Lue keskustelun säännöt.
Onneksi mies tekee eron helpoksi.
27.01.2011 |
Meille tulee ero.
Kunhan järjestän jostain asunnon, niin muutan pois.
Pitäisi vain saada jostain päätös, että saan ottaa lapset mukaan.
Rakastan tuota p*skapäätä joka asuu meillä. Ei se siitä ole kiinni.
Hän haluaa minut ulos elämästään ja tekee kaikkensa että lähden mahdollisimman nopeasti.
Meillä ei ole enää seksiä, ei haleja, ei pusuja, ei peffanipistelyjä, ei mitään.
Mies kieltäytyy kaikesta. Olen yrittänyt hyvällä ja kohta pahalla.
Häntä ei lastenhoito kiinnosta. Tekee kyllä jotain kun potkin hanurille ja valmistelen sen.
Esim. syöttää kyllä taaperon jos minä laitan kaiken lusikointia vaille valmiiksi ja siivoan jäljet.
Äsken oli taas hyvä esimerkki...
Tulimme kauppareissulta ja piti alkaa syöttämään lounasta taaperolle nyt ennen päikkäreitä.
Kysyin mieheltä, että haluaisiko hän syöttää ipanan vai vaihtaa pinnikseen lakanan?
Meinasin pestä nyt päikkäreiden aikaan sen väristä pyykkiä.
Mies vastasi tietokoneella istuen (katseli iltistä), että vaihtaa lakanan. Ok.
Syötin lapsukaisen ja laitoin univellit tuttipulloon valmiiksi.
Ipana siis oli pötkölleen laittamista vaille valmiina.
Mies istuu edelleen tietokoneella (katseli facebookia) ja silloin minulta paloi käpy.
Sanoin hänelle, että toivottavasti siellä pinniksessä ei enää ole sitä vihreää lakanaa.
Mies vastasi, että hän ei tiedä, missä se toinen lakana on.
Just! Eväkään ei liikahtanut asian eteen.
Toinen hyvä esimerkki:
Katsoimme eilen Emmerdalea. Se loppui muutamaa minsaa vaille 19.
Yht'äkkiä miehelle tuli mieleen, että on Vikinglottopäivä.
Hirveällä kiireellä tietsikalle huutamaan ja kiroilemaan kun se on niin hidas.
(Miksiköhän pornosivuilla kyllästetty tietokone on hidas???)
Ei ehtinyt mies tehdä ennen sulkeutumisaikaa lottoaan.
Voi luoja mikä mikä meteli äijästä lähti.
Jos ei isompi lapsi vielä osannut kaikkia kirosanoja, niin nyt osaa.
Lapset suorastaan hätääntyivät siitä rähjäämisestä.
En jaksa. Haluan pois.
Kommentit (47)
Olen kirjoitellutkin siitä tänne aiemmin.
Mies pani paksuksi ja nyt vaatii eron uhalla aborttia.
Että sellaisista periaatteista meillä kinataan.
En pysty aborttiin...
t: ap
Eipä sitten olekaan niin eri tilanne meillä... Onnea raskaudesta, mutta kannattaa varautua tulevaan, jos mies on jo nyt tuolla kannalla. Itse olen aivan riekaleina :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies pelaa tietokonepelejä eikä suostu viemään edes roskapussia. Meinasin purskahtaa itkuun, kun lääkäri suositteli vuodelepoa ja kysyi, että teenkö raskasta työtä eli tarvitsenko sairaslomaa (olen hoitovapaalla, nuorin lapsemme on vuoden).:( Voisikin saada sairaslomaa kotihommista... Ja tosiaan, meillä ongelma kans se, että mies jäi työttömäksi ja uppoutui tietokoneen fantasiamaailmaan (=peleihin). Tein paljon virheitä ja nalkutin aika lailla kunnes tilanne äityi tähän ettei voida keskustella enää mistään ja hän on antanut ymmärtää, että hänelle on ihan sama vaikka synnyttäisin saman tien kunhan pidän vaan pääni kiinni ja jätän hänet rauhaan.
vieläkö sinä siellä äimistelet miehesi typeryyttä??!!
Minkä ihmeen takia roikut tuossa miehessä? Etenkin jos mies on näyttänyt sinulle ovea kun et suostu tekemään aborttia. Neuvoin sinua jo siinä aikaisemmassa ketjussasi, että hanki hyvä nainen itsellesi asunto!
Jos olette oikeasti puhuneet miehen kanssa asiat kunnolla halki, ja mies edelleen vastustaa teidän yhteisen lapsenne syntymää, niin onko tuossa oikeasti minkään valtakunnan järkeä?
Asuntopaperit hakuun nyt, ja alat pakkaamaan kamojasi kasaan.
Ei tarvi mennä aikamiesten töihin.
Äijän kannattaa alkaa yrittäjäksi, totta tosiaan, niin näkee elämästä toisenki puolen. Mikäli siis osaa tehdä jotain.
Tollasia sitte joutuu muut elättämään ja valitetaan ettei ole rahaa kouluihin sairaaloihin jne.
onko mies lähellä 40 ikävuotta?
t: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olet todella vahva ihminen, toivottavasti jaksat erota. Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi huonoon suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan itseni ja mieheni niistä. Sun lakanan vaihto riita aivan turha. Teillä aivan turhia riitoja.
Hankkikaa toinen tv, meillä niitä on 3.
Lopetin mäkättämisen ja ei meillä riidellä enään paljoa koskaan.
No toi abortti homma sit vakavampi juttu. Siitä jos pääsisitte sopuun, niin muissa asioissa voitte mennä itseenne.
Ettei vain tulisi riitoja? Vai onko mies huomannut että mukavampi olla kun sinä olet hiljaa?
Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi huonoon suhteeseen.
(Tietysti, jos on fyysisen väkivallan uhkaa tai erittäin pahaa henkistä väkivaltaa, voi ajatella ettei "haaskaa" elämäänsä ja eroaa.)
Mutta oikeasti, rakkaat kanssaihmiset, elämänsä haaskaa mielummin olemalla epätyydyttävässä suhteessa, jossa kärsii itse, kuin olemalla yh ja katselemalla kuinka lapset saattavat kärsiä hyvinkin paljon ja hyvinkin pitkään/aina.
Se on mahdollista, mutta monet eivät sitä tule ajatelleeksi tai ajattelevat liian vähän "ei meidän tapauksessa niin käy, kun asiat hoidetaan fiksusti". Ei voi etukäteen tietää, miten käy.
Siinä sitten mietit jälkikäteen yksinäsi yön pimeydessä, kun itkeskelevä lapsesi on vihdoin nukahtanut, että teitkö oikein, kun häivyit "epätyydyttävästä liitosta" (jossa ei mitään kovin pahaa vikaa, ei alkoholismia, väkivaltaa ym.) ja katselet traumatisoituneita lapsiasi ja heidän kipuiluaan vuodesta toiseen, käytät välillä terapiassa ja mietit, olisitko sittenkin jaksanut itse vielä vähän enemmän...
Voisin väittää, että melko moni äiti on kuitenkin enemmän onnellinen/vähemmän onneton kärsiessään itse, kuin katsoessaan omien lastensa kärsivän.
Miettikää sitä hetki, ennenkuin ehdotatte eroja tai olette itse eroamassa.
(kovaa tekstiä, mutta.. elämä on.. ja tämä ei ollut varsinaisesti ap:lle, mutta näille, jotka tyrkyttävät aina eroa ainoana vaihtoehtona ja suorastaan usuttavat siihen)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[i Mutta oikeasti, rakkaat kanssaihmiset, elämänsä haaskaa mielummin olemalla epätyydyttävässä suhteessa, jossa kärsii itse, kuin olemalla yh ja katselemalla kuinka lapset saattavat kärsiä hyvinkin paljon ja hyvinkin pitkään/aina. Se on mahdollista, mutta monet eivät sitä tule ajatelleeksi tai ajattelevat liian vähän "ei meidän tapauksessa niin käy, kun asiat hoidetaan fiksusti". Ei voi etukäteen tietää, miten käy. Siinä sitten mietit jälkikäteen yksinäsi yön pimeydessä, kun itkeskelevä lapsesi on vihdoin nukahtanut, että teitkö oikein, kun häivyit "epätyydyttävästä liitosta" (jossa ei mitään kovin pahaa vikaa, ei alkoholismia, väkivaltaa ym.) ja katselet traumatisoituneita lapsiasi ja heidän kipuiluaan vuodesta toiseen, käytät välillä terapiassa ja mietit, olisitko sittenkin jaksanut itse vielä vähän enemmän... Voisin väittää, että melko moni äiti on kuitenkin enemmän onnellinen/vähemmän onneton kärsiessään itse, kuin katsoessaan omien lastensa kärsivän. Miettikää sitä hetki, ennenkuin ehdotatte eroja tai olette itse eroamassa. (kovaa tekstiä, mutta.. elämä on.. ja tämä ei ollut varsinaisesti ap:lle, mutta näille, jotka tyrkyttävät aina eroa ainoana vaihtoehtona ja suorastaan usuttavat siihen)
[/quote]
mutta jos ap:n mies on selvästi sanonut ap:lle, ettei halua lasta jota ap odottaa, vaan painostanut aborttiin, ja kun ap ei aborttiin suostu, niin mies on sen jälkeen uhannut heittää ap:n ulos kodistaan, niin silloin mielestäni ei kauhean paljon ole tehtävissä. Toki asiat pitää olla halkipoikki puituina ennen kuin eropäätökseen päädytään.
LÄHDE nopeasti kun vielä pääset!! Ei ole mitään järkeä elää tuollaisen ihmisen kanssa vasten hänen tahtoaan vielä. Miksi roikkua ihmisessä, joka on noin vähän kiinnostunut omista lapsistaan tai naisestaan oli syy sitten mikä tahansa. Mies haluaa abortin, koska ei halua olla lastensa kanssa. Et voi häntä siihen pakottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi huonoon suhteeseen.
(Tietysti, jos on fyysisen väkivallan uhkaa tai erittäin pahaa henkistä väkivaltaa, voi ajatella ettei "haaskaa" elämäänsä ja eroaa.)
Mutta oikeasti, rakkaat kanssaihmiset, elämänsä haaskaa mielummin olemalla epätyydyttävässä suhteessa, jossa kärsii itse, kuin olemalla yh ja katselemalla kuinka lapset saattavat kärsiä hyvinkin paljon ja hyvinkin pitkään/aina.
Se on mahdollista, mutta monet eivät sitä tule ajatelleeksi tai ajattelevat liian vähän "ei meidän tapauksessa niin käy, kun asiat hoidetaan fiksusti". Ei voi etukäteen tietää, miten käy.
Siinä sitten mietit jälkikäteen yksinäsi yön pimeydessä, kun itkeskelevä lapsesi on vihdoin nukahtanut, että teitkö oikein, kun häivyit "epätyydyttävästä liitosta" (jossa ei mitään kovin pahaa vikaa, ei alkoholismia, väkivaltaa ym.) ja katselet traumatisoituneita lapsiasi ja heidän kipuiluaan vuodesta toiseen, käytät välillä terapiassa ja mietit, olisitko sittenkin jaksanut itse vielä vähän enemmän...Voisin väittää, että melko moni äiti on kuitenkin enemmän onnellinen/vähemmän onneton kärsiessään itse, kuin katsoessaan omien lastensa kärsivän.
Miettikää sitä hetki, ennenkuin ehdotatte eroja tai olette itse eroamassa.(kovaa tekstiä, mutta.. elämä on.. ja tämä ei ollut varsinaisesti ap:lle, mutta näille, jotka tyrkyttävät aina eroa ainoana vaihtoehtona ja suorastaan usuttavat siihen)
Ero ei ole joka tilanteeseen ratkaisu. Just joku väkivalta-alkoholismi on päteviä syitä eroon, mutta esimerkiksi työttömyydestä johtuva masennus/ikäkriisi tms. ei aina vääjäämättä tarkoita sitä, että ero olisi parempi ratkaisu kuin selvitä yhdessä niistä. Varsinkin, jos rakkauttakin suhteesta vielä löytyy.
Toinen lahko on sit tää "muuta vähäksi aikaa muualle ja katso järkiintyykö siippa"-ihmiset. Mitenkäs työ naiset suhtautuisitte, jos oma rakas aviopuolisonne katselisi pari vuotta hormonihuuruista naistaan joka itkee/nauraa älyttömistä asioista, välillä jaksaa/välillä ei jaksa kotihommia, ei saa hoitovapaan jälkeen töitä jne. ja toteaa, että "selvitäpä nyt elämäsi, minä muutan siksi aikaa lasten kanssa muualle"? Siis ihan oikeasti??
Kun roolit kääntää, niin noi ohjeet ei enää kuulostakaan niin kovin päteviltä.
Meillä on eräs ystäväpariskunta jossa mies aina valittaa kuinka vaimo ei oikeasti halua töihin ja selittelee sitä hoitovapaalla. Että oikeasti hän on vain laiska. Eikä ole ikinä kunnon työelämässä ollutkaan, tehnyt vaan pikkuduuneja siellä täällä eikä mikään paikka oo ollu tarpeeksi hyvä, vaan on melkein kaikista irtisanoutunut tai saanut potkut.
Vastaavasti nainen valittaa kuinka mies ei auta kotitöissä vaan on sitä mieltä, että kotihommat kuuluu hänelle, kun siitähän hän saa rahansakin. Nainen on uupunut ja menisi enemmän kuin mielellään ihan minne vain töihin kunhan pääsisi pois kotoa edes osittain. Mutta töitä vaan ei olekaan niin helppoa saada. Ja samalla pelottaa, että mitähän se arki sitten tulee olemaan, kun mies on tottunut, että kaikki on aina kotona valmiina.
Kyseinen nainen on tosi tarkka oikeuksistaan työpaikoilla ja tämän takia ollut edellisissä paikoissa ongelmia joita on liiton kanssa sitten selvitetty. Nainen on omasta mielestään toiminut oikein ja saanut pari kertaa korvauksiakin, mutta miehen mielestä olisi purtava hampaat yhteen ja olla välittämättä "pikkuseikoista" kunhan työpaikka säilyy.
Pointtina tässä on se, että ilmeisesti suurin osa av raadista olisi tässäkin tapauksessa sitä mieltä, että ainoa hyvä ratkaisu on ero, kun ongelmat on noinkin valtavia. Todellisuudessa miehen ja naisen ajatusmaailmat eivät kohtaa ja molemmat tuntevat asemansa suhteessa huonoksi. Tästä seuraa ettei hellyyttäkään tee mieli antaa/saada, kun kantaa vihaa toista kohtaan.
Koska he ovat kuitenkin menneet aikanaan naimisiin rakkaudesta, saaneet kaksi tervettä yhteistä lasta ja perustaneet kodin, niin miksi kaikki pitäisi hajottaa yrittämättä ensin koota sirpaleista ehjää?
Jotkut hetket parisuhteessa todellakin saattaa olla sitä syvintä aallonpohjaa jolloin valoa ei näy missään ja tuntuu ettei näin isot ongelmat ikinä selviä. Ja ihan oikeasti: oikean hetken odottaminen, oman mielenkuohunsa selvittäminen ja tilanteen kartoittaminen saattaa auttaa todella paljon.
Jos jää vänkäämään pienistä asioista, kuten lakananvaihdosta tai tv:n katseluvuoroista, niin siinä hävittää perspektiivin koko tilanteeseen ja arjesta tulee typerää valtataistelua, joka kuluttaa molempien voimia. Kun mies on kerta vihainen siitä, että "joutuu" tulemaan isäksi vasten tahtoaa, niin asia sinänsä on ymmärrettävä. Hän kapinoi omalla tavallaan ja purkaa samalla pahaa oloaan.
Naisen mielestä lapsi on kuitenkin yhteinen. Hän tuntee itsensä loukatuksi ja väsyneeksi, kun mies ei auta kotona eikä anna huomiota/hellyyttä niinkuin nainen toivoisi. Hänen raskautensa ei nyt etene sillä tavalla jaetusti yhdessä kuin hän ehkä toivoisi. Riippumatta siitä, miten raskaus on alkujaan saanut alkunsa, pointti on nyt siinä, että nainen on raskaana. Hän ei aio tehdä aborttia, vaikka mies ei enää halua lapsia. Miehellä voi olla monta perustelua mielipiteelleen: yhtenä esimerkkinä tuore työttömyys. Taustalla saattaa häiritä myös naisen hieman pilkalliselta kuulostava asenne hänen haaveisiinsa perustaa oma yritys. Muitakin piikkejä saattaa olla.
Voisiko olla mahdollista, että vähän aikaa ap parantelisit ilmaa: tekisit asioita niinkuin joku ehdottikin siltä näkövinkkeliltä kuin olisit jo yh (vaikka asutkin miehesi kanssa). Hoitaisit taaperoa, tekisit kotityöt ja antaisit miehelle paljon tilaa. Kysyisit hieman apua läheisiltä, että saisit välillä levättyä, olet varmasti raskauden vuoksi uupunut. Ottaisit vaikka tavaksi kerran tai kaksi viikossa viedä taapero mummolaan kylään ja sen aikaa ihan vain nukkuisit tai lukisit kirjaa/lehtiä.
Jossain välissä saattaa hyvinkin tulla hetki, että mies on kypsä puhumaan asiat halki. Todennäköisesti hän haluaa itsekin esittää kantansa ennen lapsen syntymää. Tai vastaavasti voisit itse tehdä aloitteen keskustelulle, kun olet saanut ajatuksesi kasaan ja näet selkeästi vaihtoehdot tulevaisuudelle yhdessä/erikseen. Voisit ainakin miettiä tosissaan tuota yrittäjyyttä: voisitkohan jotenkin antaa tukea ja kannustusta? Tehdä siitä tavallaan yhteisen projektin, jonka myös sinä mahdollistat. Mies on kuitenkin jo kypsässä iässä ja omaa varmasti paljon ammatillista itsevarmuutta sekä kehittymisen halua. Tuon ikäisen miehen saattaa olla todella vaikea työelämässä "aloittaa puhtaalta pöydältä" ja siirtyä jonkun komenneltavaksi. Ehkä olisi hyväkin kokeilla miten oleminen omana pomonaan onnistuisi.
Mutta ennenkaikkea: koeta pitää huolta itsestäsi ja jaksaa! Muista, että ero on iso päätös ja siitä voi helposti tulla lopullinen vaikka olisitkin tehnyt sen hormonimylläkässä ja ihan vain osoittaaksesi kuinka tosissasi olet. Yksin jääminen voi olla tosi paha paikka, etenkin kahden pienen lapsen äitinä.
Miehesi käyttää sinuun henkistä väkivaltaa ja on julma ja ilkeä sinulle juuri sellaisessa elämäntilanteessa, missä tarvitsisit eniten apua. Todennäköisesti hänkin on masentunut työttömyydestään ja tarvitsisi apua, mutta sinun ei tarvitse olla vahva hänen puolestaan. Sinun on oltava vahva lastesi takia.
Ole kiltti, ja mieti tarkkaan, miten lapsenne näkevät tämän tilanteen. Onko isä heille turvallinen aikuinen vai täysin välinpitämätön julmuri, joka selkeästi kohtelee heidän äitiään kaltoin? Tässä on monta kertaa sanottu, että se avioero on huonoin ratkaisu lapselle, jos kodissa ei ole väkivaltaa, mutta henkinen väkivalta on jopa monessa mielessä haitallisempaa, koska siihen ei saa otetta. Jos lapset altistuvat samalle julmalle kohtelulle päivittäin tai lähes päivittäin, jos isä ei edes yritä hyvitellä tekemiään päätöksiä tai ilkeitä sanojaan eikä ylipäätään osallistu millään tavalla lasten elämään, olen varma, että he elävät turvallisempaa lapsuutta sinun kanssasi yksin ilman isää. Lapsilla voi olla mieletön henkinen paine olla suuttuttamatta isää, olla vahvoja, jotta äiti jaksaa jne. Itse muistan lapsuudessani, miten ihan vatsaan koski, kun kuulin vanhempieni keskustelua, kun pelkäsin, että äiti sanoisi jotain väärin, ja ainahan äiti sanoi jotain väärin, kun kaikki, mitä äiti sanoi, oli isästä väärin. Jännitin ja pelkäsin joka ilta. Älä altista lapsiasi tälle.
Voisitko nyt raskausiaikanasi ainakin aloittaa tilanteen helpottaminen sillä, että haalit ympärillesi apua? Ihan rehellisesti. Kerrot vanhemmillesi/appivanhemmillesi/sisaruksillesi/ystävillesi, että teidän tilanteenne on nyt tämä ja tarvitset apua. Mielestäni rehellisyys olisi nyt tärkeintä. Kyllähän nuo auttajat näkevät, että mies se vaan istuu koneella eikä tee mitään. Parempi, että kerrot asioista suoraan. Samalla voisit hiljalleen miettiä tukiverkostosi kanssa, miten pääset miehestäsi eroon mahdollisimman kivuttomasti lasten kannalta. Oletko nyt miettinyt lainkaan, mitä lapsillesi tapahtuu, kun olet synnyttämässä? HOitaako mies heitä vai vain pelaa ja antaa lasten elää "yksin" turvattomina? Järjestä hoitajat. Pyydä joku teille siksi aikaa yöksi. Käyttäydy kuin miestä ei olisikaan. Se olisi mielestäni ehkä viimeinen keino herätellä miestä, kun kaikki ympärillä tietävät totuuden ja kun kaikille kerrot, että mietit todellakin avioeroa.
Toivon kovasti, että miehesi herää todellisuuteen, mutta pelkään pahoin, että ei. Sinun tehtäväsi on suojella lapsiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi huonoon suhteeseen.
(Tietysti, jos on fyysisen väkivallan uhkaa tai erittäin pahaa henkistä väkivaltaa, voi ajatella ettei "haaskaa" elämäänsä ja eroaa.)
Mutta oikeasti, rakkaat kanssaihmiset, elämänsä haaskaa mielummin olemalla epätyydyttävässä suhteessa, jossa kärsii itse, kuin olemalla yh ja katselemalla kuinka lapset saattavat kärsiä hyvinkin paljon ja hyvinkin pitkään/aina.
Se on mahdollista, mutta monet eivät sitä tule ajatelleeksi tai ajattelevat liian vähän "ei meidän tapauksessa niin käy, kun asiat hoidetaan fiksusti". Ei voi etukäteen tietää, miten käy.
Siinä sitten mietit jälkikäteen yksinäsi yön pimeydessä, kun itkeskelevä lapsesi on vihdoin nukahtanut, että teitkö oikein, kun häivyit "epätyydyttävästä liitosta" (jossa ei mitään kovin pahaa vikaa, ei alkoholismia, väkivaltaa ym.) ja katselet traumatisoituneita lapsiasi ja heidän kipuiluaan vuodesta toiseen, käytät välillä terapiassa ja mietit, olisitko sittenkin jaksanut itse vielä vähän enemmän...Voisin väittää, että melko moni äiti on kuitenkin enemmän onnellinen/vähemmän onneton kärsiessään itse, kuin katsoessaan omien lastensa kärsivän.
Miettikää sitä hetki, ennenkuin ehdotatte eroja tai olette itse eroamassa.(kovaa tekstiä, mutta.. elämä on.. ja tämä ei ollut varsinaisesti ap:lle, mutta näille, jotka tyrkyttävät aina eroa ainoana vaihtoehtona ja suorastaan usuttavat siihen)
eri mieltä. Jos suhde on huono (ja "pystyynkuollut"), vaikkei olisi mitään väkivaltaa tai alkoholismia, niin ero on hyvä vaihtoehto myös lasten kannalta. En todellakaan haluaisi lasten näkevän riitelyä (todella todennäköistä huonossa suhteessa), tai sitten vaihtoehtoisesti kylmänkalseaa ilmapiiriä ja oppivan aivan vääränlaista mallia parisuhteesta.
Usein näissä "näennäisesti" ok suhteissa on esimerkiksi vikana se, että mies ei osallistu tarpeeksi ja nainen nalkuttaa, tällaistako mallia lapsille haluatte näyttää? Nämä käytösmallit voivat olla hyvinkin periytyviä. Ja lapset myös aistivat ns. kulissisuhteen, eivät lapset tyhmiä ole. Kyllä he huomaavat, jos vanhemmilla on jotain kitkaa ja se epätietoisuus saattaa olla heille hyvinkin ahdistavaa.
Kyllä rakkaus, kunnioitus, kumppanuus, ainakin osittain yhteiset periaatteet, tavoitteet ja toiminnat kuuluvat hyvään parisuhteeseen ja lapsilla on oikeus nähdä sitä.
ei millään pahalla, mutta tuo teksti vaikuttaa niin perin pohjin pers.härön tekstiltä, etten usko enää mitään. Pers.häröt kirjoittaa yleensä noin.
ei millään pahalla, mutta tuo teksti vaikuttaa niin perin pohjin pers.härön tekstiltä, etten usko enää mitään. Pers.häröt kirjoittaa yleensä noin.
Neuvolapsykologi ottaa lähiaikoina minuun yhteyttä.
Menemme miehen kanssa psykan vastaanotolle keskustelemaan.
Terkkari laittoi tänään lähetteen sinne.
En usko, että auttaa mitään, mutta ei siitä varmaan haittaakaan ole?
Mitäköhän siellä on vastassa?
Tämän kylän byrokratian tuntien ajan saa varmaan vuodelle 2014...
t: ap
Psykologi soitti ja antoi ajan 9.2.
Kuulostikin jo liian hyvältä...
Tänään hän soitti uudestaan ja perui sen.
On kuulemma joku kokous, josta hän ei ollut tiennyt.
Hän antoi sitten ensimmäisen mahdollisen vapaan ajan... vasta 11.3.!!!
Siihen mennessä on jo ehtinyt tapahtua vaikka mitä.
Olisin halunnut keskustelemaan ENNEN kuin "aborttiaika" on ohi.
Ei ole apua tarjolla ennen dead linea.
Vai mistä sitä voisi kysellä?
Haluaisin edes yrittää kääntää miehen pään ennen sitä.
Sen jälkeen on lähtö lähellä :´(
Avuton olo.
t: ap
Ehkä hän ei ymmärtänyt, että tilanne on kiireellinen.
Psykologi soitti ja antoi ajan 9.2.
Kuulostikin jo liian hyvältä...
Tänään hän soitti uudestaan ja perui sen.
On kuulemma joku kokous, josta hän ei ollut tiennyt.
Hän antoi sitten ensimmäisen mahdollisen vapaan ajan... vasta 11.3.!!!
Siihen mennessä on jo ehtinyt tapahtua vaikka mitä.
Olisin halunnut keskustelemaan ENNEN kuin "aborttiaika" on ohi.
Ei ole apua tarjolla ennen dead linea.
Vai mistä sitä voisi kysellä?
Haluaisin edes yrittää kääntää miehen pään ennen sitä.
Sen jälkeen on lähtö lähellä :´(
Avuton olo.
t: ap
Hän jää kokouksen jälkeen lomalle.
Tuuraajaa ei TIETENKÄÄN ole :(
t: ap
En ole ap, mutta samoja asioita ja eroa mietin kanssa. Meillä tilanne vielä hieman huonompi, sillä olen puolessa välissä raskaana ja paikat alkaneet kypsyä (ennenaikaisen synnytyksen riski). Syynä tähän lienee se, että joudun hoitamaan KAIKEN kotiin, talouteen, lasten harrastuksiin jne. liittyvän. Raskaatkin kotityöt vaikken missään nimessä saisi.
Mies pelaa tietokonepelejä eikä suostu viemään edes roskapussia. Meinasin purskahtaa itkuun, kun lääkäri suositteli vuodelepoa ja kysyi, että teenkö raskasta työtä eli tarvitsenko sairaslomaa (olen hoitovapaalla, nuorin lapsemme on vuoden).:(
Voisikin saada sairaslomaa kotihommista...
Ja tosiaan, meillä ongelma kans se, että mies jäi työttömäksi ja uppoutui tietokoneen fantasiamaailmaan (=peleihin). Tein paljon virheitä ja nalkutin aika lailla kunnes tilanne äityi tähän ettei voida keskustella enää mistään ja hän on antanut ymmärtää, että hänelle on ihan sama vaikka synnyttäisin saman tien kunhan pidän vaan pääni kiinni ja jätän hänet rauhaan.
Olen kovasti miettinyt mikä auttaisi jaksamaan. Vaikka olen henkisesti täysin kypsä eroon ja ryven itsesäälissä ja vihassa miestäni kohtaan, niin tiedän, että ero onnistuisi aikaisintaan kahden vuoden päästä (tai vanhempi lapsi menettäisi kaikki rakkaat harrastuksensa, lapset menettäisivät kotinsa ja minä todennäköisesti mielenterveyteni). Toivon koko ajan, että "tilanne" menisi ohi tai että olisi edes jotain mikä auttaisi jaksamaan. Ehkä minunkin olisi vain sopeuduttava ja alettava keksimään muita ratkaisuja. Pyytää vaikka ulkopuolisilta enemmän apua... Tää henkinen stressi ei todellakaan paranna tilannetta.
Se lätkimään lähteminen ei aina ole niin helppoa ja vain itsestä kiinni... :( Vaikka moni sitä suositteleekin.