Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehessäni on tosi omituinen vika/ominaisuus
14.02.2011 |
ja sen kamaluus (?) ja laajuus on alkanut valjeta kokonaisuudessaan mulle vasta nyt, monen yhdessäolovuoden jälkeen.
Ehkä te ajattelette, että kyse ei ole mistään kamalasta asiasta, mutta oikeasti tämä on melko raastavaa, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Katsotaan, osaanko selittää teille mistä on kysymys.
Vaikken olekaan mikään psykologi, niin olen tullut siihen tulokseen että mieheltäni puuttuu lähes täysin ns. tunneäly (siksi sitä kai kutsutaan?) tai sosiaalinen älykkyys. Hän ei kertakaikkiaan osaa ajatella, varsinkaan sitä, miltä asiat voivat tuntua toisen/toisten ihmisten mielestä/näkökulmasta.
Mieheni on tällä tavalla erittäin _yksinkertainen_, ihan oikeasti ja suoraan sanottuna sillä saralla tyhmä. Ei kai ilkeyttään eikä pahuuttaan, en usko, mutta häneltä vaan puuttuu jotain jolla "normaali" ihminen tajuaa asioita.
Ja sitten esimerkkejä.
Puhuin tässä jokin aikaa sitten miehelle (taas) siitä, että olisi ihanaa kun voitaisiin keskustella asioista. Siis muutakin kuin faktoja (esim. kuinka auto toimii) tai yleisen tason asioita, mitä ostetaan kaupasta ja mitä hauskaa lapsi on tänään tehnyt. Että voitaisiin jakaa syvempiä/syvimpiä ajatuksia, mielipiteitämme, haaveita tai puhua miltä parisuhteemme tuntuu tai se puoliso tai hänen tekemisensä tuntuvat.
Tällaisia keskusteluita meillä ei ole käyty IKINÄ. Oikeasti, ei koskaan. Ei edes alkuaikoina. (silloin luulin että mies on vaan ujo ja että avautuminen kestää)
Tiedän kyllä, että miehet yleensäkin ovat huonompia puhumaan tunteistaan, mutta mun mies on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa, häneltä tämä ei onnistu lainkaan. Siis kertakaikkiaan, ei irtoa yhtään mitään, ei yhtään lausetta.
Esimerkkinä meidän "legendaarinen" ongelma, eli mies on sanonut, että rakastaa mua, mutta kun olen kysynyt monta kertaa yhdessäolovuosien aikana, että _miksi_ hän minua rakastaa, hän ei ole ikinä osannut vastata mitään. Siis yhtään mitään. Olen yrittänyt kysellä eri tavalla, jotta hänen olisi helpompaa vastata, esim. olen kysynyt asiaa "Mitä luonteenpiirteitä minussa arvostat?" "mikä tekemisissäni/olemuksessani/tavassani olla/tehdä/sanoa on sellaista, josta tykkäät?" "Jos vertaat minua keneen tahansa tuntemaasi naiseen, mikä minussa on sellaista, jota ei näistä muista ole löytynyt josta minussa pidät?"
"Mikä minussa on kivaa?" mutta siis uskokaa tai älkää, mies ei ole vastannut näihin mitään, koskaan! Sanoo vaan, ettei tiedä. Menee kuulemma mutu-tuntumalla.
No mutu-tuntuma tai ei, väitän että "normaali" ihminen osaisi edes _joskus_ sanoa jotain positiivista kumppanistaan.
Muistan, kun naimisiin mennessämme pappi kysyi mieheltäni, mitä tämä minusta ajattelee tai miksi minut haluaa vaimokseen.. mies sanoi "emmää tiiä.." ja pappi vähän pyöräytti silmiään ja viimein yritti avittaa miestä kysymällä että "no tuntui että on vaimoainesta?" ja siihen mies sitten sentäs sanoi että "joo".
Ja sitten muita esimerkkejä.
Kun kysyin mieheltä, viitaten siihen kuinka kivaa olisi puhua syvällisiä miehelle, että tarkoitan siis että keskusteltaisiin niistä asioista, joita ei noin vaan menisi paukauttamaan kenelle tahansa hyvänpäiväntutulle. Mies oli ihan hölmönä ja sanoi, että ei hänellä ole mitään sellaisia asioita, joita ei voisi kertoa ihan kenelle vaan, missä vaan. (??) ja minä olin ja olen ihan äimänkäkenä.
Yritin sitten esimerkkinä kertoa omia syvällisiä, hyvin henkilökohtaisia ajatuksia, joita en ole ennen kertonut edes miehelle, mutta ei hän osannut silti sanoa että hänellä olisi mitään sellaisia.
Ja sitten seuraava esimerkki; mies sanoo kaiken aina ihan suoraan, päin naamaa. Ei tajua yhtään, että voi loukata toisia, ja kun sitten sanon että loukkaannuin tuosta ja etkö yhtään mieti mitä päästit suustasi, mies sanoo vaan ihan vilpittömästi, että "kerroin vaan totuuden, eihän siinä mitään väärää ole"
esimerkkeinä vaikkapa että olen tehnyt jotain uutta ruokaa ja kattanut pöydän ja kun mies tulee syömään ja maistaa, hän saattaa sanoa että "tää on ihan paskaa" ihan näillä sanoilla. (ja siis en ole mikään surkea kokki, mies ei vaan tykkää mistään erikoisemmista) Ja sitten mies ei ymmärrä yhtään, miksi olen loukkaantunut. (ja siis minähän en odota että hän hymyssä suin söisi ja pyytäisi vielä lisääkin, mutta asian voisi sanoa kohteliaamminkin?)
samoin esim. jos intoilen vaikkapa jostain hienosta jutusta, joka on minulle oikeasti tärkeä, ja olen silminnähden onnellinen ja iloinen siitä, mies saattaa tokaista että "en pidä tuota yhtään minään" ilman että tajuaa loukkaavansa mitenkään.
Tai esim. jos hän ajaa autolla lujaa, ja pyydän häntä hiljentämään nopeusrajoituksen mukaiseen ajamiseen, tai edes lähelle sitä, hän saattaa vaan sanoa että "en hiljennä". Ja kun pyydän uudelleen ja tällä kertaa perustelen, että kun on pimeää, tie on mutkainen ja tämä on hirvialuetta, puskat lähellä tietä, mua pelottaa itseni ja lapsen puolesta, mies saattaa silti vaan tokaista että "mitä sitten, en hiljennä" eikä yhtään ymmärrä miksi oikein loukkaannun, vaikka väännän rautalangasta, että loukkaannun kun hän mitätöi tunteeni sanomalla vaan että "mitä sitten".
ja kun sen jälkeen vielä kerran hämmentyneenä sanon, nyt jo vähän suuttuneena, että "MUA pelottaa, vaikka sinua ei pelota niin käsitä nyt hyvä ihminen munkin näkökulma asiaan olosuhteiden ollessa mitä on, ja hiljennä" niin mies saattaa siitä huolimatta vaan jatkaa ajamista ihan niin lujaa kuin aiemminkin, toisinaan jopa lisää vauhtia koska häntä ilmeisesti ärsyttää että pyydän hiljentämään kun hän ei tykkää ajaa "hiljaa" (nopeusrajoitusten mukaan)
Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka.
Pahimpia en vielä kertonutkaan, mutta tässä yksi, esim. mies on mm. lyönyt nyrkkinsä seinästä läpi, kun humalassa on suuttunut (ei mitään syytä edes) ja sitä ei ole koskaan kunnolla edes pyytänyt anteeksi, koska hän ei vaan _tajua_ että moinen asia voisi loukata mua. Ja sitten kun koitan asiaa selittää, että se loukkaa, koska hänen aggressiivisuutensa pelottaa minua, mies vaan ärsyyntyy kun otan asian esille ja on joko hiljaa, tai ärtyneenä sanoo "joo joo" tai "mitä sitten, en jaksa jauhaa tästä" (eikä tästä ole ikinä "jauhettu", siis mä olen kyllä yrittänyt puhua kuinka asia vaivaa mua, mutta mies ei ole koskaan selittänyt tekoaan mitenkään, pyydellyt anteeksi tms. toista kertaa ei ole kyllä seinästä nyrkkiä läpi lyönyt ja minusta tuntuu, että hän on pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei ole tätä ääneen pystynyt ikinä sanomaan)
Ja siis KOROSTAN vielä, että vaikka nää saattaa kuulostaa hurjilta (?) niin mieheni ei oikeasti ole paha eikä ilkeä ihminen, vaan kuten alussa jo kirjoitin, hän on ilmeisesti hyvin yksinkertainen tunneäly-asioissa.
Vai miltä tää kuulostaa? Miehen kanssa näistä ei ikinä pysty keskustelemaan mitenkään, siis ei kertakaikkiaan mitenkään, tuntuu että mikään sanomani ei tavoita häntä, hän ei ikinä osaa vastata yhtään mitään. "joo" ja "jaa" vaan, tai sitten yleensä on vaan aivan hiljaa ja sulkeutunut.
Sitten kun pyörittelen yksin näitä asioita päässäni, en enää tiedä mitä ajatella. Lähinnä kai mietin, onko mahdollista että mies muuttuisi ja oppisi joskus keskustelemaan, ja oppisi ottamaan toiset huomioon, ja toisten tunteet huomioon. Tajuaakohan hän joskus, että tekemisissään on kenties jotain väärää.
Tästä tuli pitkä sepustus, enkä tiedä onko tämä kovinkaan oikea paikka tällaisen asian puimiseen (mutten tiedä missä muuallakaan tästä voisin kertoa ja kenelle) jos joku tän jaksoi lukea ja viitsii kirjoittaa oman kommenttinsa, olen kiitollinen!
t. äiti-83
Kommentit (56)
En osaa kauheasti neuvoa, mutta minulla on vähän samantapainen mies. Tai on ollut. Hän ei vain ennen minua ollut oppinut puhumaan omista asioistaan, se ei ole ollut heidän perheessään ikinä tapana. Olen kuitenkin hänelle kertonut ja näyttänyt omia "tapojani" vaikka tunteista puhumista jne.
Tämä autolla ajaminen kuulosti myös tutulta. ja siitä myös muutos suhteessamme alkoi. Tosin meillä ei silloin ollut vielä lasta. Mieheni ajoi ylinopeutta, ja minua pelotti. Sanoin miehelleni ensin samoin kuin sinäkin, hyvin neutraalisti, että voisitko ajaa hiljempaa enkä saanut siihen mitään reaktiota. Yritin myös perustella, toivoa, vaatia jne, mutta mikään ei auttanut. Sitten totesin hyvin hiljaisella äänellä, että minä aion poistua autosta nyt. Joko pysähdyt tai sitten poistun liikkuvasta autosta. Mieheni pysähtyi hämmentyneenä ja poistuin autosta ja lähdin kävelemään. Mieheni suuttui tästä ja rupesi kiroilemaan rankasti jne. Hän kaasutti tiehensä, mutta tuli kyllä takaisin minua hakemaan. Suostuin vain siihen, että minä ajan, koska mieheni vaikutti vihaiselta. Pystyimme vasta illalla keskutelemaan asiasta. Sain miehen ymmärtämään, että minä pelkäsin oikeasti, en oikeasti pidä autolla hurjastelua mitenkään coolina, enkä suostu tulemaan autoon, jos pelkään.
Tästä "tilanteesta" alkaen suhteemme parani. Kuulostaa ehkä typerältä, mutta mieheni koki jonkinlaisen "ahaa-elämyksen" siitä, että selitin hänelle yksinkertaisesti (omasta mielestäni "kuin tyhmälle") miltä minusta tuntui. Siis, että pelkäsin hänen kyydissään ja en pidä siitä että pelkään. Kysyin häneltä suoraan, että oliko hänen tarkoitus saada minut pelkäämään ja siihen vastasi että ei halua sellaista. Hän oli kuvitellut että pelkään sakkoja, jos hän ajaa ylinopeutta ja luuli että pelleilen (!) kun sanoin että minua pelottaa olla hänen kyydissään.
Tämän jälkeen hän on siis ymmärtänyt, että jos kerron tuntevani jotain (pelkoa, surua, iloa jne), niin sitten tunnen niin. Ja hänen vastuulleen jää päättää miten toimii. Siis että jos sanon että hänen tekemisensä tuntuu minusta pelottavalta, hän voi lopettaa sen jos ei halua että pelkään tai sitten jatkaa jos tarkoituksena on nimenomaan aiheuttaa minulle pelkoa. Usein hän ei ole tarkoittanut tuottaa negativiisia tunteita, joten on riittänyt kun olen siitä hänelle sanonut.
vaikka suhteemme on parantunut huomattavasti on edelleen ärsyttävää, että mieheni ei ennen minun sanomista älyä tekevänsä jotain joka aiheuttaa loukkaantumisen tai negatiivisia tunteita. Hän on esim. sanonut minulle, että minun ei kannata pitää bikinejä, kun raskausarpeni näkyvät, että jos käytän "seksikkäitä" alusvaatteita, se näyttää tyhmältä, koska vartaloni ei ole täydellinen, eikä silloin pidä sitä esitellä. Ja monia muita vastaavia kommentteja. Eikä hän ymmärrä että niistä voin loukkaantua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omassa miehessäni on myös tällaisia piirteitä. Lähinnä olen ajatellut, että empatiankyky tuntuu puuttuvan ainakin aika ajoin kokonaan. Aika ajoin sitäkin kyllä löytyy, tosin empatia suuntautuu ehkä sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole ihan lähipiiriin kuuluvia.
Jotenkin olen aina ajatellut, että mies on sellainen junttiäijä :) Tunteistaan kyllä puhuu, tosin muutama neuvoa-antava on kyllä nautittu. Anteeksipyytäminen on vaikeaa, tosin sen on kyllä itsekin myöntänyt. Ei välttämättä sanallisesti vieläkään pyydä anteeksi, mutta osoittaa teoilla, että on pahoillaan.
Etenkin suhteen alkuaikoina miehen oli vaikea hyväksyä se, että olen eri mieltä jostain asiasta. Aika helposti nykyäänkin saattaa joku ihan älytön juttu muuttua jonkinlaiseksi kinaksi, mutta yleensä itse sitten lopetan sen kissanhännänvedon.
Muutenkin mies on mielipiteissään aika ehdoton ja tekee oman mielensä mukaan, tosin olen tässä vuosien aikana oppinut mistä naruista vetää, naisella on aina keinonsa :)
Itse olen aika rauhallinen luonteeltani, jos suutun, niin suutun aiheesta ja mieskin tietää sen kyllä. Miehellä on takanaan rankka ero, jota ei silloin aikanaan varmaankaan käsitellyt tarpeeksi ja aina ajoin ne haavat tuntuvat tulevan esiin. Kerran puhuttiin tuosta paljonkin ja tuntuu, että se keskustelu auttoi jollakin tavalla. Mutta edelleen huomaan, että on exälleen katkera ja vihainen, mutta ei sitä enää juuri huomaa.
Väkivaltainen ei onneksi ole, tosin pari kertaa on humalapäissään saanut jonkinlaisen outouskohtauksen, johon en siinä vaiheessa tiennyt itkenkö vai nauranko.
Kritiikin vastaanottaminen ei mieheltä onnistu, itse kyllä mielellään kritisoi muita.
Paljon on asioita, joita muuttamalla mies voisi olla vielä parempi. Mutta miten sitä ihmistä muuttaa. Useat näistä asioista on sellaisia, että niiden kanssa pystyy elämään, kun peloissaan ei kuitenkaan tarvitse olla. Välillä tietysti mietin, että voisihan sitä normaalimmankin miehen löytää, mutta en mä tuota halua mihinkään vaihtaa :)
jos kerran minkäänlaista kehitystä ei ole tähän mennessä tapahtunut.
Sun pitää nyt valita, hyväksytkö hänet tuollaisenaan vai vaihdatko.
Miltä asbergeri-diagnoosi kuulostaa?
Lähes 100% varmuudella veikkaan että hänellä on Aspergerin oireyhtymä. Neurologinen juttu, eli poistumaton tilanne, mutta ei kuitenkaan lohduton.
Käyttäytymisterapiassa Asperger-ihmiset voivat oppia hillitsemään aggressiivisuuttaan ja tunnistamaan toisen tunnetiloja, mutta eivät välttämättä koskaan kykene puhumaan syvällisiä tunteistaan. Miehesi hyökkäävyys on todennäköisesti oire epäkelpoisuuden tunteesta, jota hän kokee siitä ettei pysty vastaamaan kysymyksiisi tai reagoimaan tilanteisiin kuten "tavalliset" ihmiset.
Kuulostaa ehkä pahalta, mutta eritavalla vammaisten ja käyttäytymishäiriöisten ihmisten kohdalla juttuhan on vain niin, että heidän vajavaisuutensa tulevat esille paljon voimakkaammin vaikka kukaan meistä ei ole täydellinen. Tärkeää on kuitenkin se, että pystyy näkemään ihmisen lähtökohtaisesti vajavaisena jolloin toisen huonot puolet pystyy hyväksymään.
Jos miehelläsi on Asperger, sinä ja lapsi olette antaneet hänelle jo hyvin, hyvin paljon. Moni autismin kirjoon kuuluva ihminen ei saa koskaan hellyyttä tai seksuaalista nautintoa, vaikka sellaista kaipaisikin.
Mutta jos sinä tarvitset vastavuoroista rakkautta, eikä miehesi sitä voi sinulle antaa, on sinun etsittävä toinen ihminen. Tosin hänkään ei välttämättä osaa perustella miksi sinua rakastaa. Kovin harva voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutten oikein jaksa uskoa sitä miehelläni olevan. Ei käyttäydy kuitenkaan niin oudosti, kuin näissä kuvauksissa mitä netistä asperger-oireiluista pikaisesti löysin.
Jos itken, mies sulkeutuu tai hermostuu. On vaan hiljaa ja näyttää siltä, ettei nauti tilanteesta mutta ei osaa mitenkään lohduttaa. Kerran jopa suuttui ja lähti ovet paukkuen nukkumaan.
ap
käytöstä luit aspergerista? Minunkin tutulleni se diagnosoitiin vasta aikuisena, ei hänkään ole ulospäin mitenkään erityisen outo, outoudet huomaa vasta jos on läheisessä suhteessa. Ja hän on kiinnostunut tunnetiloista ja osaa keskustella syvällisesti jne ja ymmärtää huumoria, ei ne kaikki aspergerit ole samanlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että miehelläsi on harvinaisen lattea tunne-elämä, eikä hänellä ole niin syviä tunteita mitään asiaa kohtaan, että siitä riittäisi puhuttavaa.
oisko,et sä oot kaksonen ja miehes kauris?
tai miehes on joku maalaistollo,jolle riittää tv, bisse ja sohva..en kestäis tollasta miestä yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä olla sama mies? kuulostaa niin tutulta :(
Miksi rakastat minua keskustelut ovat kidutusta ja itkeminen kiristystä.
Mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi rakastat minua keskustelut ovat kidutusta ja itkeminen kiristystä.
Mies
miten noin yksinkertaiseen kysymykseen ei muka mieskin löytäisi jotain vastausta? Kai sille nyt on eri asia tykätä jostain kaverista kuin rakastaa vaimoa, ja luulisi näin ollen osaavan erotella nämä kaksi tunnetilaa ja syitä niihin.
mutta todennäköisempää on, että miehesi on vaan vähän yksinkertainen. Jos oma ÄO:si on vaikkapa 120, miehelläsi se saattaa olla alle 100.
Eräs tuttni, kaverini, on hyvin samankaltainen, ikään kuin naisvastine miehellesi. Ko. nainen kyllä puhuu jonkinverran tunteistaan, mutta erittäin eriskummalliseen tyyliin, niinkuin puhuisi vieraasta ihmisestä, eikä itsestään. ja kaikki hänen yrityksensä tulkita muita ihmisiä ovat toivottoman alkeellisia, eivätkä hänen mitkään ihmissuhteensä kestä kuin hetken.
Mieheillä näyttää olevan siksi helpompaa, että naiset ovat niin paljon ymmärtäväisempiä ja uskovat - kuten sinäkin AP, kun aloitte olemaan yhdessä - että miehesi tulisi vielä muuttumaan, että hän olisi " vain ujo" - kuten kirjoitit.
Tosiasia on, että ko. tuttuni, josta kirjoitin, on myös hyvin yksinkertainen ihminen - jos tämä nyt mitään kertoo kenellekän, mutta esim. facebookkiin hän kirjoittaa päivittäin vain itseään ylistäviä juttja - joita kaikki lukevat säälien - tai että hän toistuvasti valitsee miehen, joka ensin on maailman ihanin ja kuukauden kuluttua "täysin yllättäin" tapahtuu jotain kummaa, esm. mies vaan katoaa jne.
Te ette selvästikäään ole tasapainoinen pari. mieti tarkaan, haluatko todella viettää loppuelämäsi ihmisen kanssa, jonka kanssa et voi keskustella? Itselleni tai lapsilleni en voisi juuri kurjempaa parisuhdekohtaloa kuvitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
just niin kuin sanoitkin tyhmä tunne-elämältään ellei sitten lievä autisti tms.
se on selvää ettei vanha koira uusille tempuille hevin opi..
on siis yksi autismin muoto.
En jaksanut lukea kaikkia tekstejä, mutta kysyisin mikä on miehen ammatti ja pärjääkö hän työelämässä, yleensä työssään /sosiaalisissa suhteissa? Onko hänellä kavereita? Onko hänen lapsuuden perheensä "normaali"? Näistä voi päätellä, onko kyseessä jokin neurologinen ominaisuus, perimä, ympäristön muokkaus tms...
kunnes erinäisten juttujen jälkeen selvisi, että mies on nuoruudestaan asti kantanut mukanaan mielestään synkkää salaisuutta. Kehitellyt sitten itselleen roolin, jonka avulla selvinnyt. Nyt viimein kun kaikki on psykologin ym avulla puitu, on miehestäni kuriutunut herkkä ja syvällinen ihminen.
Kirjoissa ja muuten yleisesti esitetyt määritelmät kuvaavat lapsia, koska asperger on opittu tunnistamaan ensin lapsilla. Oma mieheni on melko varmasti aikuinen asperger ja hän sanoo, että hänellä oli lapsena kaikki asperger-piirteet. Nyt aikuisena suurin osa niistä kuitenkin on "kadonnut" eli hän on oppinut ajan mittaan hallitsemaan niitä.
Hän on esimerkiksi työssään jatkuvasti tekemisissä uusien ihmisten kanssa, minkä pitäisi olla periaatteessa mahdotonta aspergerille. Toisaalta häntä tukee se, että hän tekee niiden kaikkien ihmisten kanssa samaa asiaa (rutiini) ja pystyy itse määrittelemään työrytminsä. Tehtyään paljon töitä hän on kuitenkin niin uupunut, että saattaa tarvita päiviä tai jopa viikon pelkkää lepoa, jolloin ei pysty reagoimaan mihinkään. Vain oma lapsi saa häneen aina yhteyden.
Vaikka mieheni on ns. kehittynyt asperger, minäkin välillä mietin, millaista olisi elää normaalin miehen kanssa. Sellaisen, joka olisi oikeasti kiinnostunut myös minun tunteistani ja ajatuksistani, olisi seksuaalisesti aktiivisempi eikä jättäisi minua aina yksin, kun itken. Eikä nukkuisi korvatulpat korvissa, silmälaput päässä ja kaikki vaatteet päällä. No, neurologinen normaalius ei taitaisi kyllä taata mitään...
Aspergerin syndroomainen on usein erittäin analyyttinen ja kykenee keskustelemaan vähintään siinä missä neurologisesti normaalikin.
Pikemminkin jatkuva omasta kiinnostusalueesta"luennoiminen" lienee vallitseva ongelma ihmissuhteissa.
mutta toi ylinopeus-juttu kuulosti ihan Kummeli-sketsiltä. "En hiljennä" :D
Mun mielestä on ihan normaalia, ettei osaa analysoida, miksi rakastaa jotakuta. Sehän on just se rakkauden ydin, se mystiikka! Sen vaan tuntee.
Alue: Aihe vapaa
En osaa kauheasti neuvoa, mutta minulla on vähän samantapainen mies. Tai on ollut. Hän ei vain ennen minua ollut oppinut puhumaan omista asioistaan, se ei ole ollut heidän perheessään ikinä tapana. Olen kuitenkin hänelle kertonut ja näyttänyt omia "tapojani" vaikka tunteista puhumista jne.
Tämä autolla ajaminen kuulosti myös tutulta. ja siitä myös muutos suhteessamme alkoi. Tosin meillä ei silloin ollut vielä lasta. Mieheni ajoi ylinopeutta, ja minua pelotti. Sanoin miehelleni ensin samoin kuin sinäkin, hyvin neutraalisti, että voisitko ajaa hiljempaa enkä saanut siihen mitään reaktiota. Yritin myös perustella, toivoa, vaatia jne, mutta mikään ei auttanut. Sitten totesin hyvin hiljaisella äänellä, että minä aion poistua autosta nyt. Joko pysähdyt tai sitten poistun liikkuvasta autosta. Mieheni pysähtyi hämmentyneenä ja poistuin autosta ja lähdin kävelemään. Mieheni suuttui tästä ja rupesi kiroilemaan rankasti jne. Hän kaasutti tiehensä, mutta tuli kyllä takaisin minua hakemaan. Suostuin vain siihen, että minä ajan, koska mieheni vaikutti vihaiselta. Pystyimme vasta illalla keskutelemaan asiasta. Sain miehen ymmärtämään, että minä pelkäsin oikeasti, en oikeasti pidä autolla hurjastelua mitenkään coolina, enkä suostu tulemaan autoon, jos pelkään.
Tästä "tilanteesta" alkaen suhteemme parani. Kuulostaa ehkä typerältä, mutta mieheni koki jonkinlaisen "ahaa-elämyksen" siitä, että selitin hänelle yksinkertaisesti (omasta mielestäni "kuin tyhmälle") miltä minusta tuntui. Siis, että pelkäsin hänen kyydissään ja en pidä siitä että pelkään. Kysyin häneltä suoraan, että oliko hänen tarkoitus saada minut pelkäämään ja siihen vastasi että ei halua sellaista. Hän oli kuvitellut että pelkään sakkoja, jos hän ajaa ylinopeutta ja luuli että pelleilen (!) kun sanoin että minua pelottaa olla hänen kyydissään.
Tämän jälkeen hän on siis ymmärtänyt, että jos kerron tuntevani jotain (pelkoa, surua, iloa jne), niin sitten tunnen niin. Ja hänen vastuulleen jää päättää miten toimii. Siis että jos sanon että hänen tekemisensä tuntuu minusta pelottavalta, hän voi lopettaa sen jos ei halua että pelkään tai sitten jatkaa jos tarkoituksena on nimenomaan aiheuttaa minulle pelkoa. Usein hän ei ole tarkoittanut tuottaa negativiisia tunteita, joten on riittänyt kun olen siitä hänelle sanonut.
vaikka suhteemme on parantunut huomattavasti on edelleen ärsyttävää, että mieheni ei ennen minun sanomista älyä tekevänsä jotain joka aiheuttaa loukkaantumisen tai negatiivisia tunteita. Hän on esim. sanonut minulle, että minun ei kannata pitää bikinejä, kun raskausarpeni näkyvät, että jos käytän "seksikkäitä" alusvaatteita, se näyttää tyhmältä, koska vartaloni ei ole täydellinen, eikä silloin pidä sitä esitellä. Ja monia muita vastaavia kommentteja. Eikä hän ymmärrä että niistä voin loukkaantua.