Luopumisen sietämätön tuska

Tiedätkö, et ole ainoa joka miettii tuollaisia. Nimittäin minulla on myöskin tullut lastensaannin jälkeen vastaan se karu totuus, että omatkin vanhempani kuolevat joskus. En tiedä miten siitä voi selvitä, äitini varsinkin on minulle niin rakas ja tärkeä tuki. Minun pappani kuoli muutama kk sitten, ja on ollut kamalaa nähdä miten surullinen ja yksinäinen mummoni on kun jäi yksin. Pianhan hänestäkin sitten aika jättää, samaten muista isovanhemmistani. Se on saanut ymmärtämään että mikään ei kestä ikuisesti, ja on kamalaa tajuta ettei omat vanhemmat olekaan enää samassa kunnossa kuin silloin kun olin itse lapsi.

Ja pelkään melkein päivittäin sitä, että jompikumpi omista vanhemmistani saa esim aivoinfarktin tms. Kamala edes kirjoittaa tällaista.. Olen itse vasta 22v, mutta äitini on kuitenkin jo 58v, isäni muutaman vuoden nuorempi. Äiti on minulle niin rakas, ollut aina niin hyvä äiti, etten tiedä miten selviäisin ilman häntä.. Kuulostaa naurettavalta, kun elän kuitenkin omaa elämääni omien lasteni kanssa.

En tiedä onko nämä ahdistukset normaaleja vai pitäisikö puhua jollekin ammattilaiselle tms..pelkään myös melkein jatkuvasti että minulle sattuu jotain ja lapset jäävät ilman äitiä, tai -en halua edes kirjoittaa sitä pahinta...

Kiitos kun vastasit, erittäin kipeä aihe. En pysty nukkumaankaan vaan tänne piti tulla kirjoittamaan... Näköjään omien lasten saaminen herättää aivan uusia tuntemuksia koskien elämän kulua. Haluan uskoa ettei meidän tarvitsisi miettiä näitä näin intensiivisesti, minäkin muuten pelkään myös sitä samaa mitä viimeisessä lauseessasi sekä kirjoitit että jätit kirjoittamatta. Elämässähän on niin paljon ihanaa ja monta vaihetta vielä koettavaa. Juuri nyt vaan ahdistaa niin vietävästi.





Luulen että olisi paikallaan käydä jonkun luona juttelemassa. Eihän sitä näinkään pysty jatkamaan. Toivon Sinulle kaikkea hyvää jatkoon, jossain sisimmissäni uskon lujasti että me päästään tämän hyvin hankalan vaiheen ohi ja voidaan taas nauttia elämästä ja ennen kaikkea lapsistamme. Meidän täytyy nähdä tulevaisuus heissä ja jotenkin kääntää toistuvasti sinnikkäästi pois ne kaikista kamalimmat pelot niin että lopulta ne on hallittavissa.

Huh, sekavaa on tekstini mutta yö onkin jo vastassa ja pitäisi varmaan mennä nukkumaan että jaksaa.

Pakko oli vastata että samat mietteet tuli itsellekin synnytettyäni vähän yli 1v sitten! Minulle tuli myös pelko siitä että kuolen itse..



Eräs tietämäni henkilö joka on ammatiltaan psykologi, kertoikin kun sanoin asiasta hänelle, että se tulee siitä kun alkaa kantamaan vastuuta itse äitinä..



Ja varmasti tuohon jotenkin liittyy myöskin se miksi rupeaa pelkäämään omien vanhempien menettämistä.. ehkä sen siteen ja rakkauden tajuaa kunnolla sitten ku itselläänkin on lapsi ?



Mutta! se tunne ei ole enään ollenkaan voimakkaana, se on normalisoitunut.. siitä on hyvä puhua läheiselle ihmiselle , mutta ei siitä kannata yö unia menettää!! se aika tulee joskus kuitenkin , sen tietää vain isä taivaan milloin rakkaat lähtee pois..

Vielä ei ole aika surra!! vaan hoitaa pientä ja ITSEÄ myös ! voimia!!

ei tarvitse olla huolissaan tulevasta. Kaikella on aikansa. On aika syntyä, olla lapsi, nuori, aikuinen ja vanhus. On aika kuolla. Jokainen ihminen elää täällä sen ajan, minkä Jumala on hänet tarkoittanut elävän. Koska jokainen päivämme on Jumalan hallinnassa, meidän on turha murehtia. Me voimme keskittyä elämään tätä päivää, päivä kerrallaan ja rakastaa niitä läheisiämme, joita Jumala on matkaseuraksemme antanut. Kuoleman jälkeen kristityllä on toivo päästä ihanaan paikkaan, taivaaseen. Siellä näemme uskossa kuolleet läheisemme. Pelon sijasta kristityllä voi olla taivaskaipuu ja se on iloinen asia.

Kiitos myös Sinulle vastauksesta. Vielä tässä istuskelen vaikka piti painua pehkuihin. sydäntä puristaa niin oudosti etten uskalla mennä nukkumaan.

Tahdon uskoa juuri siihen mitä sanoit, että tämä pelko ja ahdistus joka jo haittaa arkielämää tulee normalisoitumaan. Joku päivä, vaikka en vielä tiedä milloin.

Mutta nyt on nukuttava; univaje ei ainakaan tee asiaa paremmaksi. Huomenna on ihan konkreettisesti hoidettava kahta pientä. Ja nauttia kaikesta kivasta mitä he puuhailevat. Hyvää yöta ja kaikkea hyvää Sinullekin :)

Näitä asioita miettii ap:n lisäksi varmaan jokunen miljardi ihmistä maailmassa. Elämän rajallisuuden ja luopumisen väistämättömyyden sisäistäminen on kai niitä aikuistumisen merkkejä.

Älä pelkää - Kaarneet

Mulla vaan tulee myös välillä ajatuksia et mitä jos joku lapsista kuolisi... tai minä itse ja jäisivät typerän isäsänsä hoiviin :( Mummeja mulla ei ole koskaan ollut kuin yksi ja sekin asunut muualla aina kuin me... mullekkin mutsi on todella tärkeä. Tuntuu et mä rakastan näitä ihmisiä ihan liikaa :)

2kk sitten kolmanen lapsen synnyttäneenä voin sanoa et aivan kamalia pelkotiloja joiden takia joudun menee psykologille. Haittaa elämää todella paljon.

en pysty edes nukahtamaan kun tunnin itkemisen jälkeen.

Anopin kuoltua muutama vuosi sitten vaimo oli surkeana, mutta juuri oma perhe ja lapset hänet kuitenkin pitivät pinnalla.

Sairastuttuani hyvin huonon ennusteen syöpään olen itsekin joutunut kohtaamaan tuon kuolemattomuuden illuusion karisemisen. Miten paskamaista on tajuta, ettei vain pysty pysymään hengissä ja siten täyttämään tuota isanäolemisen minimitasoa. Itse kuolemisessahan ei ole mitään ongelmaa, mutta tuo ajatus läheisten murheesta ja vaikeuksista ahdistaa syvästi.

Onneksi tiedän heidän kyllä selviävän - ihminen on tosi paikan tullen ihmeen sitkeä.