12 vuotiaamme on useana iltana surrut,ettei

halua kasvaa aikuiseksi,ihan itkun kanssa :( Onko tämä murkkuiän mielen myllerrystä,vai mitä? Onko Teillä muilla samanlaisia kokemuksia?

Voi olla pelkoa, inhoa.. esim. seksuaalisuutta tai kehon muuttumista kohtaan. Yrittäisin jutella, että onko jotain tapahtunut. Tarkkaile myös syömisiä ja painoa (ettei lopeta syömistä)

halua kasvaa aikuiseksi,ihan itkun kanssa :( Onko tämä murkkuiän mielen myllerrystä,vai mitä? Onko Teillä muilla samanlaisia kokemuksia?

Voi olla pelkoa, inhoa.. esim. seksuaalisuutta tai kehon muuttumista kohtaan. Yrittäisin jutella, että onko jotain tapahtunut. Tarkkaile myös syömisiä ja painoa (ettei lopeta syömistä)

,Ei pitäisi mikään asia olla huonosti.Syömiset ok.Sanoo myös tuntevansa itsensä tyhmäksi :(

(Ilman syytä,ei siis osaa itsekään sanoa,että miksi)

Tänä iltana viimeksi itketty,kun ei saa olla vielä pieni.

Juuri tuossa iässä. Perheessä ei ollut mitään ongelmia, mutta koulussa olin hieman ulkopuolinen. Pintapuolisia kavereita oli kyllä. Minua ei kannustettu kotona paljoa, joten joskus pelkäsin että en pärjää vaikka minulla oli todella hyvät arvosanat. Tunsin lapsena itseni joskus huonoksi, koska minulta vaadittiin aika paljon mutta en sitten saanut oikeastaan mitään takaisin. Olin myös surkea koulu-urheilussa mikä masensi vaikka muissa aineissa pärjäsin hyvin.



Saattaa mennä ihan ajan kanssa ohi kun lapsesi huomaa, että ei se aikuiseksi kasvaminen niin hirveää ollutkaan. Tosin seuraa, ettei lapsesi masennu ja auta jos huomaat masennusoireita.



En nyt oikein osaa sanoa mitään, mutta ehkä auttaa jos yrittäisit kohottaa lapsesi itsetuntoa ja kannustaa häntä kivoihin aktiviteetteihin. Kannusta opiskeluissa, että tenavasi pääsee tulevaisuudessa suht. helposti opiskelemaan hyvälle alalle (mille haluaa). Minulla menee nykyään todella hyvin ja en tarvinut mitään apua, mutta vanhempien tuki on lapselle tärkeää.

minkä menettämistä hän suree? mistä hän ei aikuiseksi kasvamisessa pidä?

Teinillä saattaa olla joskus liian mustavalkoinen kuva siitä, mitä on aikuisuus. Kyllä aikuisenakin on kivaa ja aikuinenkin saa tehdä asioita joista nauttii. Keskustele lapsen kanssa asioista ja anna hänelle oikeus näyttää tunteensa ja kokea tunteitaan.

koulu sujuu hyvin,on luokkansa parhaita ja lahjakas myös musiikissa ja urheilussa.Emme halua myöskään vaatia liikaa,ettei tulisi suorituspaineita.

On tämä vanhemmuus välillä vaikeata...

Voi olla, että lapsellasi on koulusta tai muualta jotain pieniä kokemuksia minkä takia hän tuntee itsensä tyhmäksi. Esim. jokin kouluaine voi tuntua vaikelta ja siksi lapsi voi tuntea itsensä huonommaksi. Lapsen arvosanat voivat olla hyvät tai kohtalaiset, mutta jonkin asian vuoksi hän voi siltikin tuntea itsensä heikoksi tietyissä kouluaineissa.



Yritä selvittää miksi hän tuntee itsensä tyhmäksi... auta korjaamaan asiaa, mutta kuitenkin vakuuta että hän ei ole tyhmä vaikka ei osaisikaan aina kaikkea. Samat asiat voi oppia myöhemminkin ja oppii varmasti jos ei vain anna periksi. Tue varsinkin jutuissa, joissa on hyvä... niin teinin minäkuva ehkä pysyy positiivisempana.



Lapsella on luultavasti huono-itsetunto ja minäkuva on negatiivinen. Sen takia aikuisuus pelottaa kun sitten joutuu tekemään asioita yksin ja ei usko pärjäävänsä yhtä hyvin kuin muut.

On aikamoinen "täydellisyyden tavoittelija" luonteeltaan tuo teinimme.Ehkä siksi tuntee,että ei ole tarpeeksi hyvä,vaikka meidän vanhempien mielestä pärjää tosi hyvin.On myös herkkä luonteeltaan. ap

Hyvä itsetunto. Siinä kerrotaan aika hyvin miten se rakentuu :)

jotain sen tyyppistä, että "nauti nyt lapsuudesta kun vielä voit, kohta olet aikuinen ja sitten et enää voi tehdä asiaa x" ?

Mulla oli tuon ikäisenä vähän samanlaisia tuntemuksia. Etenkin, kun kuukautiset alkoivat (11-vuotiaana) olo oli tosi surkea ja sellainen, että tässäkö tämä lapsuus oli. Olisin vielä halunnut olla lapsi enkä kasvaa aikuiseksi.



Omaan alakuloon toimi se, että juttelin reilusti vanhemman isosiskoni kanssa kaikennäköisistä kasvamiseen liittyvistä jutuista (koulusta, ihastumisista, vaatteista, tulevaisuudesta jne.).



Samalla näki, ettei aikuisuus ollut pelkästään harmaata arkista puurtamista, vaan siihenkin kuuluu kivoja asioita. Varsinkin vanhempia seuraamalla voi saada kuvan, että aikuisuus on pelkkää työtä ja kodinhoitoa. Samaan syssyyn kun lisää muuttuvan kehon ja teini-iän ajatusmyllerryksen, niin ei ihme ettei halua tulla isoksi.



Olisiko teillä jotain läheistä nuorempaa aikuista (kummia, serkkua tms.), joka voisi jutella tytön kanssa ihan yleisesti kasvamisesta. Voithan itsekin jutella ja vaikka kertoilla mitä kaikkea kivaa teit nuorena. Voisitteko tehdä jotain "aikuista" vaikka keskenänne? Menkää vaikka shoppailemaan tai vuokratkaa illaksi jokin ihana nyyhkyleffa (jos tyttö semmoisesta tykkää). Samalla kuuntele, jos tyttö tahtoo avata sydäntään. Muistuta myös, että tytöllä on vielä pitkä aika ennen aikuisuutta ja monta hauskaa juttua edessä. Oma äitini on aina sanonut, että olen aina hänen pieni tyttönsä ja että hänelle voi kertoa kaikki huolet. Vaikka teininä esitinkin vähän, että tuon sanominen oli turhaa ja imelää, sen kuuleminen oikeasti helpotti.

Olin itsekin lapsena täydellisyydentavoittelija. Viittaa huonoon itsetuntoon ja herkkyys taitaa vain pahentaa asiaa.



Voi olla, että teini kaipaa jotain haasteita kuten aluksi leirejä, kielikoulu ulkomailla, myöhemmin vaihtarivuosi tms. kokemuksia, jotta hän huomaa pärjäävänsä hyvin omillaan vaikka olisi pikkuvaikeuksia aluksi. Aluksi teini tosin voi ahdistua enemmän kun hän joutuu yrittämään ja jännittävään tilanteeseen, mutta kaiken pitäisi olla OK kun hän huomaa että sellaisista haastavista tai pelottavistakin kokemuksista selviää elävänä ja lapsesta tulee ajanmyötä vahvempi kun hän on kokenut paljon.



Sitten voikin lähteä lukion jälkeen vaikka ulkomaille opiskelemaan tai käydä lukion ulkomailla jos on haaveena kun itsetunto on parantunut ja tietää pärjäävänsä yksin vaikka missä.

ehkä n. 14-vuotiaasta alkaen. En osaa oikein edelleenkään sanoa, mistä se johtui. Kaipaisin vain aikuisen läheisyyttä ja halusin itse olla pieni lapsi. Halusin olla sylissä ja lähellä, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen vanhemmilleni. Sinun tyttärelläsi voi toki olla aivan toisenlaisia tuntemuksia, mutta minulla oli tällaisia.

lapsena samankaltaisia tuntemuksia.. muistan varsinkin just enne kouluikää et itkin monesti iltaisin äidilleni et en halua kasvaa isoks ja mennä kouluun.



Aina ollut myös kanssa semmonen täydellisyydentavoittelija-luonne ja herkkä ja ahkera..



Varmasti mieltä myllrtää nyt kun periaatteessa tuossa iässä alkaa muuttua lapsesta nuoreksi naiseksi mutta siinä on valtava ristiriita sen kanssa että tuntuu et ite haluais olla vielä lapsi.. mut keho muuttuu yms..



Itse toivon et olisin ollut vähän pitempään lapsi enkä olisi rynnännyt sinne aikuisten maailmaan niin tohinalla.

Ota syliin, halaa, sano että ei sinusta vielä aikuista tule pitkään aikaan että ei semmoista kannata vielä murehtia. Kannustakaa olemaan vielä lapsi.



Nykyään kun lastenkin pitäisi varttua niin kovin varhain ja pienten tyttöjen näyttää jo minkokoisilta naisilta ihan alusta alkaen.. se on niin surullista.. Ite ois kans halunnut vielä jossain teini-iän vaiheessa tyyliin leikkiä nukeilla ja mennä äitin kainaloon mutta "ei vaan voinut".. jostain se kait tulee että silloin pitäisi olla jo muka niin iso ja kypsä.. Lapsenmieli on rikkaus ja sitä kannattaa ja pitää vaalia.



Toivottavasti oma tytttöni pysyy lapsena pitkään. :)



Tsemppiä sinne teille. :)

suri kans samaa. Keskusteluissa selvisi, että haluaisi vielä katsella lastenohjelmia, tulla syliin, sänkyyn viereen nukkumaan.....

Ei halunnut isoksi, koska täytyisi alata seurustelemaan, laihduttamaan?(sitä en ymmärtänyt, koska kotoa ei ole sellaista mallia saanut ja on hoikka tyttö)-selvisi, että koulussa kaverit olivat puhuneet, että yläasteella täytyy laihduttaa, polttaa tupakkaa, seurustella ja ryypätä.... Keskusteltiin pitään.

helpottaa kuulla,että muillakin on ollut samankaltaisia kokemuksia. ap

yhteistä "aikuisuuspäivää", mikä kuulosti ihan hyvältä idealta. Minulle tuli mieleen päinvastainen. Aikuisuuspäivän vastapainoksi voisitte pitää myös "lapsihetkiä". Ota tyttö kainaloon, lue hänelle kirjaa ääneen, katsokaa piirrettyjä tai mikä nyt voisi olla kivaa. Osoita tytölle, että kyllä isokin saa tehdä "lasten juttuja".



Ja kerro aikuisuuden hyviä puolia. Esim. siitä että aikuinen saa päättää itse asioistaan. Karkkipäivä on joka päivä jos huvittaa. Ei tarvi syödä ruokia joista ei pidä vain siksi, että kaikkea on maistettava. Muistakin hankinnoista saa päättää mielensä mukaan. Jätä elämän realiteetit (lihominen, rahapula jne.) vielä huomiotta, ne ehtii kyllä huomaamaan itse myöhemmin.

ja älykästä ajattelua lapseltasi. Kyse on minun kokemukseni mukaan (4 omaa lasta)siitä, että lapsi ymmärtää aikuisuuden tuoman vastuun ja velvollisuuden. Hienoa, että lapsesi on pohtiva ja asiuoita ajattleva. Voi kuitenkin lohdutella sillä, että aikuisuuteen on vielä kuitenkin hyvin pitkä matka. Väiin mahtuu paljon mukavaa. Yliaste, ripari, diskoja, uusia poika ja tyttöystäviä, kesätyötä, kenties matkustelua yms. Isompana tilanne muuttuu hiljaa liukuen kohti sitä omaakin halua vaikuttaa omiin asioihin ja ottaa lopulta elämä omaan haltuun.



Ei mitään syytä huoleen, tyttäresi vaikuttaa erittäin älykkäältä lapselta.

tihrusteluun saakka aikuisuutta. Lapsuuden paras puoli on se, että jos asiat menevät todella pahasti pieleen, joku toinen ottaa johtajan paikan.



Ei mikään ihme että lapsi, joka on tarpeeksi kypsä näkemään elämän realiteetteja, arastelee tätä kasvamisen vaihetta. Negatiiviset puolet ovat usein näkyvämpiä kuin positiiviset, vastuu ja edessä aukeava liian iso maailma pelottavat.



Minusta on hienoa, että lapsi puhuu asiasta. Kertoo hyvästä, avoimesta perhesuhteesta. Puhukaa, puhukaa, puhukaa, ja tehkää jotain hauskaa. Trampoliini auttaa moneen ahdistukseen. :)

kanssa ( kohta 15 ) keskustellaan samanlaisista asioista, hän on hyvin herkkä ja tunteellinen. Käsittääkseni kyse on siitä olisi tarve olla vielä lapsi ja tehdä lapsuuteen kuuluvia asioita, legoilla leikkiminen, pienempien lasten kanssa telmiminen, vanhempien lähellä olo fyysisesti ja sitten toisaalta haluaa olla itsenäinen, viettää aikaa yksin kotona, olla kavereiden kanssa, hävetä vähän äitiä jos pitää sen kanssa kaupungilla liikkua ja ennen kaikkea olla jo kiinnostunut tytöistä.



Minäkin olen pyrkinyt korostamaan sitä mikä aikuisuudessa on kivaa ja rohkaisemaan mutta toisaalta sellaiset asiat missä hän suostuu ja haluaa olla lapsi, kannustan niihin.



Yläkouluikä on tasapainoilua näitten asioitten kanssa, mutta sen ikäisten opettajana olen huomannut, että jos heitä huomioidaan myös lapsena, niin eivät siitä pahastu. Saatan sanoa oppilaitani vauveleikseni ja kerrankin sain yhdeksäsluokkalaisilta pojilta palautetta:"Just niin!"



Ja ennen kaikkea on äärimmäisen upeaa jos nuori puhuu tuntemuksistaan, niihin hetkiin kannattaa tarttua.

Heikko itsetunto ja juuri jonkinlainen kiltteys ja täydellisyyden tavoittelu sen aiheuttaa, mielestäni. Pelottaa ne asiat mitä pitäisi olla ja tehdä. Toisaalta haluaisi olla kiltti ja turvallinen ja tehdä niin kuin tietää vanhempien toivovan, toisaalta ei halua sitäkään.



Ehkä lapselle voi koittaa jutella siitä, miten murrosikäkään ei ole mikään yhdessä yössä tapahtuva muutos, ei sitä oikeastaan huomaakaan kun se tapahtuu itsestään. Voi myös jutella asioista, joita lapsi on ennen pelännyt ja joista on sitten kuitenkin selvinnyt, ja myöhemmin se pelkääminen ennakkoon on tuntunut ihan turhalta koska asia onkin ihan helppo kun sen on pikkuhiljaa opetellut. Ihan samalla tavalla aikuiseksi ei tulla yhdessä yössä, aikuisena olemista voi opetella koko loppuelämänsä ja joka asiaan on apua saatavilla. Kukaan aikuinenkaan ei osaa ihan kaikkea. Kaksitoistavuotiaalle aikuisena oleminen onkin vaikeaa, eikä sen ikäisen vielä tarvitse aikuinen ollakaan. Lasta voi pyytää ajattelemaan miten hän kuusi vuotta sitten oli kuusivuotias, miten vaikealta olisi silloin tuntunut ne asiat mitä hän nyt tekee ihan joka päivä koulussa, harrastuksissa, kotona, kulkee vaikka bussilla ihan yksin jne. Ja nyt ne tuntuu ihan yhtä helpoilta kuin silloin kuusivuotiaana on tuntunut vaikka piirtäminen. Ja ihan yhtä pitkä aika on siihenkin, kun nyt kaksitoista vuotias alkaa olla aikuisuuden alussa. Eli tosi pitkä aika oppia kaikenlaista.



Voi myös sanoa että jokainen ihminen ihan varmasti jossain määrin pelkää aikuistumista, se tuntuu niin isolta muutokselta. Ja voi sanoa, että vaikka olisi minkä ikäinen tahansa, ei tarvitse tehdä mitään mitä ei halua. Ei tarvitse mennä baariin eikä tarvitse polttaa tupakkaa, ei tarvitse edes seurustella jos ei halua.



Jos lapsi tuntuu pohtivalta ja syvälliseltä, voi koittaa myös valottaa sitä, että teini-ikäisten maailma on ehkä ihmiselämän se kaikkein lapsuudesta kauimmaisin osuus... Että teinit ihan tarkoituksella "kollektiivisesti" ottaa sellaisen irtioton jossa kaikki lapsellinen on pahasta ja tuomittavaa, ja kaikessa pitää olla niin aikuista, niin aikuista. Aikuistenkaan maailma ei ole niin kaukana lapsellisuudesta kuin pahimmassa teini-iässä olevien kolmetoista-neljätoista-viisitoista-kuusitoista vuotiaiden superaikuisten. Mutta jos on jo kaksitoistavuotiaana niin fiksu, että tunnistaa sen miten hölmöä teinimeininki voi olla, niin ei sitä olekaan pakko itse toteuttaa kokonaan. Jokainen voi olla ihan sen ikäinen kuin on ihan, sillä tavalla kuin itsestä tuntuu hyvältä eikä tarvitse esittää yhtään vanhempaa. Jokainen teini joka selviää aikuiseksi, naureskelee jälkeen päin kaikille tyhmille jutuille mitä teki tai ajatteli tai sanoi niinä muutamina vuosina, osa tajuaa sen aiemmin, osa myöhemmin. Kukaan ei naureskele jälkeen päin itselleen siitä, että miten lapsellista oli leikkiä barbeilla 14-vuotiaana. Eikä kukaan enää vaikka viisi vuotta teini-iän jälkeen muistele pätkääkään, kuka kenenkin kanssa pussaili tai minkä ikäisenä kukakin joi kaljaa ekan kerran.