Miehessäni on tosi omituinen vika/ominaisuus

ja sen kamaluus (?) ja laajuus on alkanut valjeta kokonaisuudessaan mulle vasta nyt, monen yhdessäolovuoden jälkeen.



Ehkä te ajattelette, että kyse ei ole mistään kamalasta asiasta, mutta oikeasti tämä on melko raastavaa, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Katsotaan, osaanko selittää teille mistä on kysymys.



Vaikken olekaan mikään psykologi, niin olen tullut siihen tulokseen että mieheltäni puuttuu lähes täysin ns. tunneäly (siksi sitä kai kutsutaan?) tai sosiaalinen älykkyys. Hän ei kertakaikkiaan osaa ajatella, varsinkaan sitä, miltä asiat voivat tuntua toisen/toisten ihmisten mielestä/näkökulmasta.



Mieheni on tällä tavalla erittäin _yksinkertainen_, ihan oikeasti ja suoraan sanottuna sillä saralla tyhmä. Ei kai ilkeyttään eikä pahuuttaan, en usko, mutta häneltä vaan puuttuu jotain jolla "normaali" ihminen tajuaa asioita.



Ja sitten esimerkkejä.

Puhuin tässä jokin aikaa sitten miehelle (taas) siitä, että olisi ihanaa kun voitaisiin keskustella asioista. Siis muutakin kuin faktoja (esim. kuinka auto toimii) tai yleisen tason asioita, mitä ostetaan kaupasta ja mitä hauskaa lapsi on tänään tehnyt. Että voitaisiin jakaa syvempiä/syvimpiä ajatuksia, mielipiteitämme, haaveita tai puhua miltä parisuhteemme tuntuu tai se puoliso tai hänen tekemisensä tuntuvat.



Tällaisia keskusteluita meillä ei ole käyty IKINÄ. Oikeasti, ei koskaan. Ei edes alkuaikoina. (silloin luulin että mies on vaan ujo ja että avautuminen kestää)



Tiedän kyllä, että miehet yleensäkin ovat huonompia puhumaan tunteistaan, mutta mun mies on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa, häneltä tämä ei onnistu lainkaan. Siis kertakaikkiaan, ei irtoa yhtään mitään, ei yhtään lausetta.



Esimerkkinä meidän "legendaarinen" ongelma, eli mies on sanonut, että rakastaa mua, mutta kun olen kysynyt monta kertaa yhdessäolovuosien aikana, että _miksi_ hän minua rakastaa, hän ei ole ikinä osannut vastata mitään. Siis yhtään mitään. Olen yrittänyt kysellä eri tavalla, jotta hänen olisi helpompaa vastata, esim. olen kysynyt asiaa "Mitä luonteenpiirteitä minussa arvostat?" "mikä tekemisissäni/olemuksessani/tavassani olla/tehdä/sanoa on sellaista, josta tykkäät?" "Jos vertaat minua keneen tahansa tuntemaasi naiseen, mikä minussa on sellaista, jota ei näistä muista ole löytynyt josta minussa pidät?"

"Mikä minussa on kivaa?" mutta siis uskokaa tai älkää, mies ei ole vastannut näihin mitään, koskaan! Sanoo vaan, ettei tiedä. Menee kuulemma mutu-tuntumalla.



No mutu-tuntuma tai ei, väitän että "normaali" ihminen osaisi edes _joskus_ sanoa jotain positiivista kumppanistaan.



Muistan, kun naimisiin mennessämme pappi kysyi mieheltäni, mitä tämä minusta ajattelee tai miksi minut haluaa vaimokseen.. mies sanoi "emmää tiiä.." ja pappi vähän pyöräytti silmiään ja viimein yritti avittaa miestä kysymällä että "no tuntui että on vaimoainesta?" ja siihen mies sitten sentäs sanoi että "joo".



Ja sitten muita esimerkkejä.



Kun kysyin mieheltä, viitaten siihen kuinka kivaa olisi puhua syvällisiä miehelle, että tarkoitan siis että keskusteltaisiin niistä asioista, joita ei noin vaan menisi paukauttamaan kenelle tahansa hyvänpäiväntutulle. Mies oli ihan hölmönä ja sanoi, että ei hänellä ole mitään sellaisia asioita, joita ei voisi kertoa ihan kenelle vaan, missä vaan. (??) ja minä olin ja olen ihan äimänkäkenä.



Yritin sitten esimerkkinä kertoa omia syvällisiä, hyvin henkilökohtaisia ajatuksia, joita en ole ennen kertonut edes miehelle, mutta ei hän osannut silti sanoa että hänellä olisi mitään sellaisia.



Ja sitten seuraava esimerkki; mies sanoo kaiken aina ihan suoraan, päin naamaa. Ei tajua yhtään, että voi loukata toisia, ja kun sitten sanon että loukkaannuin tuosta ja etkö yhtään mieti mitä päästit suustasi, mies sanoo vaan ihan vilpittömästi, että "kerroin vaan totuuden, eihän siinä mitään väärää ole"

esimerkkeinä vaikkapa että olen tehnyt jotain uutta ruokaa ja kattanut pöydän ja kun mies tulee syömään ja maistaa, hän saattaa sanoa että "tää on ihan paskaa" ihan näillä sanoilla. (ja siis en ole mikään surkea kokki, mies ei vaan tykkää mistään erikoisemmista) Ja sitten mies ei ymmärrä yhtään, miksi olen loukkaantunut. (ja siis minähän en odota että hän hymyssä suin söisi ja pyytäisi vielä lisääkin, mutta asian voisi sanoa kohteliaamminkin?)



samoin esim. jos intoilen vaikkapa jostain hienosta jutusta, joka on minulle oikeasti tärkeä, ja olen silminnähden onnellinen ja iloinen siitä, mies saattaa tokaista että "en pidä tuota yhtään minään" ilman että tajuaa loukkaavansa mitenkään.



Tai esim. jos hän ajaa autolla lujaa, ja pyydän häntä hiljentämään nopeusrajoituksen mukaiseen ajamiseen, tai edes lähelle sitä, hän saattaa vaan sanoa että "en hiljennä". Ja kun pyydän uudelleen ja tällä kertaa perustelen, että kun on pimeää, tie on mutkainen ja tämä on hirvialuetta, puskat lähellä tietä, mua pelottaa itseni ja lapsen puolesta, mies saattaa silti vaan tokaista että "mitä sitten, en hiljennä" eikä yhtään ymmärrä miksi oikein loukkaannun, vaikka väännän rautalangasta, että loukkaannun kun hän mitätöi tunteeni sanomalla vaan että "mitä sitten".



ja kun sen jälkeen vielä kerran hämmentyneenä sanon, nyt jo vähän suuttuneena, että "MUA pelottaa, vaikka sinua ei pelota niin käsitä nyt hyvä ihminen munkin näkökulma asiaan olosuhteiden ollessa mitä on, ja hiljennä" niin mies saattaa siitä huolimatta vaan jatkaa ajamista ihan niin lujaa kuin aiemminkin, toisinaan jopa lisää vauhtia koska häntä ilmeisesti ärsyttää että pyydän hiljentämään kun hän ei tykkää ajaa "hiljaa" (nopeusrajoitusten mukaan)



Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka.



Pahimpia en vielä kertonutkaan, mutta tässä yksi, esim. mies on mm. lyönyt nyrkkinsä seinästä läpi, kun humalassa on suuttunut (ei mitään syytä edes) ja sitä ei ole koskaan kunnolla edes pyytänyt anteeksi, koska hän ei vaan _tajua_ että moinen asia voisi loukata mua. Ja sitten kun koitan asiaa selittää, että se loukkaa, koska hänen aggressiivisuutensa pelottaa minua, mies vaan ärsyyntyy kun otan asian esille ja on joko hiljaa, tai ärtyneenä sanoo "joo joo" tai "mitä sitten, en jaksa jauhaa tästä" (eikä tästä ole ikinä "jauhettu", siis mä olen kyllä yrittänyt puhua kuinka asia vaivaa mua, mutta mies ei ole koskaan selittänyt tekoaan mitenkään, pyydellyt anteeksi tms. toista kertaa ei ole kyllä seinästä nyrkkiä läpi lyönyt ja minusta tuntuu, että hän on pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei ole tätä ääneen pystynyt ikinä sanomaan)



Ja siis KOROSTAN vielä, että vaikka nää saattaa kuulostaa hurjilta (?) niin mieheni ei oikeasti ole paha eikä ilkeä ihminen, vaan kuten alussa jo kirjoitin, hän on ilmeisesti hyvin yksinkertainen tunneäly-asioissa.



Vai miltä tää kuulostaa? Miehen kanssa näistä ei ikinä pysty keskustelemaan mitenkään, siis ei kertakaikkiaan mitenkään, tuntuu että mikään sanomani ei tavoita häntä, hän ei ikinä osaa vastata yhtään mitään. "joo" ja "jaa" vaan, tai sitten yleensä on vaan aivan hiljaa ja sulkeutunut.



Sitten kun pyörittelen yksin näitä asioita päässäni, en enää tiedä mitä ajatella. Lähinnä kai mietin, onko mahdollista että mies muuttuisi ja oppisi joskus keskustelemaan, ja oppisi ottamaan toiset huomioon, ja toisten tunteet huomioon. Tajuaakohan hän joskus, että tekemisissään on kenties jotain väärää.



Tästä tuli pitkä sepustus, enkä tiedä onko tämä kovinkaan oikea paikka tällaisen asian puimiseen (mutten tiedä missä muuallakaan tästä voisin kertoa ja kenelle) jos joku tän jaksoi lukea ja viitsii kirjoittaa oman kommenttinsa, olen kiitollinen!



t. äiti-83