Ystävän erityislapsi käyttäytyy meillä kuten muut ikäisensä.

päätti, että pojalla on asperger. Äidistä se oli hieno diagnoosi niin kauan kun kuuli, että se on autismia.

Kipin kapin diagnoosia muuttamaan ja uskomatonta, mutta totta, se muutettiin hahmotushäiriöksi kun äiti niin halusi.

Olet onnistunut kumoamaan koko moniammatillisen tutkijaryhmä diagnoosin tämän lapsen kohdalla. Et varmaan ole tietoinen, että jotta lapsi saisi erityislapsen "leiman" tarvitaan useita päiviä kestäviä tutkimuksia joihin osallistuu esim. lääkäri, psykologi, toimintaterapeutti, puheterapeutti jne.

Onneksi olkoon!

se taikuri olet. Juuri niitä äitejä, joita erityislasten äidit kiroavat kun muulta stressiltään ehtivät. Niitä, jotka kuvittelevat, että oma erinomainen toiminta riittää "parantamaan" kenet vaan ja muiden ongelmat on vaan vanhempien osaamattomuutta. toivottavasti et ole mun tuttuja. terv. ope ja monikkoäiti

tämmöiset aloitukset ovat niiin persiistä!!

t. kolmen dysfaatikon äiti

että tätä ei olla aikaisemmin tajuttu, että annetaan vaan erityslapset niille osaaville naapureille niin päästään diagnooseista. Kaikkihan niitä juuri "turhaan" haluavat.

Että ihan rajoilla ja ruoka-ajoilla olette onnistuneet?! ei voi muuta kuin onnitella. Teitä tarvitsee koulumaailma, perhetyö kuin lääketiedekin.

Noi äskeiset kikka kolmoset kaikkine "johdonmukaisine sääntöineen ja läsnäolemisineen" on varmasti eritysilasten perheissä vielä kokonaan kokeilematta.

toinen ope, erityis -sellainen

PS. Miksi lapsi on teillä niin paljon? Eihän sun pakko ole kotiisi ketään ottaa, jos et halua.

Lapsi on meillä paljon, koska viihtyy täällä. On omien lasteni kaveri. Tykkää puuhailla mieheni kanssa joskus "poikien juttuja". Saa säännöllisesti tukevat ateriat yms. Tässä nyt noin aluksi.

Minun puolesta saa olla täällä melkeimpä ihan niin paljon kun haluaa. Menee ihan näppärästi tossa omien ohessa. Ei siitä varsinaisesti vaivaa ole.

Ja ei, ei ole meillä siksi. että saisin oman sädekehäni kiiltävcämmäksi. Meillä on ihan normi perhe, omine normiongelmineen. Omat lapsetkin on ihan normilapsia, ei todellakaan "saa kaikista kokeista kymppejä". Lapsi on siis meillä paljon, koska viihtyy täällä, ja koska se ei perhettämme haittaa, niin olkoon.

Hyvä, jos lapsella on teillä ollessaan hyvä olla. Varmasti myös vanhemmat hänestä huolehtivat jne. Joskus asiat sujuvat ja joskus eivät, on hyviä ja huonoja kausia jne.



Annetaan lapsen kasvaa ja kehittyä - kaiken mahd.tuen voimin

päätti, että pojalla on asperger. Äidistä se oli hieno diagnoosi niin kauan kun kuuli, että se on autismia.

Kipin kapin diagnoosia muuttamaan ja uskomatonta, mutta totta, se muutettiin hahmotushäiriöksi kun äiti niin halusi.

Olet onnistunut kumoamaan koko moniammatillisen tutkijaryhmä diagnoosin tämän lapsen kohdalla. Et varmaan ole tietoinen, että jotta lapsi saisi erityislapsen "leiman" tarvitaan useita päiviä kestäviä tutkimuksia joihin osallistuu esim. lääkäri, psykologi, toimintaterapeutti, puheterapeutti jne.

Onneksi olkoon!

kokemusten mukaan on tärkeää, että vanhemmat suhtautuvat diagnoosiin hyväsyvästi, koska muuten he eivät vie lastaan terapioihin ja hoitoihin. Eli jos vanhempi vastustaa oireyhtymädiagnoosia (asperger) kannattaa mieluummin diagnosoida vain yksittäisiä oireita (kuten hahmotushäiriö) joita sitten hoidetaan samalla lailla kuin sitä oireyhtymääkin. Lapsen kannalta tärkeintä kun ei ole diagnoosinimike, vaan hoito. Ja molemmat diagnoosit ovat oikeita - toinen vain kokoaa oirekuvan yhteen ja toinen luettelee oireet erikseen.

Mitä siihen tulee, että ovatko ne moniammatilliset ryhmät yksimielisiä siitä, että johtuvatko oireet kotioloista ja kasvatuksesta vai eivät, niin kyllä ne tätä nykyä alkavat aika yksimielisiä olla. TOki joitain koulutuksensa joskus 1970-luvulla saaneita vanhoja partoja vielä on, mutta moderni psykiatria/neurologia on tätä mieltä. Tietenkin oireisiin ja siihe, haittaavatko oireet vai ei, voi sitten vaikuttaa muuttamalla ympäristöä sellaiseksi, että se sietää niitä, mutta neurologista perustaa ympäristön muuttaminen ei muuta. Kyse on lähinnä samanlaisesta asiasta kuin se, että sokea alkaa pärjätä liikenteessä paremmin heti kun liikennevaloihin asennetaan äänimerkit, mutta ei hän silti näkeväksi muutu, vaika pylväistä kuuluisi millainen piipitys.

(terveisin psykiatrian sairaanhoitaja, itse vielä lapseton)

ja tuskin tuleekaan, mutta on erittäin haastava ja omapäinen. Kaverinsa äiti usein ihmettelee että tämähän on aivan ihana lapsi ja heillä ei ole koskaan ollut hänen kanssaa ongelmia.



Niinpä, mutta kotona viimeksi lauantaina pitelin tätä 7-vuotiasta tunnin sylissä molemmilta hiki valuen kun muuten olis repinyt ja hakannut minua ja heitellyt tavaroita - Ja kukaan ei varmaan uskoisi koulussa tai tuttavapiirissä että käyttäytyy välillä näin.



Tässä tapauksessa oli kyse siitä, että en antanut lukea ruokapöydässä. Onko ap sitä mieltä, että aiheutan ongelmat itse?

Kyse on lähinnä samanlaisesta asiasta kuin se, että sokea alkaa pärjätä liikenteessä paremmin heti kun liikennevaloihin asennetaan äänimerkit, mutta ei hän silti näkeväksi muutu, vaika pylväistä kuuluisi millainen piipitys.





Mutta hei, entä jos joku tosi pätevä äiti tarjoaisi sille sokealle ruokaa ja seuraa mitä se ei varmaankaan kotonaan saa, niin tulisiko siitä sitten näkevä?

ja tuskin tuleekaan, mutta on erittäin haastava ja omapäinen. Kaverinsa äiti usein ihmettelee että tämähän on aivan ihana lapsi ja heillä ei ole koskaan ollut hänen kanssaa ongelmia. Niinpä, mutta kotona viimeksi lauantaina pitelin tätä 7-vuotiasta tunnin sylissä molemmilta hiki valuen kun muuten olis repinyt ja hakannut minua ja heitellyt tavaroita - Ja kukaan ei varmaan uskoisi koulussa tai tuttavapiirissä että käyttäytyy välillä näin. Tässä tapauksessa oli kyse siitä, että en antanut lukea ruokapöydässä. Onko ap sitä mieltä, että aiheutan ongelmat itse?

En ole missään vaiheessa väittänyt, että kaikkien erityislasten ongelmat johtuvat kotioloista! Tai että kaikilla erityislapsilla olisi virheellinen diagnoosi. Jotkut nyt vain ilmeisesti haluavat lukea viestini siten.

kepoisemmin perustein ja osa tosi tarpeeseen? Saavutetuista eduista ei luovuta, jos ne helpottavat omaa elämää, vaikka lapsen tilanne olisikin normalisoitunut.

Kyllä, ystävälläni on erityislapsi.

Kyllä, kotonaan ja koulussa käyttäytyy kuten erityislapsi.

Tämä lapsi viettää meillä paljon aikaa. Ja kyllä, meillä ollessaan käyttäytyy muiden ikäistensä ei-erityislasten tavoin.

Kyllä, meillä on rajat ja ruoka-ajat yms kaikille lapsille samat. Myös tälle erityislapselle. Kyllä, uskallan väittää, että niiden avulla tämän erityislapsen käytös normalisoituu valtavasti.

Ja ei, en väitä, että tämä pätee kaikkiin Suomen erityislapsiin. Mutta kyllä, väitän että on erityislapsia ja "erityislapsia", molempia diagnoosilla ja ilman.

ja tuskin tuleekaan, mutta on erittäin haastava ja omapäinen. Kaverinsa äiti usein ihmettelee että tämähän on aivan ihana lapsi ja heillä ei ole koskaan ollut hänen kanssaa ongelmia. Niinpä, mutta kotona viimeksi lauantaina pitelin tätä 7-vuotiasta tunnin sylissä molemmilta hiki valuen kun muuten olis repinyt ja hakannut minua ja heitellyt tavaroita - Ja kukaan ei varmaan uskoisi koulussa tai tuttavapiirissä että käyttäytyy välillä näin. Tässä tapauksessa oli kyse siitä, että en antanut lukea ruokapöydässä. Onko ap sitä mieltä, että aiheutan ongelmat itse?

En ole missään vaiheessa väittänyt, että kaikkien erityislasten ongelmat johtuvat kotioloista! Tai että kaikilla erityislapsilla olisi virheellinen diagnoosi. Jotkut nyt vain ilmeisesti haluavat lukea viestini siten.

Aika sillä lailla kyllä kuitenkin kirjoitit.. Että rajat laittamalla päästäisiin turhista diagnooseista. Jokunen viesti taaksepäin juuri kotioloilla yritit selittää sen moniammatillisen kentän harhaan johtamista.

No oli miten oli, uskon että sillä moniammatillisella sektorilla on sitä tietotaitoa kertynyt himpan verran enemmän kun arvoisella ap:llä

Eikö se olekaan normaalia, kun lapseni suuttuu kovasti ja joudun pitämään hänestä kiinni? Nämä kohtaukset ovat harventuneet ja lievittyneet lapsen kasvaessa ja siksi en niihin ole apuakaan hakenut. Osaan ennakoidakin niitä.



Pärjäämme oman perheen voimin. Sitä paitsi me pärjäämme, vaikka meillä on viisi lasta, joista kahdella sattuu mielestämme vain olemaan voimakkaampi temperamentti ja enemmän sopeutumisongelmia kuin toisilla lapsillamme. Eikö ole aika helppoa pärjätä esim yhden lapsen kanssa, joka vaatii kiinnipitämistä kuin useamman? Eikö olekin tärkeintä, että tuntee oman lapsensa ja tietää, että parempaan suuntaan ollaan menossa?



T. Viiden tavallisen lapsen äiti

ja tuskin tuleekaan, mutta on erittäin haastava ja omapäinen. Kaverinsa äiti usein ihmettelee että tämähän on aivan ihana lapsi ja heillä ei ole koskaan ollut hänen kanssaa ongelmia. Niinpä, mutta kotona viimeksi lauantaina pitelin tätä 7-vuotiasta tunnin sylissä molemmilta hiki valuen kun muuten olis repinyt ja hakannut minua ja heitellyt tavaroita - Ja kukaan ei varmaan uskoisi koulussa tai tuttavapiirissä että käyttäytyy välillä näin. Tässä tapauksessa oli kyse siitä, että en antanut lukea ruokapöydässä. Onko ap sitä mieltä, että aiheutan ongelmat itse?

En ole missään vaiheessa väittänyt, että kaikkien erityislasten ongelmat johtuvat kotioloista! Tai että kaikilla erityislapsilla olisi virheellinen diagnoosi. Jotkut nyt vain ilmeisesti haluavat lukea viestini siten.

Aika sillä lailla kyllä kuitenkin kirjoitit.. Että rajat laittamalla päästäisiin turhista diagnooseista. Jokunen viesti taaksepäin juuri kotioloilla yritit selittää sen moniammatillisen kentän harhaan johtamista. No oli miten oli, uskon että sillä moniammatillisella sektorilla on sitä tietotaitoa kertynyt himpan verran enemmän kun arvoisella ap:llä

Pointti oli lähinnä tässä

- Rajat laittamalla päästäisiin tosiaan TURHISTA diagnooseista. Siis rautalanka esille: valtaosa dianooseista ei ole turhia.

- Sitten, kun näillä "turhaan diagnoosin saaneiden" vanhemmilla ei olisi tätä "erityislapsi"-takaporttia, pitäisi heidän keskittyä kasvatukseen.

- Näin lapsi voisi mahdollisesti saada paremmat lähtökohdat elämälleen. Häneen ja hänen tarpeisiinsa kiinnitettäisiin oikeasti enemmän huomiota.

- Turhaan diagnoosin saaneen lapsen ei tarvitsisi tuntea olevansa "erilainen".

- Ja viimeiseksi (Lukekaa oikeiden erityislasten vanhemmat ja puollustajat tämä huolella!): OIKEAT ERITYISLAPSET saisivat meiltä muilta vanhemmilta arkipäivässä paljon enemmän sympatiaa, kun ei olisi näitä "muka erikoislapsia".

Ja on se kumma, että tästä asiasta ei voi ikinä tappelematta keskustella. Ap kyllä symppaa teitä erityislasten vanhempia! Mielipiteet on pakko ilmaista lyhyesti. Älkää lukeko niitä niin kuin haluatte ne ymmärtää, vaan miettikää asiaa. Uskokaa pois niin minäkin yritän tehdä!

ap

Minäkin pidän lastani normaalina ja siksi sanoin että tuskin diagnoosia tulee. JOllekin kun olen kertonut tästä, niin heti ollaan oltu lääkkeitä suunnilleen tuputtamassa. Pidän tätä temperamenttikysymuksenä. On muitakin lapsia ja huomattavasti tasaisempia luonteeltaan.



Uskon että tästä rauhoittuu iän myötä, "kohtauksen" jälkeen on mielellään sylissä ja erityisen hellä. Harmittaa varmaan itseäänkin tuo maltin menetys.



Jutellaan aina tilanteesta jälkeenpäin, ja kerron että en ole vihainen enkä halua satuttaa kiinnipitämisellä, mutta suojelen itseäni, häntä ja kotiamme.



29

Eikö se olekaan normaalia, kun lapseni suuttuu kovasti ja joudun pitämään hänestä kiinni? Nämä kohtaukset ovat harventuneet ja lievittyneet lapsen kasvaessa ja siksi en niihin ole apuakaan hakenut. Osaan ennakoidakin niitä.

Pärjäämme oman perheen voimin. Sitä paitsi me pärjäämme, vaikka meillä on viisi lasta, joista kahdella sattuu mielestämme vain olemaan voimakkaampi temperamentti ja enemmän sopeutumisongelmia kuin toisilla lapsillamme. Eikö ole aika helppoa pärjätä esim yhden lapsen kanssa, joka vaatii kiinnipitämistä kuin useamman? Eikö olekin tärkeintä, että tuntee oman lapsensa ja tietää, että parempaan suuntaan ollaan menossa?

T. Viiden tavallisen lapsen äiti

jos sitä sattuu joskus ja lapsesi on alle kouluikäinen niin se on varmasti vielä normaalia. Jos sitä sattuu muutaman kerran päivässä ja lapsi on vanhempi niin sitten se ei ole normaalia. Understood? Jos sinä pärjäät oman lapsesi kanssa hienoa. AIka monet erityislasten vanhemmatkin tosin pärjäävät omiensa kanssa,kun tuntevat nämä, mutta opettajat ja harrastusohjaajat ja muut lapsilaumoja laumoina ohjaavat ihmiset eivät pärjää. Silloin se vanhemman pärjääminen ei enää riitä. Käykö tämä sun ymmärtämykseesi?

- Ja viimeiseksi (Lukekaa oikeiden erityislasten vanhemmat ja puollustajat tämä huolella!): OIKEAT ERITYISLAPSET saisivat meiltä muilta vanhemmilta arkipäivässä paljon enemmän sympatiaa, kun ei olisi näitä "muka erikoislapsia".



No kyllä se riidaksi menee näillä asenteilla. Toivottavasti nyt kaikki ne väärät erityislapset pelästyy ja tekee tietä niille oikeille erityislapsille. Että sulla ja mulla ja erityisesti niillä lapsilla on parempi olla ja sympatiat ei mee vahingossa väärään suuntaan.



En työssäni ole vielä vääriin erityislapsiin törmännyt. Niihin kyllä, joilla oireilu on moniulotteista ja juuri siitäkin syystä niin vaikeasti niputettavissa siistiksi, "huolestuneita" kanssasisaria tyydyttäväksi paketiksi. Se nyt vaan kuule on niin, että neurologisista ongelmista kärsivä ihminen (aikuinen tai lapsi) voi käyttäytyä hyvin eri tavoin koulussa, kotona ja vieraissa ja siitä huolimatta ei ole MITÄÄN syytä purkaa diagnoosia tai hoitoa.



Mutta omalta osaltani annan tämän olla, koska kovaa vastusta ei ap:stä nyt ole, sen tietänee jokainen joka näistä asioista jotain tietää.

moni muu av-mamma ihan mutuna aliarvioi ammattilaisten tekemiä perusteellisia tutkimuksia.



Mikä hitto on "turha diagnoosi" ja "muka erityislapsi"? Sinä ihan maallikkona muka tiedät, että tuo lastenne kaveri ei oikeasti olekaan diagnosoitu oikein? Millä lihaksilla, oikeasti?



Esimerkiksi asperger-tutkimukset tapahtuvat keskussairaala/yliopistosairaalatasolla. Täällä stadissa Lastenlinnan autismiyksikössä, parin viikon osastojaksolla. Lapsen omahoitaja on koko ajan hänen kanssaan, tekee testejä ja havainnoi. Lasta tutkii neurologi, yleislääkäri, lastenpsykiatri, puheterapeutti, toimintaterapeutti. Kaikki nimenomaan autismikirjoon erikoistuneita ammattilaisia. Hänelle tehdään unitutkimus, yleislääketieteen tutkimus, kromosomitutkimus.



Vanhemmat eivät ole tutkimuksissa läsnä, eivätkä voi "tilata" yhtään minkäänlaista diagnoosia. Tämän pitäisi jokaisen ap:n kaltaisen "turhista diagnooseista" vaahtoavan tietää. Vanhempia toki haastatellaan, ja he voivat kertoa lapsen käyttäytymisestä kotona. Myös päiväkodin edustajia jututetaan. NÄIN siksi, että lapset tuppaavat käyttäytymään erilaisissa ympäristöissä eri tavoin.



Juuri tuo on (monen muun asian lisäksi) jäänyt ap:lta ymmärtämättä. Koska ympäristöt ovat erilaisia, myös niihin liittyvä stressaavuus ja vaatimukset vaihtelevat. Esimerkiksi koulussa on hälyisää, paljon lapsia ja aistiärsykkeitä on paljon enemmän kuin rauhallisissa kotioloissa.



LISÄKSI vaikka ap:n lasten kaveri oleilee heillä paljon, hän tietää silti olevansa muualla kuin kotona. Hän mitä todennäköisimmin käyttäytyy vieraskoreasti.



Ja koska hänellä on ap:n luona ikäkaveri, hän leikkii ja touhuaa tämän kaverinsa kanssa, mikä on eri tilanne kuin kotonaan.



Joten ap, usko pois: et ole viisaampi kuin esimerkiksi ko. lapsen sairauteen erikoistunut lastenneurologi. Etkä siten oikeasti VOI mussuttaa "mukadiagnooseista".



Koko ketjusta kuultaa jumalaton katkeruus ja kateus JOSTAIN, mitä en ymmärrä. Ap sitä ei meille varmasti paljasta, mutta miettiköön itse hiljaa tykönään.

koululainen. Koulussa käyttäytyy hyvin ja saa kokeista hyviä arvosanoja. On saanut uusia ystäviäkin. Kohtauksia on tullut nyt tosi harvoin, enintään kerran kuukaudessa. Vielä vuosi sitten niitä tuli kerran viikossa ja sitä ennen sitäkin useammin.



Olen minäkin pitänyt lastani kiinni tunninkin kerrallaan. Joka päivä joudun kyllä puuttumaan hänen käytökseensä. Lapsi vaatii paljon aikaa, huomiota ja keskusteluja, sekä säännöllisen arjen, jotta elämä olisi sujuvaa. Läksyjä tehdään niin, että minä olen käytettävissä, sillä hän pitää siitä, että olen tukena juurikin kouluasioissa. Yhdessä pohdimme myös ystäväasiota.



35.

Sille, että JOTKIN vanhemmat eivät ymmärrä, miten heidän oma käytöksensä vaikuttaa lapsien kasvuun ja kehitykseen?



Marginaali-ilmiö, mutta suututtaa lasten puolesta, kun JOTKIN vanhemmat menevät diagnoosin taakse piiloon omaa hoito ja kasvatusvastuutaan.