Risteys

Odotin risteyksessä. Seuraava tulija oli myöhässä, tai mistä minä sen tiesin. Yleensä tulijaa ei tarvinnut odottaa kauan, sillä risteykset olivat vilkkaita. Tässä risteyksessä olin odottanut ennenkin, mutten saanut mieleeni silloisen tulijan ulkonäköä. Ehkä tulijoita oli ollut useitakin, ehkä olin ollut risteyksessä kaksi tai kolmekin kertaa. Työnsin käteni taskuihin ja nojasin lyhtypylvääseen, jonka kuvussa välkehti heikko valopiste. Taskussani pyöri edelliseltä matkalta löytämäni pyöreä kivi, samanalainen kuin monet muutkin kulkuni varrelta poimimani kivet. Oikeastaan en edes tiennyt, miksi olin alkanut kerätä juuri kiviä, sillä vaihtoehtoja olisi ollut monia. Tiesin erään keräilijän etsivän vyönsolkia ja toinen oli näyttänyt minulle teevateja. Eräässä risteyksessä olin törmännyt omituiseen veikkoon, jolla oli mukanaan kärpäsensiiviltä näyttävä kokoelma, mutta minua laatikon sisältö oli vain yököttänyt. Oma laatikkoni ropisi mukavasti pikkukivien painosta. Se näytti olevan miltei puolillaan, vaikka sisäosan kokoa olikin vaikea arvioida, sillä seinät tuntuivat pakenevan katsetta. Suljettuna se roikkui sopivasti housujeni kaulukseen ripustamastani nahkalenkistä ja kivet keinahtelivat kävellessä lannettani vasten.



Sormeilin kiveä taskussani ja vilkuilin lyhtypylvääseen. Joidenkin tulijoiden mukana tuli pieni kimallus lyhdyn valoon ja joskus koitin pyydystää välkkeen sopivalla hetkellä. Useimmiten en jaksanut, sillä odottaminen oli joka tapauksessa odottamista, eikä pieni valonväre tuonut niin paljon iloa, että olisin halunnut tuijotella ylöspäin turhautuneena. Piirsin kenkäni kärjellä kaaria punertavaan hiekkaan ja työntelin pieniä kivensiruja isommiksi kasoiksi. Joku oli koonnut risuista nuotion lämmikkeeksi, mutta nyt sää oli leuto, eikä minua palellut. Työnsin silti käsiäni syvemmälle, taskujen pohjaan asti ja hieroin sormiani yhteen. Joskus tällaisetkin illat olivat olleet jännittäviä, mutta nyt iltapäivän pimeys painoi silmiäni, enkä jaksanut etsiä hahmoja varjojen seasta. Tuskin olisin löytänytkään, sillä risteys oli hiljainen.



Hiljaisuus. Sitä olin kuunnellut usein ja siitä oli tullut minulle huomaamaton kumppani. Ehkä minustakin oli tullut hiljainen. Keräämäni kivetkin tuntuivat äänettömiltä, samanlaisilta, vaivihkaa yhteen kerääntyneiltä. Pinnaltaan sileitä, kämmenen pohjaan suruitta sopivia, vaivattomia. Kiviä löytyi jokaisen risteyksen läheltä, eikä sopivan löytäminen viivästyttänyt siirtymistä seuraavaan risteykseen. Joinain hetkinä toivoin kerääväni jotain muuta, edes monivärisiä hiuspinnejä tai katajanmarjoja ja tunsin kateutta niitä kohtaan, joille siirtymäväli tarjosi suurempia seikkailuja. Oikeastaan olin kuitenkin tyytyväinen tilanteeseeni, sillä mikään ei estänyt minua etsimästä kiviä kauempaakin, jos olisin niin halunnut.