G: Synkimmät, kielletyimmät ajatuksesi tai tunteesi äitinä?

kertaa: miks ikinä tein lapsia, voi kun sais olla vain yksin jne...

Äitiys ei tee ihmisestä pyhimystä. Täytyy tajuta että nuo tunteet ja ajatukset on varoitusmerkkejä uupumisesta. Onhan niitäkin tapauksia, missä äiti ON tappanut lapsensa.



Omasta kokemuksesta neuvon että mietit tarvitsisitko apua, enemmän omaa aikaa, lepoa lapsista. Jokainen äiti ja isä tarttee sitä. Äitiys ei merkitse sitä että koko ajan sulta saa imeä kaikki mehut.

Parisuhde voi huonosti, kaksi alle 2v. lasta. Mulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus. Sain apua, käytiin myös miehen kanssa parisuhdeterapiassa. Nyt elämä hymyilee.



Toki edelleen on päiviä, että ottaa päähän ja ei jaksaisi olla lasten kanssa, mutta enää en halua kuolla! Olen oppinut ottamaan omaa aikaa. Olen oppinut, että isä on aivan yhtä hyvä hoitamaan lapsiaan kuin minäkin. Mutta nyt olen onnellisempi ja uskallan jopa haaveilla vielä yhdestä lapsesta, vaikka olin vannonut, että kahteen jää.

että ois kaikille parempi jos kuolisin. Etten ole riittävä äiti näille lapsille. olen katunut lasten hankkimista monet kerrat vaikka heitä rakastankin. En vaan tiennyt miten paljon se vaatii. Vanhemmuus on ajanut äärirajoille jaksamisessa ja pakottanut tajuamaan omat rajat ja tarpeet.



Olen ajatellut väkivaltaisia mielikuvia, että heitän kohta lapsen ikkunasta tms. mutta tietysti pelästynyt itsekin koko ajatusta. Joskus on ollut mentävä hetkeksi pois tilanteesta, saunaan itkemään tai jotain, jotta pystyisin rauhoittumaan. Tai soitan miehelle töihin. Kyllä nää ajatukset on tuttuja ammattiauttajille, olen kertonu raivostani psykiatrilleni ja ei hän siitä järkyttynyt mitenkään. Tärkeää on tunnistaa raivo hyvissä ajoin ja alkaa luovia tilannetta siihen suuntaan ettei räjähdä.

Kenenkään tappamista en ole ajatellut koskaan. Mutta olen toivonut joskus, ettei vammainen lapseni olisi koskaan syntynytkään. Joskus olen ajatellut vaan katoavani. Olen miettinyt minne voisin lähteä, jottei tarttis palata kamalaan arkeen.

Mutta tässä sitä ollaan edelleen, sinnitelty 20 vuotta asian kanssa. Olen vaan purrut hammasta ja mennyt eteenpäin.

Koita hakea apua arkeesi. Ja jostain voimia jaksamiseen. Lapset kasvavat ja usein se sitten jossain vaiheessa helpottaa. Älä suorita liikaa, jätä suosiolla tekemättä sellaiset, joita ei ole pakko tehdä. Älä vaadi itseltäsi täydellistä äitiyttä, ei sellaista olekaan.

Ei ole kiva löytää tuollaista puolta itsestään, mutta muista, ne ovat VAIN AJATUKSIA.



Itselläni on niin onnellinen tilanne, että minulla on ystävä, jonka kanssa pystyn puhumaan näistä asioista suoraan :).



On helpottavaa huomata, että ei ole yksin. En minä ainakaan pikkulapsiaikana kuitenkaan olisi voinut niitä rakkaimpia vahingoittaa vaikka kaikkea ajattelin. Tsemppiä!!

Mutta olen ajatellut, että olisi tuon voinut jättää tekemättäkin...

Miten omat ajatukset voivatkin olla niin ristiriitaisia? Yhdellä hetkellä, äärimmäisessä tilanteessa, tuntuu että voisi vaikka heittää lapsen ikkunasta.



Seuraavalla hetkellä häntä taas suojelee ja hoivaa. Jos lapsi esim. joutuu vaaranpaikkaan, hänet pelastaa siitä vaikka oman henkensä uhalla ja tietää, ettei mikään olisi niin kamalaa kuin että lapselle sattuisi jotain.



ap

Natiainen on maailman rakkain, mutta vaatii kaiken mitä irti lähtee. Äiti on vain ihminen, ei mikään jumalolento. Se on vaan tätä ihmisyyttä. Terve aikuinen pystyy hallitsemaan niitä väkivaltaisia tunteita ja impulsseja. Niitä on jokaisella itselleen rehellisellä äidillä jossain määrin. Äiti saa suuttua ja ärtyä. Se ei ole vaarallista. Lasten on iän myötä opittava, ettei äiti ole hyvinvointiautomaatti joka ei koskaan aseta rajoja.

itselleni karmeat ajatukset molempien lasten vauvavuosilta ovat valitettavan tuttuja. Kun olin valvonut monta kuukautta, lapsi vaan huusi eikä ole ollut juuri laisinkaan omaa aikaa, olen järkyttynyt huomatessani että olen ajatellut karmeita ajatuksia, tyyliin että tekisi mieleni viskata tämä ipana pää edelle seinään tai lyödä kovaa.



Mitään tuollaista EN ole tehnyt, mutta ajatukset ovat kuitenkin olleet melko rankkoja. Ja hirveä syyllisyys niistä, olen ajatellut että olenko mieleltäni sairas kun voin ajatella omista lapsistani noin, minä jonka kuuluisi pitää huolta ja varjella.



Toisaalta, kun lapset ovat kasvaneet ja vauvavuodesta on selvinnyt, noita ajatuksia enää ei ole, ainakaan noin rankkoja. Unenpuute niitä kai aiheuttaa?

että pidä nyt turpas kii. Ja siitä tuli niin huono omatunto. Mietin sitten, että oonko vähän tyhmä! Tyhmähän mä olen, jos ajattelen vauvasta noin, joka ei osaa vielä mitään muuta. Sen koommin on pahat ajatukset pysyneet onneksi poissa. Mutta mun lapsi on ollut koko elämänsä niin "helppo". Nukkunut yöt jne jne. En osaa edes kuvitella, miten jaksaisin, jos olisi ollut heräilevää sorttia tai koliikki. Mutta sen tiedän, että niihin perheisiin toivon kaikkea hyvää, missä on rankkaa!

Toisaalta kun itselläni oli pahimmat vuodet kun kuopus heräili monta kertaa yössä ja silti piti päivällä töissäkin käydä, en muista ajatelleeni yhtään mitään. Koko tuo jakso on hävinnyt muistista, valokuvatkin tuolta ajalta näyttävät aivan oudoilta - että kuka tuo nainen on?



Mutta nykyisin kun en enää ole yleensä kovin väsynyt, olen huomannut että pari huonosti nukuttua yötä riittää kaikenlaisten ikävien ajatusten syntymiseen. Olen miettinyt itsemurhaa ja lasten murhaa, mutta en silti usko, että koskaan tulisin oikeasti kumpaakaan tehneeksi. Itseni pystyisin kyllä tappamaan, mutta toisia en. Ja itseä ei voi tappaa, koska ne lapset jäisivät äidittä ;-) Eli jos lapset saavat kiittää äitiä elämästään, kyllä äitikin voi kiittää lapsia omastaan.



Ja siis pitää lisätä, että heti kun olen saanut taas nukkua, elämä hymyilee.

"tein" (sain) heidät silloin heti biologisen kellon kilkattaessa väärän, täysin väärän miehen kanssa.

ajatus, että tekisin lapsilleni jotain pahaa, kun lukee lasten pahoinpitelystä tulee hirveä hätä, että jos itsekin pimahtaisi joku päivä silloin tekee mieli halata omia lapsiaan ja suojella heitä kaikelta pahalta.



Täytyy muistaa huolehtia itsestäänkin, että lapsilla on turvallinen rakastava äiti.

Tunsin siitä syyllisyyttä. Mutta ei se niin ole. Tytölle tuli ongelmia ja mussa heräsi naarastiikeri, huomasin että molemmat lapset on mulle yhtä rakkaita. Nyt on tytönkin asiat ihan hyvin.



Odotan kolmatta ja pitää sanoa että en aina jaksa olla kauhean innostunut tästä raskaudesta, välillä tunnen siitä kauheeta syyllisyyttä. Mutta välillä sitten taas odotan ihan hulluna syntyvää lasta. Mä en ole aikaisemmissa raskauksissa kokenut tälläistä. En mä tiedä missä mättää?

Olen joskus ajatellut, että jos esikoinen muuttaisi isälleen, en juurikaan surisi.

Olen saanut hänet nuorena huonossa parisuhteessa. Se kaduttaa.

Nämä ajaukset pistävät järkyttävän itseinhon päälle. Tulee kaikinpuolin kamala olo, lapsen puolesta vaikka hän ei tietenkään näistä ajatuksista tiedä.

olivat varmaan ajatukset siitä, että tapan joko itseni, tai lapsen. Tuntui, etten jaksanut sitä valvomista ja lapsen huutoa. Mutta sitten totesin, että ilman lasta elämäni olisi kuitenkin oikein hyvä. Mietin, että tapan lapseni. Mutta sitten mietin, että joudunkin vankilaan ja sitten elämäni ei ole enää hyvä. En siis tehnyt mitään, koitin vaan jaksaa valvomisen ja huudon. Mietin myös juuri sitä, että miten lasta voisi satuttaa. Lyömällä, heittämällä seinään tai sänkyyn. Laittamalla tyynyn sen naamalle. Ja sitten itkin, että miten voin edes ajatella tuollaisia. Se huuto vain oli niin rasittavaa.



Vaikeinta tuossa kaikessa oli varmaan se huono omatunto, kun ajattelit, että kaikki muut pitävät lapsiaan elämän suolana ja lapset ovat parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Sitten kun itse ajattelit tuollaisia, tuli "maailman paskin äiti"-fiilis. Onneksi joskus uskalsin jollekin sanoa, itkin silloinkin. Kaverini nauroi, että "haluatko kuulla, mitä kaikkea minä olen ajatellut tekeväni tuolle omalleni?". Siinä kohtaa tuntui jollain tapaa hyvältä, siltä, että en olekaan yhtään sen huonompi äiti, vaikka ajattelenkin joskus pahaa lapsestani.



Mieluusti tietysti olisi ollut ajattelematta, mutta joskus väsymys tuottaa kaiken laisia kummia ajatuksia... ;)

niin mun teki oikeesti mieli heittää se seinään. En heittänyt, mutta vieläkin tunnen syyllisyyttä niistä ajatuksista.

Muistakaamme, etteivät pelkät ajatukset voi satuttaa ketään!

Sitten aloin käydä terapiassa, syödä mielialalääkkeitä. Vaikutukset alkoi näkyä vasta pikkuhiljaa, muuhun masennukseeni ja elinvoimaisuuteeni ja jaksamiseeni nuo auttoi välittömästi, mutta ne ajatukset.. ne meni pois vasta pikkuhiljaa.



Välissä jopa toivoin että lapset vietäisiinkin minulta, mutta sitten ajattelin pidemmälle, ja en sitä halunnut kuitenkaan.



En osaa auttaa muuten kuin sanomalla että hae ihmeessä heti apua!