Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehessäni on tosi omituinen vika/ominaisuus
14.02.2011 |
ja sen kamaluus (?) ja laajuus on alkanut valjeta kokonaisuudessaan mulle vasta nyt, monen yhdessäolovuoden jälkeen.
Ehkä te ajattelette, että kyse ei ole mistään kamalasta asiasta, mutta oikeasti tämä on melko raastavaa, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Katsotaan, osaanko selittää teille mistä on kysymys.
Vaikken olekaan mikään psykologi, niin olen tullut siihen tulokseen että mieheltäni puuttuu lähes täysin ns. tunneäly (siksi sitä kai kutsutaan?) tai sosiaalinen älykkyys. Hän ei kertakaikkiaan osaa ajatella, varsinkaan sitä, miltä asiat voivat tuntua toisen/toisten ihmisten mielestä/näkökulmasta.
Mieheni on tällä tavalla erittäin _yksinkertainen_, ihan oikeasti ja suoraan sanottuna sillä saralla tyhmä. Ei kai ilkeyttään eikä pahuuttaan, en usko, mutta häneltä vaan puuttuu jotain jolla "normaali" ihminen tajuaa asioita.
Ja sitten esimerkkejä.
Puhuin tässä jokin aikaa sitten miehelle (taas) siitä, että olisi ihanaa kun voitaisiin keskustella asioista. Siis muutakin kuin faktoja (esim. kuinka auto toimii) tai yleisen tason asioita, mitä ostetaan kaupasta ja mitä hauskaa lapsi on tänään tehnyt. Että voitaisiin jakaa syvempiä/syvimpiä ajatuksia, mielipiteitämme, haaveita tai puhua miltä parisuhteemme tuntuu tai se puoliso tai hänen tekemisensä tuntuvat.
Tällaisia keskusteluita meillä ei ole käyty IKINÄ. Oikeasti, ei koskaan. Ei edes alkuaikoina. (silloin luulin että mies on vaan ujo ja että avautuminen kestää)
Tiedän kyllä, että miehet yleensäkin ovat huonompia puhumaan tunteistaan, mutta mun mies on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa, häneltä tämä ei onnistu lainkaan. Siis kertakaikkiaan, ei irtoa yhtään mitään, ei yhtään lausetta.
Esimerkkinä meidän "legendaarinen" ongelma, eli mies on sanonut, että rakastaa mua, mutta kun olen kysynyt monta kertaa yhdessäolovuosien aikana, että _miksi_ hän minua rakastaa, hän ei ole ikinä osannut vastata mitään. Siis yhtään mitään. Olen yrittänyt kysellä eri tavalla, jotta hänen olisi helpompaa vastata, esim. olen kysynyt asiaa "Mitä luonteenpiirteitä minussa arvostat?" "mikä tekemisissäni/olemuksessani/tavassani olla/tehdä/sanoa on sellaista, josta tykkäät?" "Jos vertaat minua keneen tahansa tuntemaasi naiseen, mikä minussa on sellaista, jota ei näistä muista ole löytynyt josta minussa pidät?"
"Mikä minussa on kivaa?" mutta siis uskokaa tai älkää, mies ei ole vastannut näihin mitään, koskaan! Sanoo vaan, ettei tiedä. Menee kuulemma mutu-tuntumalla.
No mutu-tuntuma tai ei, väitän että "normaali" ihminen osaisi edes _joskus_ sanoa jotain positiivista kumppanistaan.
Muistan, kun naimisiin mennessämme pappi kysyi mieheltäni, mitä tämä minusta ajattelee tai miksi minut haluaa vaimokseen.. mies sanoi "emmää tiiä.." ja pappi vähän pyöräytti silmiään ja viimein yritti avittaa miestä kysymällä että "no tuntui että on vaimoainesta?" ja siihen mies sitten sentäs sanoi että "joo".
Ja sitten muita esimerkkejä.
Kun kysyin mieheltä, viitaten siihen kuinka kivaa olisi puhua syvällisiä miehelle, että tarkoitan siis että keskusteltaisiin niistä asioista, joita ei noin vaan menisi paukauttamaan kenelle tahansa hyvänpäiväntutulle. Mies oli ihan hölmönä ja sanoi, että ei hänellä ole mitään sellaisia asioita, joita ei voisi kertoa ihan kenelle vaan, missä vaan. (??) ja minä olin ja olen ihan äimänkäkenä.
Yritin sitten esimerkkinä kertoa omia syvällisiä, hyvin henkilökohtaisia ajatuksia, joita en ole ennen kertonut edes miehelle, mutta ei hän osannut silti sanoa että hänellä olisi mitään sellaisia.
Ja sitten seuraava esimerkki; mies sanoo kaiken aina ihan suoraan, päin naamaa. Ei tajua yhtään, että voi loukata toisia, ja kun sitten sanon että loukkaannuin tuosta ja etkö yhtään mieti mitä päästit suustasi, mies sanoo vaan ihan vilpittömästi, että "kerroin vaan totuuden, eihän siinä mitään väärää ole"
esimerkkeinä vaikkapa että olen tehnyt jotain uutta ruokaa ja kattanut pöydän ja kun mies tulee syömään ja maistaa, hän saattaa sanoa että "tää on ihan paskaa" ihan näillä sanoilla. (ja siis en ole mikään surkea kokki, mies ei vaan tykkää mistään erikoisemmista) Ja sitten mies ei ymmärrä yhtään, miksi olen loukkaantunut. (ja siis minähän en odota että hän hymyssä suin söisi ja pyytäisi vielä lisääkin, mutta asian voisi sanoa kohteliaamminkin?)
samoin esim. jos intoilen vaikkapa jostain hienosta jutusta, joka on minulle oikeasti tärkeä, ja olen silminnähden onnellinen ja iloinen siitä, mies saattaa tokaista että "en pidä tuota yhtään minään" ilman että tajuaa loukkaavansa mitenkään.
Tai esim. jos hän ajaa autolla lujaa, ja pyydän häntä hiljentämään nopeusrajoituksen mukaiseen ajamiseen, tai edes lähelle sitä, hän saattaa vaan sanoa että "en hiljennä". Ja kun pyydän uudelleen ja tällä kertaa perustelen, että kun on pimeää, tie on mutkainen ja tämä on hirvialuetta, puskat lähellä tietä, mua pelottaa itseni ja lapsen puolesta, mies saattaa silti vaan tokaista että "mitä sitten, en hiljennä" eikä yhtään ymmärrä miksi oikein loukkaannun, vaikka väännän rautalangasta, että loukkaannun kun hän mitätöi tunteeni sanomalla vaan että "mitä sitten".
ja kun sen jälkeen vielä kerran hämmentyneenä sanon, nyt jo vähän suuttuneena, että "MUA pelottaa, vaikka sinua ei pelota niin käsitä nyt hyvä ihminen munkin näkökulma asiaan olosuhteiden ollessa mitä on, ja hiljennä" niin mies saattaa siitä huolimatta vaan jatkaa ajamista ihan niin lujaa kuin aiemminkin, toisinaan jopa lisää vauhtia koska häntä ilmeisesti ärsyttää että pyydän hiljentämään kun hän ei tykkää ajaa "hiljaa" (nopeusrajoitusten mukaan)
Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka.
Pahimpia en vielä kertonutkaan, mutta tässä yksi, esim. mies on mm. lyönyt nyrkkinsä seinästä läpi, kun humalassa on suuttunut (ei mitään syytä edes) ja sitä ei ole koskaan kunnolla edes pyytänyt anteeksi, koska hän ei vaan _tajua_ että moinen asia voisi loukata mua. Ja sitten kun koitan asiaa selittää, että se loukkaa, koska hänen aggressiivisuutensa pelottaa minua, mies vaan ärsyyntyy kun otan asian esille ja on joko hiljaa, tai ärtyneenä sanoo "joo joo" tai "mitä sitten, en jaksa jauhaa tästä" (eikä tästä ole ikinä "jauhettu", siis mä olen kyllä yrittänyt puhua kuinka asia vaivaa mua, mutta mies ei ole koskaan selittänyt tekoaan mitenkään, pyydellyt anteeksi tms. toista kertaa ei ole kyllä seinästä nyrkkiä läpi lyönyt ja minusta tuntuu, että hän on pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei ole tätä ääneen pystynyt ikinä sanomaan)
Ja siis KOROSTAN vielä, että vaikka nää saattaa kuulostaa hurjilta (?) niin mieheni ei oikeasti ole paha eikä ilkeä ihminen, vaan kuten alussa jo kirjoitin, hän on ilmeisesti hyvin yksinkertainen tunneäly-asioissa.
Vai miltä tää kuulostaa? Miehen kanssa näistä ei ikinä pysty keskustelemaan mitenkään, siis ei kertakaikkiaan mitenkään, tuntuu että mikään sanomani ei tavoita häntä, hän ei ikinä osaa vastata yhtään mitään. "joo" ja "jaa" vaan, tai sitten yleensä on vaan aivan hiljaa ja sulkeutunut.
Sitten kun pyörittelen yksin näitä asioita päässäni, en enää tiedä mitä ajatella. Lähinnä kai mietin, onko mahdollista että mies muuttuisi ja oppisi joskus keskustelemaan, ja oppisi ottamaan toiset huomioon, ja toisten tunteet huomioon. Tajuaakohan hän joskus, että tekemisissään on kenties jotain väärää.
Tästä tuli pitkä sepustus, enkä tiedä onko tämä kovinkaan oikea paikka tällaisen asian puimiseen (mutten tiedä missä muuallakaan tästä voisin kertoa ja kenelle) jos joku tän jaksoi lukea ja viitsii kirjoittaa oman kommenttinsa, olen kiitollinen!
t. äiti-83
Kommentit (56)
tekstistäsi päätellen fiksulta ihmiseltä. Mikä on aikoinaan saanut sinun päätymään tuollaisen miehen kanssa yhteen? Mihin SINÄ olet rakastanut HÄNESSÄ?
Kuvailusi perusteella parisuhteenne kuulostaa tosi ahdistavalta. Oma mieheni on paras ystäväni, joten en kauan jaksaisi tuollaista, mitä sinä joudut läpikäymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei kypsä aikuinen toimi noin. Varsinkin tuo ylinopeustilanne kuulostaa aivan käsittämättömältä. Ei vastuullinnen perheenisä todellakaan reagoi tuolla tavalla.
ulosantiasi. Perustelet kantasi hyvin ja selkeästi ja voin kuvitella että teet samoin livenä. Ihmettelen myös, miten olet jaksanut edes tutustua mieheesi, jos et noin fiksuna ja kypsänä ihmisenä ole saanut samanlaista vastakaikua.
Ratkaisua asiaan ei taida olla, siis sellaista, joka muuttaisi miehesi. Ehkä hommaat keskusteluseuran muualta, tyydyt hyviin keskusteluihin ystäviesi kanssa ja miehesi kanssa sitten elät sitä perusarkea, ilman syvällisempää. En tiedä kuinka antoisaa sellainen on, mutta kun muuten kerran tunnut olevan ihan tyytyväinen tilanteeseen, ilman tuota yhtä häiritsevää seikkaa.
Tai voisit kirjoitella blogia, päiväkirjaa tai jotain, johon purat ajatuksia, koska tuollaista lahjaa ei kyllä soisi hukkaan heitettävän! :) Kyllähän se itsekseenkin pohtiminen avartaa, olen huomannut, harmi ettet voi tehdä sitä miehesi seurassa.
Mieheni on aika samanlainen kuin sinun miehesi vaikuttaa olevan. Itse olen melko tunteellinen, analyyttinen ja puhelias. Tavallaan vastakohtina sitten täydennämme toisiama. Tunteet näkyvät teoissa, mutta hän ei kykene juuri lainkaan kielentämään niitä. Luulen tämän olevan perimässä ja saaneen vahvistusta kasvatuksesta, joka on ollut puhumatonta. Uskon miehelläni kyllä olevan tunteita. Hän on myös erittäin itsepäinen, kuten sinunkin miehesi vaikuttaa olevan (autoiluesimerkin perusteella). Pidän tärkeänä, että minulla on naisystäviä, joiden kanssa voin puhua niistä asioista, joista en mieheni kanssa voi puhua.
Olen työskennellyt As-ihmisten parissa ja kuulostaa tutulta. Miten Ap, teidän elämä ja parisuhde sujuu muutoin? Lapsista et tainnut kertoa, mikäli teillä lapsia on, ukinka miehesi suhtautuu heihin näissä tunneasioissa? Tuli myös mieleeni, osaako sanoittaa omia tunteitaan, eli tunnistaako hän miltä jokin asia hänessä tuntuu ja pystyykö puhumaan sen sanoiksi?
Tsemppiä kovasti teile!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asperger. tiedän hyvin läheisen miehen, jolla asperge ja pelottavan ttutulta kuulostaa...just tuo tunnepuoli tai oikeastaan sen puuttumunen
jotenkin tyhmä, vai miksi olet mennyt yhteen tuollaisen miehen kanssa? Juuri esimerkiksi tuo ettei suostu ajamaan nopeusrajoitusten mukaan. Tuollaisten takia kuolee ihmisiä. En pidä miestäsi tai sinua minään. Sinua ehkä pitäisit jos jättäisit sen. Jos on niin aggressiivinen että löi seinään reiän humalassa eikä kadu sitäkään, voisi ihan hyvin lyödä sinuakin tajuamatta mitä väärää siinä voisi olla.
Ja olet vielä mennyt jatkamaan noita geenejä tekemällä lapsen sen kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuli ekana Aspergerin syndrooma mieleen.
meidän naisten tulisi myös välillä ihan vaan antaa olla. Koko ajan ei tarvitse analysoida tai ylitulkita tai ruotia elämän yksityiskohtia. Voisin kuvitella että nämä naiselliset keskusteluhetket voivat olla piinaavia miehille, joiden verbaliikka tai muut vahvuusalueet ovat muualla.
Ja miksi kiusata toista miksi-miksi-rakastat minua -puheella jos kuitenkin on tullut selväksi että se mies kyllä sinua rakastaa?
en tarkoita että asioista ei pitäisi puhua, vaan sitä että pitäisi kunnioittaa myös toisen kommunikaatiotyyliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
parin kuin te. Parisuhdeleiri auttoi jonkin verran noin vuodeksi. Ehkä auttaisi, jos jaksaisi käydä joka vuosi.
Tutun parin nainen vaan sanoi, että tuli hullaannuttua aluksi ja ei tajunnut mihin ryhtyi.
aika ominaista naiselle haluta niitä syvällisiä keskusteluja, miehille ei.
Ja tuo autoiluesimerkki kuulostaa vaan juntahtavalta: mies ottaa epäluottamuslauseena sen jos sinua pelottaa hänen kyydissään. Suora viesti siitä että vaikka hän ajaisikin ylinopeutta, sinä et luota häneen, eikä hän ainakaan voi hiljentää koska se tietäisi maskuliinisuuden katoa ja akan tahtoon alistumista.
Aika tavallinen virhe naiselta odottaa, että mies muuttuu, kun miehet ovat moneti paljon rehdimpiä ja suorempia olemuksensa suhteen heti alusta asti kuin naiset. Älkää hyvät ihmiset ruvetko muuttamaan miehiänne vaan ottakaa asiat niin kuin ne ovat ja lopettakaa valistu jos vuosien jälkeen tajuatte että mies on se sama kuin alussa ja silti on pitänyt papine eteen päästä ja kersoja vääntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aika ominaista naiselle haluta niitä syvällisiä keskusteluja, miehille ei.
Ja tuo autoiluesimerkki kuulostaa vaan juntahtavalta: mies ottaa epäluottamuslauseena sen jos sinua pelottaa hänen kyydissään. Suora viesti siitä että vaikka hän ajaisikin ylinopeutta, sinä et luota häneen, eikä hän ainakaan voi hiljentää koska se tietäisi maskuliinisuuden katoa ja akan tahtoon alistumista.
Aika tavallinen virhe naiselta odottaa, että mies muuttuu, kun miehet ovat moneti paljon rehdimpiä ja suorempia olemuksensa suhteen heti alusta asti kuin naiset. Älkää hyvät ihmiset ruvetko muuttamaan miehiänne vaan ottakaa asiat niin kuin ne ovat ja lopettakaa valistu jos vuosien jälkeen tajuatte että mies on se sama kuin alussa ja silti on pitänyt papine eteen päästä ja kersoja vääntää.
meidän naisten tulisi myös välillä ihan vaan antaa olla. Koko ajan ei tarvitse analysoida tai ylitulkita tai ruotia elämän yksityiskohtia. Voisin kuvitella että nämä naiselliset keskusteluhetket voivat olla piinaavia miehille, joiden verbaliikka tai muut vahvuusalueet ovat muualla.
Ja miksi kiusata toista miksi-miksi-rakastat minua -puheella jos kuitenkin on tullut selväksi että se mies kyllä sinua rakastaa?
en tarkoita että asioista ei pitäisi puhua, vaan sitä että pitäisi kunnioittaa myös toisen kommunikaatiotyyliä.
mutta tuo mies ei kuulosta tavalliselta suomalaiselta mörökölliltä, vaan aspergeriin kuuluu juuri se, ettei osata ottaa muita huomioon eikä tajuta tunnetiloja ja loukkauksia. Jos on tämä neurologinen häiriö kyseessä, niin ap:n on aika turha toivoa miehen muuttumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sen tutun lapsi tulee olemaan varmaankin samanlainen kuin se mies.
että miehesi on vaan sosiaalisesti "tyhmä" ja jotenkin äärimmäisen epä-itsereflektiivinen ja sulkeutunut, mutta noi aggressiiviset jutut, kovaa ajaminen ja toi, että sanoo sulle tärkeästi jutusta "en pidä minään", on vähän huolestuttavampia. Jos hän ei vain tiedä, mitä sanoa sun intoiluun, niin miksi ei ole vain hiljaa, miksi lyttää sua? Pointtini on, että miehellä voi olla jotain omia tunne-elämän ongelmia, eikä vaan sosiaalisen älyn puutetta.
Muuten minäkin olen sitä mieltä, että aina ei kannattaisi väkisin tiukata toista keskustelemaan...ja tähän liittyen, ihmetytti minuakin, miten olette voineet alunperin päätyä yhteen? Mikä hänessä sinua viehättää/viehätti?
on itseasiassa helpottavaa kuulla jonkun muunkin sanomana, että mieheni käytös ei kuulosta "normaalilta". Kun tätä on vaan itsekseen pohtinut ja pyöritellyt, ilman että sitä vastakaikua saa tai että mieheni mitenkään olisi pahoitellut käytöstään, on välillä käynyt mielessä että onko vika sittenkin minussa, enkö enää muista tai tiedä tai tajua mikä on oikeaa ja "normaalia" käytöstä ja mikä ei. Ja mitä pitääkin sietää ja mitä taas ei.
Ai että mihin miehessäni rakastuin... rakastuin siihen, että hän ei koskaan arvostellut minua silloin alkuaikoina. (no, eihän hän olisi osannutkaan, ei varmaan rakastuneena huomannut minun vikojani eikä hänellä ollut tarpeeksi tunneälyä kritisoimiseeni noin yleisellä tasolla) Mies tuntui hyvin helpolta ihmiseltä, välittömältä ja aidolta. Tietysti nyt tajuan että osaksi siksi, että sitähän hän onkin, en vaan ikinä olisi tajunnut että näin kokonaisvaltaisesti. Mies oli aina hyväntuulinen ja rento. Ei juonutkaan silloin alkuaikoina, että olisin nähnyt häntä kunnon humalassa (jolloin on pahimmat törppöilynsä tehnyt nyt myöhemmin)
Mies myös osasi hurmata, toi kukkia (tuo kyllä usein vieläkin, joka mielestäni on ihanaa).
En minä tiedä sen tarkemmin, miksi rakastuin. Ehkä en odottanut tarpeeksi kauan, en tutustunut mieheeni tarpeeksi, tietysti kun kunnon keskustelut jäi käymättä. Luulin silloin, että mieheni siis on vaan ujo, ja ajattelin että avautuu ajan kanssa. Niin ei käynytkään.
Se pari ensimmäistä vuotta, ennen naimisiinmenoa ja lapsentekoa, oli myös sellaista "menevää aikaa", olimme paljon liikenteessä yhdessä, kävimme matkoilla jne jolloin tuli varmaankin keskityttyä enemmänkin siihen toimintaan, ei keskusteluun, kuten olisi pitänyt. Jälkiviisaana helppo huomata..
Olen kyllä parisuhteessamme onnellinen, aina silloin, kun en koe tarvetta jutella mieheni kanssa. Toisaalta, jotenkin tämä tilanteemme kalvaa koko ajan. Jotakin tärkeää puuttuu.
On minulla onneksi muutama hyvä ystävä, jolle voin puhua niitä syvällisiäkin asioitani, mutta nyt kun kaikilla on perheet ja pieniä lapsia, sitä yhteistä aikaa ei ystävienkään kanssa hirveästi löydy, ja sitten tunnen olevani toisinaan melko yksin, kun en pysty jakamaan elämääni, ajatuksiani ja asioitani niin syvällisesti, niin usein kun haluaisin, jonkun toisen kanssa. Ja saamaan sitä vastakaikua.
ap
meidän naisten tulisi myös välillä ihan vaan antaa olla. Koko ajan ei tarvitse analysoida tai ylitulkita tai ruotia elämän yksityiskohtia. Voisin kuvitella että nämä naiselliset keskusteluhetket voivat olla piinaavia miehille, joiden verbaliikka tai muut vahvuusalueet ovat muualla.
Ja miksi kiusata toista miksi-miksi-rakastat minua -puheella jos kuitenkin on tullut selväksi että se mies kyllä sinua rakastaa?
en tarkoita että asioista ei pitäisi puhua, vaan sitä että pitäisi kunnioittaa myös toisen kommunikaatiotyyliä.
analysoida ja ruotia elämän yksityiskohtia, mutta meillä kyse on siitä, että niitä ei ruodita eikä analysoida laisinkaan. Ihan oikeasti, ikinä en ole mieheni kanssa syvällistä keskustelua päässyt käymään. En kertaakaan.
Yritän sitä ehkä noin parin kuukauden välein, jos jokin aikamääre keskusteluyrityksiini pitäisi antaa. Painostanko siis liikaa? Omasta mielestäni en, eikä parin kuukauden välein tapahtuva keskusteluyritys ole mielestäni kumppanin kiusaamista. Vai...?
ap
Minun ex-mieheltäni.
Aivan kuin samasta ihmisestä puhuisit. KAIKKI antamasi esimerkit olen kokenut hänen kanssaan, enemmänkin. Jopa fyysistä väkivaltaa, joka suurimmaksi osaksi tapahtui miehen ollessa humalassa. Humalassa hän meni jotenkin aina pois itsestään ja oli hyvin arvaamaton. Jälkikäteen selvittyään ei muistanut kuulemma mitään koskaan. Joten ei ollut hänen mielestään tehnyt mitään väärää. Ja koska ei muista, ei voinut olla pahoillaankaan.
Tajusin onneksi jättää hänet.
Nyt elän suhteessa miehen kanssa jolla on tunteet, ja joka osaa puhua niistä. Näyttää tunteensa ja osaa keskustella.
Nyt tiedän, mitä on oikea parisuhde.
Mieti mitä elämältäsi ja suhteeltanne haluat. Saatko sitä?
Vai oletko onnellinen tunnevammaisen palikan kanssa?
Lähipiirissä on nimittäin yksi pariskunta juuri eronnut ja pitkälti miehen aspergerin vuoksi. Aluksi nainen oli tykästynyt siihen, että mies oli rauhallinen ja ujohko, halusi naimisiin ja perustaa perheen. Arki sitten kaatui pahasti päälle lasten synnyttyä, sillä mies ei vain kyennyt olemaan mukana. Sosiaalisesti hän on kömpelö, jopa tökerö. Lapsia ei voi hänen hoiviinsa jättää, kun mies ei kerta kaikkiaan ymmärrä, että pientä lasta ei voi jättää vartioimatta ja ei, parivuotiasta ei voi illalla viedä yläkertaan leikkimään Legoilla nukkumaanmenoaikaan ja jättää sinne leikkipaikkaan nukkumaan yöksi.
Mies ei osaa puhua tulevaisuudesta, tunteista, ihmissuhteista, toiveistaan tai toisten toiveista. Vastaukset ovat yksisanaisia, jos edes tulee vastausta. Ihan mukava mies, ei siinä mitään, mutta arki on tosiaan heillä ollut todella vaikeata.
Alue: Aihe vapaa
asperger tai jotain sen tyylistä?