Lue keskustelun säännöt.
En halua olla äitini kanssa tekemisissä.
04.02.2011 |
Koko lapsuuden ajan mulla on ollut turvaton ja ulkopuolinen olo. Isä oli mitä oli, arvaamaton raivohullu ja diktaattori ja äiti oli kaiken kestäjä ja marttyyri.
Meillä ei voinut sanoa mitään tai ilmaista tunteitaan ja mielipiteitään. Aina joutui miettimään kaikkia asioita monelta eri kantilta, että mitenköhän tähän reagoidaan...
Olen ainut lapsi, äiti kasvatti syyllistämällä.
Nämä asiat muistan vieläkin lapsuudestani:
Olin haaveilija, piirtelin ja puhuin itsekseni. Isä oli sanonut äidille, että onkohan tuossa lapsessa jotain vikaa ja äiti tietysti kertoi tämän "hauskana juttuna" minullekin, esimerkkinä sitä, että isä on vähän hölmö. Itse jäin kyllä seittämänvuotiaana miettimään että uskallanko enää leikkiä itsekseni.
Olin myös sotkuinen, äitini otti asian erään kerran saunassa puheeksi, ihan asiallisesti, aivan kuin aikuiselle, puhui, että jos ei pysty olemaan siististi, niin sitten ei voi olla kotona. Että saan käydä nukkumassa ja syömässä, mutta muuten pitää olla muualla. Olin ihan paniikissa ja mietin jo, että missä olen jos sataa!
Jos en ollut kunnolla, niin äiti uhkasi että, hänelle käy huonosti. Otin sen tietysti tosissani ja pelkäsin kamalasti.
Äitini mökötti minulle. Jos olin tehnyt jotain niin hän aina "pahoitti mielensä" ja "pettyi" ja oli kuin ei olisi huomannutkaan minua. Muistan kerran, kun oikein anelin anteeksi, halusin, että äiti taas puhuu minulle, mutta ei.
Äiti on lisäksi käyttänyt mua aina roskakorina, avautunut riidoistaan isän kanssa ja kysellyt, että onko hän oikeasti niin paha ja ansaitseeko hän semmoisen haukkumisen. Lisäksi kertoi mulle työjuttujaan, kauhistellen ylenpalttisen empaattisena joittenkin kotioloja (terveydenhoitaja) ja vanhempien sisarusteni elämää (niin vanhoja, että eivät enää asuneet kotona mun aikaan).
Aina se olen ollut minä, joka on saanut juosta äidin apuna yms. Kun isä teki kuolemaa, ja olin jo muuttanut pois kotoa, niin äiti jäi aina tuijottamaan ovesta jälkeeni niin, että mulle tulisi mahdollisimman paha olo poislähdöstä.
Vaikka inhosin isääni ja toivoin hänen kuolemaansa, niin hän oli jotenkin "rehellisellä" tavalla raivohullu, mutta tuo äiti!!
Vasta nyt olen kolmekymppisenä havahtunut siihen, miten tiukasti kiinni olen äidissä (vai äiti minussa??) ja vieläkin ajattelen isoista päätöksistä, että mitäköhän äiti sanoo tästä! RAIVOSTUTTAVAA!!! Ja se on raivostuttavaa, millainen hän on ollut pienelle lapselle!!
Hän on aina sekaantunut elämääni siten, että mulla on ollut tunne, että en elä omaa elämääni itsenäisenä ja nyt kun mulla on lapsi, että en ole itsenäinen perhe lapsen kanssa vaan edelleenkin jotenkin vaan sain lapsen, jonka mummi oikeasti haluaisi itselleen.
Hän nimittäin tietää miten asiat pitäisi tehdä ja kun olen joutunut pyytämään häntä hoitoavuksi, niin hän tuo aina omat ruuat lapselle, vaatteita ja arvostelee, kuinka minun valikoimat kengät eivät ole hyvät eivätkä tossutkaan jne jne.
Ja vieläkin korventaa kun hän eilen oli tehnyt pihvejä ja sanoin, että vie ne mukanaan (olin jo etukäteen varannut ruuat eiliselle) että en nyt halua niitä, niin hän vastasi naukuvalla marttyyriäänellä, että "etkö nyt yhtään ottaisi". Siihen tokaisin, että no jätä sit pari ja hän vastasi samalla äänellä siihen, että "nokun sinä et koskaan heti sano vaikka kelpaisikin". Miksen minä vastannut siihen, että "nokun sinä et koskaan heti usko eitä!!". VIELÄKIN olen vaan hiljaa ja mahaan sattuu jos tiedän, että pitäisi ärähtää.
Ja samalla vaan ruokin sitä vanhaa käyttäytymismallia...
Nyt aion sanoa, kun hän ensiviikolla tulee vahtimaan, että ruokaa ei enää tuoda, eikä täällä saa tehdä mitään ylimääräistä. Mieluiten oisin näkemättä koko ihmistä enää koskaan.
Tää nyt oli tämmöinen ajatustenselvittämiskirjoitus, voi kommentoida jos haluaa.
Kommentit (40)
"aina - lapsuudessamme hän haukkui jokaikisen sanan, eleen ja ilmeen, mitä me vieraiden edessä näytimme. Ja kun tämä alkoi tehota, hän haukkui sitä, miten epäsosiaalisia me olimme..."
Tämä on kuin kuvaus suoraan äidistäni. Miten tämä vaikuttaa elämääsi nyt? Itsellä edelleen ahdistus ja paha olo sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Pään sisällä on "äiti" joka arvostelee koko illan ajan, aivan kuten lapsuudessa. Ei ole yli 10 vuoden terapia saanut päänsisäistä "äitiä" hiljaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä panin välit poikki äitiini, kun täytin 18. En siis jäänyt enää siihen suohon, kuten kaksi siskoani.
Siskoni ovat täysin sidoksissa äitiini. Minä olen "perheen itsekäs musta lammas, joka ei piittaa kaikkensa antaneesta äitirukastaan", mutta minä olen kuitenkin meistä ainoa, jolla on elämä raiteillaan. Koulutus, perhe, työ, raha-asiat hallussa jne.
että moni erehtyy pitämään kiinnijäämistä "läheisyytena", mutta sitähän se ei ole.
Viattomimmillaankin se on elämänpelkoa. Ja vanhemman velvollisuus vanhempana on kasvatta lapsi pärjääväksi yhteiskunnan jäseneksi - ei joksikin jatkeeksi itselleen loppuelämäksi.
Etenkin tuo marttyyriys ja lapselle kiukuttelu. Minun äitini oli pitkävihainen, suuttui jos tein jotain väärin ja oli tosi kylmä minua kohtaan päiväkausia. Muistan esim. kuinka hän lukkiutui makuuhuoneeseen ja me pienen veljeni kanssa huusimme aivan hysteerisenä oven takana että meitä pelottaa, tule pois, eikä äiti vaan tullut. Ja muistan myös, kuinka äidille kaikki kaikessa oli se, miltä kaikki näyttää ulospäin. Lapsenlapsistaankin hän iloitsee vain siksi, että voi kehuskella olevansa mummo. Muuten hän ei lapsistani välitä, ei käy kylässä vaikka pyydettäisiin ja jos me menemme vanhemmilleni, valittaa vaan koko ajan kuinka lapset sotkevat, meluavat jne (vaikka tosiasiassa molemmat käyttäytyvät mummolassa aina todella nätisti). Vasta 3-kymppisenä olen alkanut päästä irti siitä olkapäällä istuvasta äidin haamusta joka arvostelee kaikkea tekemistäni. Olen kiltti suorittajatyttö ja monesta katkera, mutta pikkuhiljaa taistelen itseäni menneisyyden haamuista eroon. Ja ymmärrettävästi äitiini en juuri jaksa olla yhteydessä. Syvin toiveeni on, että osaan itse olla erilainen äiti.
on ollut äitiini aina läheiset välit ja ennen kuin sain itse lapsen, ajattelin, että haluan samanlaiseksi äidiksi kuin hän. Lapsena vain hyväksyy normaaliksi vaikka minkä, kunhan siihen kasvaa pikku hiljaa kiinni. Vasta pitkällä aikuisiässä aloin ihmetellä, oliko isäni ihan todella niin paha ihminen ja samaten osa äitini sukulaisista jne. Olin ollut aivan vakuuttunut, että he ovat tavanomaisen kuorensa alla jotenkin loputtoman pahoja, koska äitini istutti minuun sen ajatuksen.
Herätys tuli oikeastaan vasta sen myötä, että isäni kuoltua äitini piti löytää uusi kohde katkeruudelleen ja hän päätti valita mieheni ja hänen sukunsa. Yhtäkkiä KAIKKI mieheeni liittyvä (lapsiamme lukuunottamatta) oli pahaa. Jokainen ilme ja ele ja sana väännettiin tarkoittamaan ties mitä. Tajusin, ettei siinä silmieni edessä ole mikään reilu ja lempeä ihminen, jollaisena olin äitiäni pitänyt. Minulle tuli tunne, että äitini on jotenkin sairas ihminen, sellaisena säälittäväkin, joten riitaa en ala haastaa. Vaihdan puheenaihetta tai jätän kuuntelematta, kun vanha valitus jonkun sukulaisen sanoista 14 vuotta sitten alkaa. Äitini rakastaa nyppimistä, kun saa letkauttaa jotain ilkeää, josta kuitenkaan ei jää ihan kiinni eli on vähän epämääräistä. Ennen minulla oli usein tosi paha olo keskustelun jälkeen, mutta ei enää niinkään. Olen tavallaan päästänyt irti äidistäni. Luultavasti hän kuolee katkeruuteensa, masennukseensa ja yksinäisyyteensä, mutta en voi juuri auttaa häntä. Hän on itse vankilansa luonut.
Samalla kun irroittauduin äidistäni, huomasin tulevani itse aikuisemmaksi ja paremmaksi äidiksi. Vaikka meillä kotona oli lapsuudessani tehokkaasti kitketty kaikki kuuluvat ja näkyvät negatiiviset tunteet, osasin järkytyksekseni huutaa lapsilleni aivan liikaa ja sanoa aivan liikaa rumia sanoja. Nyt tuo on jäänyt melkein pois, olen vapaa. Sitä suren aina, että olen ollut lapsilleni huono äiti (huonompi kuin äitini, ehdin ajatella...).
Joskus on varmaankin helpompaa, jos välit esim. äitiin ovat selvästi huonot, tällaisesta salakavalasta verkosta on vaikeampi päästä eroon! Ja samalla muistaa, että äidissänikin silti on hyvätkin piirteensä yhä edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten isäni oli ollut minun lapsuudessani.
2
Mullakin oli juuri tämä sama harha meidän läheisyydestä. Vanhemman tehtävänä on antaa lapselle perusturvallisuuden ja hyvän itsetunnon kautta usko, että pärjää elämässä eikä siihen tarvita enää aikuisena isän ja äidin apua ja hyväksymistä 24/7. Tähän minä nyt kovasti pyrin omieni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luultavasti hän kuolee katkeruuteensa, masennukseensa ja yksinäisyyteensä, mutta en voi juuri auttaa häntä. Hän on itse vankilansa luonut.
Mun äitini viimeinen tunne on varmaan se, että on niiiiin pahoillaan, kun on olllut niin huono ja tehnyt pelkkiä virheitä eikä häntä kukaan arvosta :D
Kunpa olisin saanut kotoa terveellisen itsekkyyden mallin eikä ainaista ylenpalttista ymmärtämistä ja sopeutumista!!
Minä lupaan huutaa ennemmin lapselleni kuin mököttää ja jättää huomiotta!
ap
Hänestä sinä olet huono tytär ja häntä kohdellaan kaltoin.
Mutta sekäänhän ei ole sinun murheesi! Ei sinun tarvitse pyöriä äitisi käsitysten varassa.
Sitä on turha odottaa, että tuollainen ihminen a)ikinä pyytäisi anteeksi tai b)ikinä tajuaisi itsessään mitään vikaa. Sellainen järkyttäisi hänen perusturvallisuuttaan, eikä hän sitä anna järkyttää.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
osaa pyytää anteeksi, mutta tekee sen marttyyrimaisella tavalla, eli saa käännettyä asian päinvastoin.
Esim. "anteeksi nyt kamalasti kun tein tällaisen synnin, lähden kotiin itkemään". Ja kun se ei sano sitä ilkeillessään, vaan ihan vilpittömästi!! O_o
Mun mielestä paljon terveellisempi reagointitapa olisi vaikka vähän tuiskahtaa, että "no ei sitten, perkele" kuin olla äärettömän pahoillaan ja yrittää ymmärtää kun ei ymmärrä.
Ja jos hänelle jotain sanoo, niin vastaus on aina se sama "ei hänestä ole mihinkään jne". Ei hän tietoisesti ole vittumainen marttyyri, se on hänen perusluonteensa.
Perkele mitä paskaa, sanon minä! :D
Mulla menee varmaan vielä kymmenen seuraavaa kertaa siellä psykologilla äidistä puhuessa, vaikka menin ihan muitten syitten takia sinne :D
onko äitisi narsisti tai ei. Ensinnäkään narsismi ei ole selitys joka ikiseen ongelmaan, turha leikkiä keittiöpsykologia. Olet aikuinen ihminen, keskittyisit elämään omaa elämääsi, tätä päivää, menneisyys on mennyttä. Eiköhäm meillä kaikilla ole joitakin lapsuuden traumoja, so what.
Mua aika tavalla arsyttaa tallaiset ylimieliset kommentit, ikaan kuin traumojen ja elinikaisten kayttaytymismallien muuttaminen kavisi nappia painamalla. Huomaa ettei ihmisella ole aitoa kokemusta vaikeista asioista. Sama kun mennaan sanomaan masentuneelle, etta "ryhdistaydypas nyt".
Ymmarran sinua AP ja toivotan voimia. Sita jain miettimaan etta jos jo naet psykologia, mikset ottaisi naita asioita puheeksi siella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
me puhuttiin jo viimeksi, mutta aika loppui kesken. :D Jäi vaan mietityttämään sen jälkeen kaikki, että päätin tänne vähän jäsennellä ajatuksiani. Pitää varmaan tulostaa tämä ajan säästämiseksi seuraavaa kertaa varten.
auttaa sinua ja tuo ruokaa jne. Ei narsistit tomi noin epäitsekkäästi. Minusta taas aikuisen tulee kyetä antamaan anteeksi vanhemmilleen heidän epätäydellisyytensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Auttamisen" varjolla pyrkivät hallitsemaan.
auttaa sinua ja tuo ruokaa jne. Ei narsistit tomi noin epäitsekkäästi. Minusta taas aikuisen tulee kyetä antamaan anteeksi vanhemmilleen heidän epätäydellisyytensä.
sehän on niin (sairaan) epäitsekäs!
ap
äitini tuo aina tullessaan omat kahvileivät mukanaan. Lähtöä puuhatessaan hän sanoo, että onkin jo kiire syömään, ettei tule huono olo, kun lääkkeet ottaa tms. Ja just on tarjottu ruokaa eikä ole voinut sitä ottaa. On toisaalta kannustava, mutta kuitenkin ikään kuin osaa ja tietää kaiken paremmin. Mutta eipä ole meillä enää aikoihin käynytkään, ehkä tämä talo naapureineen (miehen vanhemmat) tuottaa hänelle sellaista tuskaa. Toisaalta käydessään saattoi tervehdykseksi töksäyttää verannalla, että "mitä tuokin laatikko tuossa tekee" tms. ja saman tien seuraavaan aiheeseen eli enpä ole juuri kaivannutkaan. Sinänsä hän ei yleensä sano tosi pahasti, mutta pientä kuittailua jatkuvasti. Ja yleensä just niin, ettei siihen voi mitään vastata, kun itse jo puhuu seuraavasta asiasta. Kai hänellä vaan on niin paha olo, että johonkin se täytyy purkaa. Ehkä hänelle oli jotenkin niin järkytys, kun en itse ylläri pylläri pidäkään miestäni Pahana Ihmisenä, että alan luultavasti minäkin kohta joutua pahisten listalle.
Ja minusta näitä asioita täytyy ja kannattaa käydä mielessään läpi, koska historia toistaa itseään. Olin itse hyvää vauhtia luisumassa linjalle, jossa jaan ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, mutta onneksi tajusin missä mennään. Mutta varmaan lopun ikääni taistelen tuota piirrettä vastaan.
25
auttaa sinua ja tuo ruokaa jne. Ei narsistit tomi noin epäitsekkäästi. Minusta taas aikuisen tulee kyetä antamaan anteeksi vanhemmilleen heidän epätäydellisyytensä.
sehän on niin (sairaan) epäitsekäs!
ap
Se on ikäänkuin homman nimi
Minulle oli suuri järkytys kun kuulin mitä äitini tekee työkseen. Äitini ja isä erosivat ja sen jälkeen äitini on ollut hunningolla. Äitini on yrittänyt saada elämäänsä kuntoon ja tehnyt kaikenlaisia töistä lehtien puhelinmyyjänä lähtien mutta mistään ei mitään tainnut tulla. Ihmettelin jälkeenpäin kun otin etäisyyttä äitiini miten hänellä riitti varaa ylelliseen elämään. Kun sain sähköpostia ja todisteen että äitini on prostituoitu eli maksullinen nainen oli se minulle shokki. Äitini myy seksiä ikäisilleen vanhoille miehille. Nuorena äitini oli kaunis niinkuin minä nyt, nyt äitini on pelkkä vanha käytetty lumppu. Veljeni on vaatinut minulta olla enemmän lähellä äitiä mutta olenko minä veljeni vartija. Paraskin tuo veli puhumaan itse on armeijaa pakoileva pitkätukka joka ei tee muuta kui soittaa kitaraa. Kun löysin poikaystävän ulkomailta olen ollut onnellinen. Ja haluan pysyä kaukana äidistäni ja ilkeästä muistosta että minusta tulisi samanlainen. Häpeällinen lutka.
Terveisin: Janet, Mademoiselle France
ja se on läheisriippuvaisuus. Koko Tommy Hellstenin alkutuotanto kertoo siitä. Luepa ap Virtahepokirjat, niin löydät sieltä itsesi.
Mutta ymmärrätkö, että se muuttuminen ei käy kuin nappia painamalla tai tosta noin päättämällä?
Nytkin se ämmä on hallinnut mua koko aamun ja mulla on vieläkin joku halu kapinoida vastaan, olla teinianarkisti.
kaikista eniten pelottaa, että tuhoan samalla tavalla lapseni perusturvallisuuden tunteen, tai että olen sen jo masennukseni myötä tehnyt! .(