12 vuotiaamme on useana iltana surrut,ettei

Monen lenkin kautta löysin itseni tänne ja ajattelin nyt kertoa oman näkökulmani :).



Itse siis täytän pian 18vuotta ja mulla (ja mun kaverilla) on ollu tässä vuoden mittaan aikalailla samanlaisia fiiliksiä. Pikkuhiljaa ne on tosin helpottaneet, kun kaverit on hehkuttaneet autokoulua ja vanhemmat kaverit penkkareita yms. (=on tajunnut että on siellä tulevaisuudessa ihan kivojakin asioita odottamassa). Jokatapauksessa, mulle toi pelko aikuiseksi kasvamisesta on nimenomaan ollut pelkoa siitä, että täysikäisenä / aikuisena, ei olekaan aina se äiti auttamassa, vaan pitää jo osata ottaa itse vastuuta asioista (laskut, lääkärikäyntien ja partureiden yms. sopiminen). Muutenki vielä kuitenki tässä iässä on mun mielestä vaan hyvä jos ihminen osaa heittäytyä ja lähteä keinumaan tai pulkkamäkeen. Mutta entäpä sitte tästä pari vuotta eteenpäin? Ja myös että pitää muuttaa kotoa pois (siis ihan toiseen kaupunkiin, koska täällä ei oo mahdollisuutta opiskella mitä mä haluan, ja yliopistossa opiskelu kuitenkin kestää), ja että jään kauheen yksinäiseks sillon. Koska vaikka saisinkin kavereita, niin kotona oon tottunu et koirat pyörii jaloissa ja jaan huoneeni mun siskon kans. Muutenki kaikki leffaillat vanhempien kans jäis ja kotona vieraillessa olisin tosiaan vaan vieras.



Mutta mulle tähän on tosiaan auttanu toi jo alussa mainitsemani juttu, ja sitte ku oon huomannu että kyllä ne vanhemmat on sitte kuitenki aina valmiina neuvomaan mua :). Ja että ehkä mä sitten tilanteen tullen osaan kuitenkin ottaa vastuuta itestäni. Näitä mä neuvoisin ehkä sunkin pyrkimään vahvistamaan (kerrot että rakastat tytärtäs ja että hän voi kääntyä puolees koska vaan, tuli mitä tahansa eteen). Myös ehkä pikkuhiljaa lisäämään vapauksia ja osottamaan että luotat (mä en tietenkään teidän perheestä tietä, mutta mä mietinkin lähinnä nyt yhtä tuttua perhettä jonka lapset ei oo tyyliin ikinä ollu missään edes yökylässä: saas nähdä mitä kesällä koittavasta rippikoulusta tulee, saatikka sitte ku niitten pitäis tulevaisuudessa lähteä opiskelemaan... on ne semmosia kotihiiriä meinaan).

kyllähän se tietysti on hieman haikeaa, kun huomaa että siellä lapsuuden kodissa ei enää ole samanlaista tilaa itselle kuin ennen. Lapsena sitä toivoisi, ettei mikään muuttuisi ja aina olisi vähintään se lapsuuden koti, jossa kaikki on aina kuin ennenkin ja jonne palaamalla palaa suoraan lapsuuteensa. Mutta usein meillä kuitenkin tulee jotain aina tilalle, kun yhdestä asiasta joutuu luopumaan, saa jotain muuta. Samaan aikaan kun havahtuu siihen että on vieraana "kotikotona", huomaakin että itsellä on muodostumassa uusi koti, ihan oma, johonkin muualle, ja sielläkin on hyvä olla.



Siinä tapauksessa tilanne on varmasti vaikeampi, jos joutuu ensinnäkin kovin nuorena muuttamaan (eikä ole vielä tullut sitä vaihetta, että suorastaan toivoo että pääsisi pois), ja jos ei viihdy siellä uudessa kodissa ollenkaan (ja minulle ainakin aikanani 18-vuotiaana vieraassa maassa ei tarvinnut olla kummoinenkaan paikka, että siellä pystyi viihtymään), ja jos sieltä kotikotoa "katkaistaan napanuora" yhdessä yössä, eikä takaisin ole enää tulemista. Mutta usein kai kuitenkin käy niin, että se siirtymäaika kestää muutaman vuodenkin, ja pikkuhiljaa siinäkin asiassa sitten "ajaudutaan erilleen", käynnit harvenee, vanhemmat elää omaa elämäänsä ja aikuistunut lapsi elää omaansa. Ja pystytään hyväksymään se, että näin nyt on :).



Tuo voisikin olla yksi hyvä seikka sanoa lapselle, jos hän jo pelkää sitä että joutuu joskus muuttamaan pois kotoa, että sitten kun sen aika tulee, niin sinä olet jo pitkään siinä vaiheessa toivonut, että pääsisit äidistä eroon. Ja siihen on vielä pitkä aika, ja voihan sitä sanoa myöskin, että et sinä joudu muuttamaan kotoa yhtään ennen kuin sitä itse haluat.

se juttu, johon tähdätään ja pyritään. Hieno asia, upea juttu! Kaikista tulee aikuisia! En lukenut tarkkaan muita vastauksia, mutta halusin vain sanoa, että siitä aikuisuuteen kasvamisestakin pitäisi osata tehdä ihana, kiva, hauska juttu! Ei tietenkään niin, että pitää mahdollisimman pian kaikkea kokeilla, vaan että sitten kun sitä oma päätösvaltaa pikkuhiljaa alkaa olla, voi yhä enemmän päättää itse, mitä tekee, kun tulee ikää, tietää, mitä itse haluaa..ja aikuisena tosiaan saa itse olla se, joka omista asioista päättää. Sehän on hienoa ja tavoiteltava asia:-)!



Toki on vastuuta vallan myötä, mutta tuon ikäisiä kannattaa ennemmin rohkaista eikä pelotella. Oma kuopukseni on ollut ikänsä syömisongelmainen - aina saa miettiä, kuinka paljon hän pelkää sitä kasvamista ja itsenäistymistä vai mihin se liittyy..?

Itselläni ahdisti lapsena kehon muutokset ja se, että en voi olla enään se pieni. Itkun ja sisäisen pahoinvoinnin kanssa menin iltaisin nukkumaan ja heräsin aamulla. Yritin kertoa äidilleni tästä, muttei hän ymmärtänyt, kun en itsekään sitä täysin käsittänyt, mikä minua ahdistaa. Tätä tapahtui varsinkin kesälomalla ja vkl. Vauvakuviani katsoessa itkin jopa melkein hysteerisesti, koska halusin olla taas pieni murheeton lapsi. Hakekaa apua<3

Muista että itsekin itkin ja surin suunnilleen tuon ikäisenä samaa asiaa. Surin sitä että lapsuuteni oli loppunut.

Mitä siitä nyt tuli 11 vuotta myöhemmin?

Vierailija kirjoitti:

Mitä siitä nyt tuli 11 vuotta myöhemmin?

Ajan pippelinkarvat päivittäin ja näin pysyn ikuisesti pikkupoikana!

Mua pelotti aikanaan aikuistuminen monista syistä. Mulla on itselläni aspergerin oireyhtymä ja siksi (vaikka akateemisesta näkökulmasta pärjäsin koulussa perin kiitettävästi) monet kasvamiseen ja aikuistumiseen liittyneet muutokset olivat mulle tosi vaikeita:

- Koulun alussa mulle oli ihan kamalaa jo sekin, että vessan ovi pitää laittaa lukkoon. No, aluksi sain kauhean itkukohtauksen kun mua pakotettiin laittamaan ovi lukkoon, mutta sitten lupasin sitoutua siihen minkä ansiosta mua lahjottiin kylpyläreissulla.

- Mulle oli vuosien kovan työn tulos päästä eroon pikkulapsitasoisista itkukohtauksista. Sain niitä kohtauksia koulussakin, siis vielä yläasteella kaikkien nähden, eikä ihme että mua kiusattiin.

- Jos jotain tavallisista rutiineista poikkeavaa tapahtui, saatoin saada raivarin. Ala-asteella esim jos opettaja sanoi mulle "onneksi olkoon!" ja mulle sanottiin, että onnitteluja pitää oppia sietämään! Tai jos oltiin perheemme kanssa lomamatkalla ja jouduin siellä vieraassa maassa käyttämään liukuportaita, kun normaalisti mä sain mennä hissillä tai portaita. Näistä erikoisuuksista onneksi pääsin eroon.

- Yksi yleisimmistä itkukohtauksen aiheista oli mulle se tylsyys, jos esim. vaatekaupassa tai puutarhamyymälässä oltiin liian pitkä aika.

- Mutta: takapenkiltä etupenkille siirtyminen on monille näköjään tärkeä aikuistumisriitti. Olin jo lukiossa kun ehdotettiin että mä alkaisin istua etupenkillä, mutta tähän minä en suostunut! Olisi ollut niin kamalaa siirtyä takapenkiltä etupenkille lukiossa, kun vihdoinkin mua ei enää kiusattu, olin jo oppinut pois niistä itkukohtauksista, ja muuten oli jo aikuistuminen alkanut maistua, ja ylipäätään siinä vaiheessa kun päätösvalta ja vapaudet on lisääntymässä. Vieläkin joko istun autossa aina takapenkillä tai sitten menen joukkoliikenteellä.

- Lisäksi: mulle oltiin aikanaan vihainen kun olin yliherkkä K-kaupan plussapallomainoksissa olleelle ploploploplop äänelle. En ole siitä herkkyydestä oppinut vieläkään eroon, mutta eipä noita mainoksia juurikaan enää tule.