös ajattelematon. Ei huomaa sitä, että nyt voisi ottaa lapsen ja leikittää sitä, että itse voisin kerrankin syödä rauhassa. Sitten kun pyydän, niin tekee yleensä mielellään. Mutta myöskin tympii joka kerta olla pyytämässä minusta aika itsestään selvää asiaa.

Hauskaa tässä on se, että mummoni hoisi minua ja siskoani todella paljon kun olimme pieniä. Ja joskus kun huokailen, että on rankkaa lasten kanssa, niin äitini vain tokaisee, että "semmosta se on, niin se oli meilläkin aikanaan". Näin sanoo nainen, jonka lapset olivat äidillään hoidossa lukuisia kertoja viikossa. Meidän lasten hoitokerrat voi laskea yhden käden sormin.

Ja näille jotka inisee täällä, että itse pitää hoitaa kun olette lapsenne tehneetkin. Nämä ovat just niitä, joilla ei ole minkäänlaisia tukiverkkoja. Sitten kateuksissaan ja katkeroituneena naputetaan, että miksi kenekään pitäisi auttaa. Juurikin niin kuin edellä erään ketjuun vastaajan äiti.

[/quote]

Meillä myös vähän samanlaista, kun olimme sisarusteni kanssa pieniä asuimme samassa talossa ukin ja mummin kanssa, isä oli opettaja ja hänellä siihen aikaan n. 3kk kesäloma ja muutenkin lyhyet työpäivät jne. Kesät olimme isän puolen isovanhempien talossa. Myöhemmin vielä nämäkin isovanhemmat muuttivat samaan taloon. Äitini ei ole koskaan hoitanut alle kouluikäisiä lapsia yksin. Sattumalta mieheni perheessä melkein samanlainen tilanne kun hän on ollut lapsi. Anoppikaan ei ole hoitanut lapsiaan yksin.

Kumpikaan arvon rouvista ei voi käsittää miten minua voi väsyttää tai tiskipöytä ei kiillä peilinä koko ajan. Mies on pk-yrittäjä, aina töissä ja nää rouvat ei asu samalla paikkakunnalla. Minulla "vain" kaksi alle 3-vuotiasta lasta. Niin se aika kultaa muistot.

Minustakin on surullista, jos edes oma äiti ei välitä. Ei äidinrakkauden pitäisi kadota lapsen kasvaessa. Juuri siksi se tuntuukin niin pahalta, kun tietää, kuinka omia lapsiaan rakastaa äärettömästi, niin sen näkeminen, että oma äiti on kylmä ja epäempaattinen itseä kohtaan. Tulee surullinen olo, kun miettii, onko äiti aina ollut samanlainen.



Lapsi kuitenkin rakastaa vanhempiaan pyyteettömistä jollain tasolla ikuisesti, ja ihan samalla tavalla vanhemman pahuus tuntuu hylkäämiseltä niin aikuisena kuin lapsenakin. Ei ihminen siitä miksikään muutu, että oman vanhemman huono käytös riipaisee.

Äitin kyllä tavallaan huomioi väsymykseni. Esim. kun sairastuin pahasti enkä jaksanut olla hereillä juuri lainkaan sairauden aiheuttaman uupumuksen takia, tuli äitini avuksi. Jotta saisin levätä.

Apu oli käytännössä semmoista, että äitini tuli herättämään minut 15-30 minuutin välein kysyäkseen jotakin tärkeää asiaa.

Tärkeät asiat olivat mm. tämmöisiä: Voiko Minnille laittaa punaiset vai valkoiset sukkahousut / milloin aiot oikein pestä pyykkiä / minä annan nyt Minnille ruokaa / tule näyttämään missä teillä on ikkunanpesuvälineet...



Vieläkin saan toisinaan pahoja uupumiskohtauksia, joiden aikana hereillä pysytteleminen on tuskallisen vaikeaa (tai mahdotonta). Ne kohtaukset näkyvät kyllä päällepäinkin, ainakin mieheni mielestä.

Silti, aina jos äitini sattuu olemaan paikalla kohtauksen aikana, alkaa hän hirveästi toimittamaan minua tekemään jotakin hommaa. Vaikka järjestämään vaatekaappia ellei muuta satu keksimään. Alkaa kauhean uuvuttavan jankuttamisen kuin 'juuri nyt on pakko siivota kaapit' ja maalailee ties mitä uhkakuvia jos ei juuri sillä sekunnilla ryntää kaappia siivoamaan.

Hän on erittäin taitava manipuloimaan muita ihmisiä, ja siksi niitä tilanteita ei pysty ohittamaan millään normaaleilla keinoilla. Jos häntä ei totella, niin viimeisenä keinona huutaa pää punaisena ties mitä solvauksia ja lopulta ryhtyy marttyyriksi.



Mielestäni äitini käytös näissä tilanteissa ei ole normaalia.

Aloitus on yli vuoden takaa, mistä tämä ketju hyppäsi esiin? Jos ap linjoilla niin miten nykyään menee

Olen pahoillani ap ja mielestani tuo ei ole tavallista. On oikeasti epanormaalia - oli sukulainen tai ei - olla auttamatta ihmista joka jossain tilanteessa ilmiselvasti tarvitsee apua, esim. syodessaan lapsen vahtimista. Itse nain eilen lomalla tuikituntemattoman naisen, jolla oli yksi lapsi sylissa ja taapero siina vieressa ja yritti kasata rattaita yhdella kadella. Menin tietenkin auttamaan ja autoin rappuset alas rattaiden kanssa. Olen myos lentokoneessa auttanut kahden pienen kanssa matkustavaa perhetta, jotta vanhemmat ovat pystyneet syomaan viihdyttamalla taaperoa kun vauva on nukkunut kopassa. Ja tama siis taysin tuntemattomille. Jos ei oma aiti voi valilla olla apuna etta oma jalkelainen saa syotya niin se ON mielestani tosi outoa, olettaen etta tama isoaaiti saa kuitenkin syoda varmaan 99% aterioistaan taysin rauhassa.



Meilla on onneksi ihanat isovanhemmat, jotka valitettavasti ovat aina asuneet kaukana ja nyt kun asumme ulkomailla asuvat viela kauempana. Mutta esim. anoppini tuli usein meille viikoksi kun lapset olivat pienia ja valilla oikein nolotti kun halusi hoitaa kaiken ruoanlaitosta pyykin pesuun. Toisen ja kolmannen lapsen syntyessa ensin anoppi ja sitten aitini paivysti meilla viikon lasketun ajan tienoilla ja onnistuivat olemaan paikalla kun lapset syntyivat ja paasimme molemmat miehen kanssa myos naihin synnytyksiin.



Kaikkineen seka anopista etta omasta aidistani on ollut valtava apu, molemmista erilailla. Lastemme kasvettua ja alettua harrastaa, oma aitini joka ajaa autoa ja pystyy kuskaamaan lapsia harrastuksiin oli viime aikoina isompi apu kun taas pikkulapsiaikana anopin suvereeni taloudenpito oli huippua.



Toki valimatka on aina aiheuttanut sen, ettei mitaan akuuttia lapsenhoitoapua esim. sairastuessa ole ollut saatavilla, mutta olen silti ikikiitollinen kaikesta! Ja onhan esim. viikon oleilussa myos huonot puolensa, puolin ja toisin :)



En tieda korreloiko tama avun antaminen omille lapsille siihen kuinka paljon on aikanaan saanut apua omilta vanhemmiltaan tai appivanhemmiltaan. Oma aitini on sita saanut todella paljon, anopista en niin tieda. Vai onko osa suuria ikaluokkia vain niin itsekkaita etta kiinnostaa ainoastaan oma napa.

mutta toisaalta, vuosien varrella ovat välit viilentyneet jo niin paljon että sitten kun nk. "isoäiti" makaa hoitokodissa niin ketä kiinnostaa?

en ole siis ap. Ihan yleistä näköjään että nuo suuren ikäluokan vanhemmat ovat tällaisia.

että jos äiti ei ole omasta lapsestaan ollut kiinnostunut, niin tuskin on sen enempää kiinnostunut lapsenlapsistakaan.

On varmasti ihmisiä, jotka haluavat päästä elämästään mahdollisimman "helpoilla".