Onko mielestäsi ok aikuisen huutaa ja kiroilla lapsen edessä?

temperamentti on eri asia kun opittu käyttäytymismalli. minustakin asioista puhutaan ja elehditään, ei suljeta tunteita pois, tilanteesta ei kävellä pois ja olen temperamenttinen, kuohahdan todella nopeasti mutta myös lepyn. anteeksi osaamme pyytää ja rakkautta näyttää. kiroilla ei saa siltikään koska meillä on lapsia ja se on vaan niin rumaa ja mielikuvituksen puutteesta kertoo ettei pysty muilla sanoilla kommunikoimaan.

Ap: iskeeköhän miehellesi paniikki, kun jokin tavara ei löydy? Oma isäni oli tuollainen, hermoili ja huusi ja mesosi ja aina oli kaikki hukassa ja muiden vika.



Itse saan paniikin, jos on kiire ja jotain ei löydy. Siis samalla tavalla - tosin mielestäni en syyttele muita yhtä ahkerasti. Arvelen tämän johtuvan siitä, että olen oppinut noissa tilanteissa panikoimaan: "jos ei nyt heti löydy niin jotain kamalaa seuraa (rangaistus minulle)". En ole välttämättä oikein oma itseni edes noissa tilanteissa, sillä olen ITSELLENI niin vihainen ja asiaa mietittyäni, peloissani. Tiedän, että tällä omalla käytökselläni siirrän pelon lapsille, ja he alkavat puolestaan käyttäytyä ehkä myöhemmin samankaltaisesti :(



Olen persoonana muutenkin avoin, ja ehkä vähän kimpaantuvakin. Mököttäminen on minusta kamalinta, mitä tiedän. Mieluummin avointa, kärkästäkin puhetta kuin HILJAISUUTTA!

Tämä ei ole nyt siitä kiroamisen oikeutuksesta vaan muuten miehen käytöksestä. Jos juttu on noin, kun sanot eli että huuto on aina samalla kaavalla, kun olette jonnekin lähdossä. Niin onkohan nyt kyse siitä kämpän tilasta tai koirista tms. vaan jännittääkö mies sitä lähtöä (kylään menoa, juhlia) ja purkaa sen noin. Mun isällä oli joku hahmotushäikkä ja meno oli juuri tuollaista, kun piti lähteä jonnekin juhliin (vaatteet huonot, muut perheen jäsenet myöhässä, muut tulevat vieraat ihan tyhmiä jne jäpä jäpä ihan kaikesta). Voisitko yrittää jotenkin saada miehen tajuamaan, mikä on oikea syy siihen riehumiseen. Ja sitten se riehuminen, niin voisi sitä aikuinen käyttäytyä kuten aikuisen kuuluu. Olen sitä mieltä, että paha olo on parempi saada pois sisältä kuin pantata se sisälle ja totta on tietty sekin, että en vähästä hätkähdä noiden kiljumisten suhteen, kun olen aika paljoon tottunut, mutta totta on sekin, että lapsena pelkäsin noita juhlia jne juttuja, kun aina oli kamala huuto ja äidin haukkuminen ennen lähtöä.

koska tosiaan muun ajan mies pystyy käyttäytymään ihan ns. normaalisti. Vaikka tiedän että häntä ahdistaa tämä pieni asunto enemmän kuin minua, ahdistaa koirat enemmän kuin minua, hän kaipaa järjestystä enemmän kuin minä, niin kuitenkin enimmän osan ajasta hän sietää näitä kaikkia ahdistavia juttuja ihan ok. Uskon että hän ei oikein koe tätä asuntoa kodikseen, ja ahdistuu siitäkin että ei tiedä missä asiat on ja jotenkin kokee olonsa vajavaiseksi eikä pysty keskittymään (tai no en minäkään tiedä missä mitäkin rojua on, mutta yleensä muistan missä olen viimeksi nähnyt). Toinen juttu on sitten se, että hän haluaisi että muut tekee asiat niin kuin hän haluaa, on sillä tavalla kontrolloiva, että minä ite ja muitten pitäisi ymmärtää pitää sitä järjestystä mitä hän haluaa (mutta jota hän ei kuitenkaan itse jaksa pitää yllä).



Kolmas juttu on, että hänellä on jonkin verran asperger-piirteitä, tietää sen itsekin. Luulen, että se aiheuttaa osittain sitä ettei hän pysty keskittymään jos ympäristö on kaaoksessa, hän ei tiedä mitä tehdä seuraavaksi ja kävelee sitten vain ympäriinsä ja stressaantuu lisää. Ehkä samasta syystä hän sitten juhliin lähdettäessä mielellään jää sitä puvun takkia nyhräämään tai jotain muuta tällaista, ehkä siksi että hieman hermostuttaa se ihmisjoukkoon joutuminen ja toisaalta kokee palkitsevaksi sen yksityiskohtaan keskittymisen. Ehkä se aiheuttaa myös sitä, että hänen on vaikea ilmaista tai tunnistaa tunteitaan muuten. Esim. jos minä huomaan että alan hermostua, pystyn huomaamaan sen ja muuttamaan ajattelutapaani, mutta en usko että tuo mies pystyy toimimaan samalla tavalla jos ei ole ihan pakko (ja ilmeisesti kotiympäristössä hänen mielestään ei ole pakko hillitä kaikkia purkauksia). Mutta mielestäni nämä hänen mahdolliset (tosiaan ei mitään diagnoosia ole) asperger-piirteet on niin pienet, että tulevat ilmi vain jos hänellä on muutenkin stressiä ja unenpuutetta. Ja enimmäkseen hänen kanssaan pystyy ihan keskustelemaan. Enkä usko että ne selittää myöskään kaikkea, osa on ihan sitten muuta persoonallisuutta ja oppimista...



Sitä paitsi kylläpä näytti nytkin auttavan tuo minulle huutaminen, sain siivottua vähän reilummalla kädellä. Ehkä minut on vain sitten koulutettu hyvin.