Mies ja periaatteet (uraäitiys)

Lisään keskusteluun vielä yhden ehdotuksen, kotiin palkatun hoitajan. Kalliimpaa kuin kunnalliset pph:t tai päiväkodit, mutta paljon paljon mukavampaa ja lapsellekin varmasti vähemmän stressaavaa. Arvelisin että asianajajan palkalla sellaisen pystyy hyvinkin palkkaamaan. Omasta kokemuksesta suosittelen.

Miksi ihmeessä lapseton lapsista ei-kiinnostunut 29 vuotias asianajaja pyörisi täällä?

Miksi ihmeessä lapseton lapsista ei-kiinnostunut 29 vuotias asianajaja pyörisi täällä?

Eikös AP jossain viestissä sanonut että etsii uran ja äitiyden yhdistäneiltä apua? Näin mä käsitin.

(ei ap)

Minä olen onnistunut yhdistämään uran ja lapset.



Et voi ap kuvitellakaan miten koet oman lapsesi. Sinun on turha suunnitella sen enempää muutamaa viikkoa kuin kolmea vuotta, sen näet vasta sitten kun olet saanut lapsen.



Minä halusin yllättäen ensimmäisen kohdalla jäädä kotiin ja olinkin sitten kotona myös toisen vuoden. Tokan lapsen kohdalla menin töihin heti äitiysloman loputtua ja vein 9kk lapsen hoitoon.



Nyt lapset on lähemmäs kymmenen, minulla ura jatkuu ja jatkuu eikä pahasti kieroon ole kukaan tässä arkihässäkässä kasvanut;)

ennen ekaa lasta.

Mutta kyllähän se mieli muuttuu, ja prioriteetit, kun lapsen saa.

vaikuttaa provolta! Mutta lapset ovat sellainen juttu, että niitä ei ole mitään järkeä tehdä jos ajattelee, että äitiysloma on PARI VIIKKOA. Koko yhteiskunta ja kulttuuri pyörii sillä ajatuksella, että se on useita kuukausia, ei nyt eletä missään entisaikojen ylhäisöpiireissä, joissa on imettäjät ja äidit eivät osallistu lasten elämään.



Luonto on tehnnyt äidille ja lapselle symbioosin, ja se kestää niin kauan kuin lapsi on avuton vauva. Sitä ennen lapsesta eroaminen tuntuu fyysisesti pahalta. Jos sen symbioosin rikkoo, sekä nainen että lapsi menevät vähän rikki sielustaan.



Ap kuvittelee selvästi, että vauvat ovat jotain esineitä. Harvat miehetkään ovat yhtä pihalla siitä mitä lapsen teko tarkoittaa. Se muuttaa koko elämän, mielen, kehon, kaiken.



Ap:n mies on myös aivan kuutamolla. Ei ole mitään järkeä laittaa naista pakolla kolmeksi vuodeksi kotiäidiksi.



Ja juu, minä olen kahden lapsen äiti, joka olen yhdistänyt uran ja äitiyden, ja voin sanoa suoraan, että se mikä joustaa on se ura, ja ratkaisu on se, että yrittää olla tehokas siellä töissä.



Lapsia ei ole mitään järkeä tehdä jos niiden kanssa ei halua olla.

Apua kun te olette vihaisia. Taisin olla epäselvä siinä suhteessa, että _tässä elämänvaiheessa_ tuo vauvan kanssa kotona oleminen olisi kauheaa; sitten kun sen lapsen saa niin uran pitäisi olla siinä vaiheessa, että ehtii tehdä lyhempää päivää. En minä silloinkaan jaksa ympärivuorokautisesti lasta, mutta on olemassa sellanenkin asia kuin neljän - viiden tunnin päivät.



Kai tässä on miehellä taustalla se, että hänen kaveripiirissään lisäännytään jo kovasti, mikä lienee kilpailuvietti.



Mä en kuitenkaan ole kypsä äidiksi, siinä olette ihan oikeassa. En vielä.

Tulin itse raskaaksi 29 vuotiaana, ja siinä vaiheessa on jo suht iäkäs äiti. Raskaus, synnytys ja saati se mikä sitten seuraa, ei ole hirveän helppoa fyysisestikään, ja mitä pidempään sitä lykkää, sitä rankempaa se on. Minulla oli tosi messevä ura ja innostava työ ja nyt kun olen perheellinen, niin en todellakaan pysty panostamaan siihen entisellä tavalla. En jaksa enkä halua antaa kaikkeani työlle. Muistelen kaiholla sitä aikaa kun jaksoin ja pystyin panostamaan töihin, nyt olen väsynyt mamma, jotka tekee töissä sen minkä jaksaa. En tiedä helpottaako kun lapset kasvaa mutta se nuoruuden innokkuus ja keskittymiskyky ei varmaan palaa. Tuntuu että lapset ovat vieneet energiat ja nämä yövalvomiset kuitataan vasta haudassa!



Mutta hetkeäkään en ole katunut. Vaikka monesti muuta väitetään, kaikkea ei saa elämässä. Kompromisseja pitää tehdä. Lapset ovat suurin onneni ja saavutukseni elämässä ja toisin en tekisi, vaikka tietäisin kuinka suuri uhraus perhe on sellaiselle ihmiselle, jolla on intohimoinen suhde työhönsä.

Tein lapset nopeaan tahtiin ja piipahdin välillä töissä. Isommat lapset hoidin vauvalomilla itte niin että vanhimmalle tuli kaikkiaan kolme kotivuotta. Kun lapset aloittivat hoidon, me lyötiin miehen kanssa kalenterit kerran viikossa vierekkäin ja justeerattiin kumpi vie ja hakee, seuraavan viikon tarkasti ja sitä seuraavat suurin piirtein, laitettiin työreissut kohdalleen ja muut menot. Mies on osallistunut lasten hoitoon aivan yhtä tasapuolisesti kuin minäkin ja vaikka molemmat on tehneet haastavaa työtä , homma on hoitunut hienosti. Nyt meillä on isot lapset ja työ maistuu edelleen, eivätkä nuo poissaolopätkät ole millään lailla haitanneet. Suosittelen lämpimästi. Kyllä työn ja perheen voi hyvin yhdistää, mutta se vaatii molemmilta vanhemmilta yhteispelihalua. Ja työn takia ei todellakaan kannata jättää lapsia hankkimatta!



Mielestäni voisit tarjota esimerkiksi kompromissia, että sinä olet ekat puoli vuotta ja mies voi olla sitten puoli vuotta kotona. Ja vuosikin kotona per lapsi menee yllättävän nopeasti.

on sinun, ympärivuorokautisesti ja todennäköisesti ainakin 18 vuotta.

Jos et kestä lastasi ympärivuorokautisesti, tee hänelle palvelus ja jätä synnyttämättä.

tosin mulla vasta 1 lapsi, toinen toiveissa ja vasta aavistelen, että "ura"kehitys (olen tutkija, ja tutkijanura on vähän poikkeuksellinen kun kehitys = parempia tutkimuksia mutta toisaalta myös enemmän julkaisuja, tutkimusrahaa, apurahoja) tulee hidastumaan huomattavasti (nyt vielä sen illuusion vallassa, että pystyn suorittamaan asioita samoin kuin ennen). En kadu yhtään, lapsen saaminen oli parasta mitä minulle on tapahtunut ja lapsen kanssa oleminen tuo mieletöntä onnea, mutta tavallaan tässä vaiheessa joka päivä ikään kuin havahtuu uudestaan siihen, että lapsen saaminen on tosiaan vienyt/siirtänyt eteenpäin joitakin työhön liittyviä mahdollisuuksia, ja samalla tajuaa joka kerta uudestaan, että se on vaan hyväksyttävä, koska lapsi ei odota eikä sille voi selittää, että pysäyttäisitkö henkisen kehityksesi vaikka kuudeksi kuukaudeksi, että äiti voi tehdä täysillä tutkimusta.

Tulin itse raskaaksi 29 vuotiaana, ja siinä vaiheessa on jo suht iäkäs äiti. Raskaus, synnytys ja saati se mikä sitten seuraa, ei ole hirveän helppoa fyysisestikään, ja mitä pidempään sitä lykkää, sitä rankempaa se on. Minulla oli tosi messevä ura ja innostava työ ja nyt kun olen perheellinen, niin en todellakaan pysty panostamaan siihen entisellä tavalla. En jaksa enkä halua antaa kaikkeani työlle. Muistelen kaiholla sitä aikaa kun jaksoin ja pystyin panostamaan töihin, nyt olen väsynyt mamma, jotka tekee töissä sen minkä jaksaa. En tiedä helpottaako kun lapset kasvaa mutta se nuoruuden innokkuus ja keskittymiskyky ei varmaan palaa. Tuntuu että lapset ovat vieneet energiat ja nämä yövalvomiset kuitataan vasta haudassa!

Mutta hetkeäkään en ole katunut. Vaikka monesti muuta väitetään, kaikkea ei saa elämässä. Kompromisseja pitää tehdä. Lapset ovat suurin onneni ja saavutukseni elämässä ja toisin en tekisi, vaikka tietäisin kuinka suuri uhraus perhe on sellaiselle ihmiselle, jolla on intohimoinen suhde työhönsä.

mene prioriteetit uuteen järjestykseen edes vauvan myötä. Eikä tarvitsekaan. Itse olen pitänyt aivan minimiäitiysloman, jos sitäkään. Oli helppo ja tyytyväinen vauva, ja jaksoin ajatella ja tehdä paljon muutakin kuin vaipanvaihtoa ja imetystä. Kun aloitin työt, tein hoidin mahdollisimman paljon hommia kotitoimistolta. Kotiin palkattiin lastenhoitaja, joka tarvittaessa seurasi vauvan mukana myös työmatkoilla. Järjestelykysymys uran ja äitiyden yhdistäminen. Jokainen tavallaan. Sen lisäksi, että ei koskaan voi etukäteen tietää millainen paketti sieltä putkahtaa maailmaan ja menevätkö asiat helpoimman, vaikeimman vai keskitien kautta. Kovin pitkälle meneviä suunnitelmia ei siis etukäteen kannata tai voi tehdä.

Ei varmaankaan kannata kovin tarkkaan suunnitella. Mielesi todennäköisesti muuttuu, kun saat lapsen, samoin miehesi. Lapsen saamiseen liittyviä tunteita ei voi etukäteen kuvitellakaan.



Olen halunnut aina ison perheen, mieheni on ollut enemmän ura/rahasuuntautunut. Opiskeluni olivat kesken, kun saimme esikoisen. Yllätten minusta tuntuikin tärkeältä saattaa opintoni päätökseen mahdollisimman pian ja kävin tenteissä jo 2 kk lapsen syntymän jälkeen (isovanhemmat auttoivat vauvan hoidossa).



Mieheni kiinnostus töissä olemiseen on lähes lakannut. Hän on kateellinen minulle, koska voin olla enemmän vauvan kanssa. Nyt taidamme päätyä siihen, että mies jää hoitamaan lasta kotiin puoleksi vuodeksi, ja minä suoritan opintoni loppuun.

varmasti löydät esimerkkejä uran ja äitiyden yhdistäneistä asianajajista ympäriltäsi, jos vain haluat niitä nähdä. Itse olen asianajaja ja oman kokemukseni mukaan meistä kolmekymppisistä asianajajista suurin osa on perheellisiä, ja perheen ja uran yhdistämiseksi on monta erilaista, toimivaa tapaa.



Jos todella siis olet provon sijaan asianajaja, kiinnitä huomiota ympärilläsi oleviin muihin naisjuristeihin. He eivät palaa töihin muutama viikko synnytyksen jälkeen, vaan pystyvät pitämään ihan normaalin vanhempainvapaan uran kärsimättä. Toisaalta voit kiinnittää huomiota myös isijuristeihin. Moni heistä pitää osan vanhempainvapaasta. Ihan hyvin se voi olla myös isä, joka jää kotiin, ja äiti tuo perheeseen leivän pöytään.



Itse olen kunkin lapsen saatuani pitänyt ihan reilun äitiys- ja hoitovapaan. Sen jälkeenkin olen tehnyt lyhennettyä työviikkoa osittaisella hoitovapaalla. En usko urani tästä olennaisesti kärsineen. Päinvastoin, asianajajan ammatti on mainio siinä suhteessa, että toimeksiantojen määrään pystyy vaikuttamaan ja työtä tekemään kulloisenkin tilanteen mukaan. Ja onpa minut jopa kutsuttu osakkaaksi äitiyslomani aikana.



Haluan siis kertoa, että käsityksesi asianajajan uran ja äitiyden yhdistämisestä ei mielestäni pidä paikkaansa. Tämä lähinnä vastaisen varalle tiedoksesi, jos jossain vaiheessa haluat harkita äitiyttä. Minustakin nimittäin vaikuttaa siltä, että et vielä ole valmis äidiksi. Jos itsekin olet sitä mieltä, älä turhaan alistu miehesi painostukseen, vaan keskity nyt rauhassa uraasi. Miehesi kanssa kannattaa muutenkin keskustella vakavasti hänen käsityksestään vanhemmuudesta ja vanhempien työnjaosta.