Lue keskustelun säännöt.
Huumeongelma
23.01.2011 |
Niin. Olen seurustellut kohta kolme vuotta maailman ihanimman miehen kanssa, jolla on ollut/on päihdeongelma.
Eli historia: hän käytti n. 7 vuotta kaikkia mahdollisia päihteitä. Lopetti pidennetyn myllyhoidon ym. avulla, meinattuaan menettää henkensä, n. 11. kerran. Tämän jälkeen hän oli kolme vuotta täysin absolutisti, kävi aikuislukion loppuun (9.9 keskiarvolla (oikeasti!)), tapasi minut, kun olimme kemian tunneilla ne eturivin parhaat hikarit. Pyrimme yhdessä TKK:lle, pääsimme 10% parhaimmistossa (laaja oppimäärä) sisään. Ja nyt....
...niin nyt tilanne ei ole niin ruusuinen. Opiskelemme nyt kolmatta vuotta TKK:lla, olemme molemmat pärjänneet aika lailla keskiverrosti opintopistesaldon ja arvosanojen perusteella. MUTTA viimeisen vuoden ajan elämäämme ovat varjostaneet mm. liiallinen alkoholin käyttö ja nyt mukaan ovat astuneet myös subutex ja bentsot. Aluksi tilanne oli vain satunnaista kokeilua ja "seikkailua", itsekin vedin nokkaan. Mutta nyt tässä on ollut kaiken laista. Olin mm. matkalla yksin reilun viikon, jolloin poikaystäväni oli varma (tai sitten se on tekosyy), että olin siellä erään naapurini (poikamies) kanssa. Tämän reilun viikon hän veti subutexiä/subuxonea noin 2 mg / pv. Eli tilanne, kun tulin takaisin oli, että rakkaani oli täydessä subukoukussa, vetäen suoneen.
Eli mitä teen? Mitä voin tehdä? Kaikki hänen ja minun ystäväni, jotka jotain asioista tietävät, ovat sanoneet, että rahahanat kiinni (minä olen se, joka tienaa taloudessa enemmän). Nyt olen sen tehnyt. Hänen tulonsa ovat: opintotuki (300 e), opintolaina (300e), asumistuki (180e) ja sossusta vielä (135e) tai aika tarkkaan noin. Minä tienaan vuokra (1200e)+palkka (1500e).
Hän on nyt nostanut etukäteen opintolainojaan (niitä voi nostaa, etukäteenkin) ja käyttänyt rahojansa mihin lienee. Minä olen tehnyt selväksi, että en tue millään tavalla. Subu on nyt hänen rakkaansa: kaikenlaisia selityksiä, lopetuspäätöksiä, laskusuunnitelmia ja vaikka mitä olen nyt kuullut. Tällä hetkellä hän on hakemassa subua lisää "vielä niihin yksiin vetoihin" (tuonkin olen kuullut jo aivan liian monta kertaa). "Huomenna hän lopettaa, kestää reflat ja sitten kaikki on taas hyvin". Mitä olette oikeasti mieltä?
Minulla voisi olla toisenlainenkin tulevaisuus. Huoli on vain niin suuri, tuntuu, ettei sitä, jolle joskus itsensä lupasi, voi yksinkertaisesti jättää yksin pärjäämään, vaikka kaikki sanoisivat, että niin on paras. Tuntuu, todella tuntuu, että olen vastuussa hänestä. Voin pitää rahahanat kiinni, olla rahoittamatta ja hänellä on oma kämppä, jonka vuokran hänen isänsä maksaa (tosin velaksi hänelle). Silti lipsun ja ostan ruokaa, tupakkaa jne. aina välillä, kun on tarve. Hän itse sanoo, että tekisi mitä vain, ettei uudelleen ajautuisi siihen subukoukku-helvettiin, josta on jo kerran päässyt. Silti hän on tällä hetkellä siinä taas koukussa. Koukku ei ehkä ole niin paha, kuin ennen (vetänyt päivittäin vain joitakin viikkoja), mutta tilanne on se, että se on aina "huomenna", kun "kestän ne reflat". Olenko oikeasti vain täysi idiootti, kun uskon kerta toisensa jälkeen, että "ehkä sittenkin tällä kertaa", vaikka kerta on mutu-tuntumalta laskettuna reilusti yli sadas, vai olenko luuseri, jos sanon, että ei enää.
Itse olen läheisriippuvainen = lyhyesti sanottuna: en voi olla kolmea tuntia yksin kotona ilman, että joudun sellaisiin oloihin, joita en yksinkertaisesti pysty mitenkään kestämään. Tilanne on siis todella hankala. En vain voi elää yksin. Tämä mies pysyy kanssani about 24/7, jolloin en joudu itse olemaan yksin, mutta sitten kaikki tämä, jota en kestä.. Tahtoisin keskittyä opiskeluun (minusta tulee vielä hyvä fyysikko, olen sen päättänyt!), omaan tulevaisuuteeni ja positiivisiin asioihin elämässä. Voimat ovat vain aivan totaalisen loppu tällä hetkellä. Olen niin rikki, etten enää tiedä mikä on järkevää ja mikä ei. Mielialani menevät taivaasta kattoon pitkin päivää, enkä tiedä mikä milloinkin olisi se oikea tie.
Minulla olisi yksi ihminen, joka on luvannut tukea minua joka hetkessä. En vain tiedä kykenisikö hän siihen töittensä ja muitten vastuittensa takia. Minusta myös tuntuu, että olen saattanut laittaa hänet kokemaan takiani jo aivan liikaa. Ehkä hän ei jaksa enää kauaa... Sitten olisin aivan yksin, joka on minulle yksinkertaisesti täysin kestämätön vaihtoehto = ei vaihtoehto.
Miten ihmeessä saisin tämän yhden ihmisen, jolla toisaalta tuntuu olevan motivaatiota, mutta ei lainkaan itsekuria, kestämään, selviämään ja pärjäämään elämässään? Miten pääsisin tästä vastuun tunteesta? Miten selviäisin ihan itse? Miten voisin rakentaa terveen ja hyvän suhteen ihmiseen, joka on jaksanut kahlata kanssani läpi tämän kaiken huumehelvetin ja silti pysyä tukenani? Mitä niin hyvää minussa on, että niin hyvä ihminen haluaisi jakaa elämänsä kanssani, vaikka olen itse näin rikkinäinen, yliherkkä ja liian paljon asioita ajatteleva ihminen?
Nyt olen elämässäni ehkä ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa tunnen todella olevani täysin voimaton yksin. Tällä kertaa asiat eivät vain tunnu järjestyvän itsestään. Tällä kertaa en todella itse tiedä mitä tehdä. Ehkä tämä on liian vaikea ja liian monta kysymystä sisältävä tilanne, mutta jos edes johonkin saisin edes jotakin vastakaikua... Jos osaisit edes johonkin asiaan sanoa edes jotakin, joka toisi lohtua... Voisit todella auttaa! Olen niin lopussa, kuin vain ihminen voi olla, ja pienikin toivon ja ymmärryksen kipinä saattaisi olla minulle niin iso asia, ettet voi ehkä sitä ymmärtääkään. Eli KIITOS, JOS VASTAAT, edes jotakin pientä!
Ystävällisin terveisin
Hyvin epätoivoinen olento tällä, joka niin kiitollinen kaikesta, joka auttaisi edes ihan pikkiriikkisen!
Kommentit (24)
huolehdit ihan turhaan, koska sinun tekemisilläsi ei ole mitään merkitystä. Koeta saada mies ymmärtämään tilanteensa/tilanteenne ja pyrkimään hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
It could be as well you or your child..
Miten ihmeessä saisin tämän yhden ihmisen, jolla toisaalta tuntuu olevan motivaatiota, mutta ei lainkaan itsekuria, kestämään, selviämään ja pärjäämään elämässään? Miten pääsisin tästä vastuun tunteesta? Miten selviäisin ihan itse? Miten voisin rakentaa terveen ja hyvän suhteen ihmiseen, joka on jaksanut kahlata kanssani läpi tämän kaiken huumehelvetin ja silti pysyä tukenani? Mitä niin hyvää minussa on, että niin hyvä ihminen haluaisi jakaa elämänsä kanssani, vaikka olen itse näin rikkinäinen, yliherkkä ja liian paljon asioita ajatteleva ihminen?
Tuohon ensimmäiseen kysymykseen: et mitenkään! Se ei ole sinusta kiinni! Itse olen elänyt "vain" alkoholistin kanssa ja hän oikein tykkäsi "rypeä" siinä, että hänellä on ongelma ja ei voi olla juomatta ym. Aikani hoivasin ja koitin parantaa olemalla läsnä ja hyvä. Onneksi tajusin, että parantuminen lähtee vain ja ainoastaan yksilön omasta halusta. Nyt emme ole tekemisissä kuin pakolliset hyvän päivän jutut ja hyvä niin. Jokainen vastatkoon omasta elämästään!
en nyt edes yritä sanoa mitään liittyen huumeongelmaan koska oma viisaus ei riitä, tuntuu surulliselta seurata kuinka monen ihmisen elämä menee niin sekaisin aineista :(
mutta omasta elämästä ja mieheni elämästä pohjaten voin sanoa et turvaa taivaan isään, hän on todellinen apu! Hänelle mahdoton on mahdollista ja näkymätön selvää. Hän rakastaa sua ehdoitta juuri sellaisena kuin olet ja haluaa vastata sun tarpeisiin, myös miehesi! Rukoilen puolestanne - usko ihmeisiin!!
Miestä sinä et voi pelastaa, hänen on tehtävä ja tahdottava itse. Eli kyllä, olet idiootti, juokse ja kovaa.
Ja sitten juokset lääkärin pakeille hankkimaan vaikka sitten lääkityksen paniikkihäiriöön. Mä todellakin tiedän minkälaista on, kun ei kykene omassa kotonaan olemaan yksin. Been there, done that! Mulla oli vielä lapsetkin siinä ja sain massiivisia paniikkikohtauksia useita päivässä, pelkäsin mennä nukkumaan, kun tiesin, että mies lähtee aamulla töihin, enkä halunnut aamun koskaan tulevan... Mä raijasin tenavat ulos heti kun vaan sain ne sängystä ja siihen kuntoon, että päästiin lähtemään (aamupala ja pukeminen) ja hyperventiloin koko ajan. Mä istuin välillä tärisevänä ja itkevänä puhelin kädessäni eteisessä, sydän hakkasi miljoonaa, henki ei kulkenut ja luulin kuolevani. Tai tiesinhän mä etten kuole, mutta silti se tuntui siltä. Kerran soitin hälytyskeskukseenkin, kun en ketään tuttua langoille saanut, ja meinasin seota sen oloni kanssa. Missä tahansa ihmisten keskellä mä olin ihan normaali, mä en vaan voinut olla kotona...
LUOJAN KIITOS mulla on pari ihmistä lähipiirissä, joilla itsellään on paniikkihäiriö ja voin soittaa heille ihan minä vuorokauden aikana hyvänsä, jos kohtaus iskee päälle. Ymmärtävät täysin mitä on tapahtumassa ja juttelevat mukavia. Mies ei ole koskaan oikein tajunnut... Sanoo vaan, että eihän tässä mitään hätää ole. Ihan turhaan panikoit! Joopa... Miksiköhän sitä kutsutaan paniikkiHÄIRIÖKSI????
Lopulta sain lääkityksen, monta kertaa olen lopettanutkin sen ja aloittanut uudestaan. Vähän aikaa kävin terapiassakin. Heti helpotti pahimmat, mutta onhan tuo palannutkin monta kertaa. Mutta nyt en ole pariin vuoteen syönyt pillerin pilleriä, eikä silti ole ollut kohtauksia. Pikkuhiljaa mä opin hallitsemaan niitä ja pääsin niskan päälle.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä sitä apua saisi vain?
Mies ei ole vielä "tarpeeksi narkki" päästäkseen niihin kahden vuoden korvaushoitojonoihin. Eikä tarpeeksi päihteetön NA-ryhmiin. Nyt ollaan siinä puolivälissä - eli saako apua tähän tilanteeseen mistään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei ole läheisriippuvuutta, ettei voi olla itsekseen. Aivan eri asia. Edellinen mainitsi paniikkihäiriön, ehkä todennäköisempää, auttaisiko (rauhoittavat) lääkkeet?
Mä olen siis elänyt myös narkomaanin kanssa. Mulla kesti ihan hiton kauan tajuta, että se vetää mut mukanaan suohon, ellen lähde ihan itse pois. Ero oli raastava, mutta välttämätön. Ihan oikeasti!
Mä en luultavasti pääse tästä elämäni rakkaudesta eroon kokonaan koskaan. Koska mä todellakin olin löytänyt sielunkumppanin. Mutta ei voinut mitään. Se suhde olis tuhonnut mun elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä sitä apua saisi vain?
Mies ei ole vielä "tarpeeksi narkki" päästäkseen niihin kahden vuoden korvaushoitojonoihin. Eikä tarpeeksi päihteetön NA-ryhmiin. Nyt ollaan siinä puolivälissä - eli saako apua tähän tilanteeseen mistään?
NA-ryhmiin? Itsekö näin sanoo? Voihan AA:nkin kuka tahansa mennä.
Juokse, juokse ja vielä kerran juokse. Juu, tiedetään, olet NIIN rakastunut ja hän juuri on sinulle se oikea, sielunne ovat taivaassa tavanneet ja muuta höpölöpöä. Sellaista narkomaania, joka pystyisi parantamaan tapansa, ei ole vielä keksittykään. Tämä sinunkin narkomaanisi käyttää aineita, koska jokainen hänen tyttöystävistään sen sallii. Et sinäkään ole lähtenyt. Odottelet siellä poraten jotain ihmettä. Käytä järkeäsi. Lähtö sattuu, ja kyllä, se jätkä tulee tappamaan itsensä.
Oli sitten kuinka fiksu tahansa, hän on narkomaani. Ei, se ei johdu lapsuudesta, vaan siitä että hän itse haluaa käyttää. Ja ne aineet on aina tärkemäpiä kuin sinä. Ja juu, tiedän senkin ettet lähde mihinkään, vaan yrität pelastaa miehesi tekemällä vauvan. Sitten vain odottelemme kuka perheessänne kuolee ensimmäisenä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse kehottaisin vain miettimään, että jos ystävä hyppää kaivoon, pelastuuko hän sillä, että sinä hyppäät perässä?
-Sekakäyttäjän omainen, myös joutunut tekemään kipeitä ratkaisuja
Mä olin vuosia narkomaanin kanssa ja sain kaksi lastakin.
Mä olin 17v kun aloimme seurustelemaan ja kuvittelin että hän siitä muuttuu kun vain tarpeeksi rakastaa. -Kuinka väärässä olinkaan-
Luulin samallalailla kuin sinä, jossain vaiheessa olevani läheisriippuvainen ja kävin jopa siellä kiskossa "irti läheisriippuvuudesta" kurssilla muistaakseni 1999.
En mä ole läheisriippuvainen. Mä olin vaan nuori ja tyhmä ja mitä kaikkea.
Kaikkeni tein että mieheni olisi raitistunut, käytiin viikonloppureissulla mainiemessä, k-klinikan hoidot, Karvisen hoidot...huh huh. Mä olisin tehnyt ihan mitä vaan että se mun rakas ois jotenkin selvinnyt.
Jes, monien vaiheiden jälkeen erottiin 2006, mä löysin uuden miehen, elämän ja itseni. En olisi uskonut et tää on mahdollista, mut on se.
Se mun ex narkkaa edelleen, ei oo kämppää, ei juuri kavereita, ei rahaa eikä paljon mitään. Mut mua ei säälitä enää, mä yritin kuitenkin melkein 14 vuotta.
Ei toista voi pakolla, rakkaudella tai millään muuttaa jos ei itse halua tai koe pystyvänsä muuttumaan.
Miehesi hyvistä arvosanoista.. en yllättynyt ollenkaan, eihän se vika järjessä ole. Monikin narkomaani on ihan älykäs. Vika on jossain muualla kuin älykkyydessä.
Vuosien kokemuksela voin sanoa että tee oikeesti ihan kaikkesi että päästät irti. Katsos, joko se hukkuu tai oppii uimaan, sä et voi sitä tehdä sen rakkaas puolesta näin se on.
Voit tietysti vielä koittaa niinkuin nro 14 neuvoi, mutta mutta... oma on elämäsi ja valintasi ja kyllä sä tunnet kun kuppi on täysi. Voin kertoa että mikään ei ole sulle mahdotonta, IHANAA elämää on oikeesti olemassa. Vailla niitä huolia mitä liittyy narkkarin kanssa elämisene, voi luoja tämä on hienoa!!
Olen itse vihdoin löytänyt sen mielenrauhan ja onnen, mitä en koskaan kuvitellut olevan olemassakaan!!!
JAKSAMISTA, pää pystyyn, itsesääli pois, pelastava enkeli-asenne vex ja kohti elämää, you CAN do it:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aloitti subuhoidon. mä vihaan sitä.mä vihaan miestäni. kuolisi pois.
tiedän tunteen=(mullakin yksi tärkee ihminen joka aina vaan kamoissa.fiksu kaveri,hauska komea,herkkä!ihana!ja huumeet vieneet!vain hän itse voi tehdä päätöksen et lopettaa!päivä kerrallaan!
Älä juokse karkuun. Älä myöskään luota taivaan isään. Luota itseesi ja rauhoitu. Sinulla on selvästi voimakkaita tunteita kaveriasi kohtaan ja jos "pelastat itsesi" ja jätät uppoavan lautan, asia seuraa mukanasi kuitenkin. Rahahanojen kiinni pistämisestä ei liioin ole mainittavaa apua kuin korkeintaan pankkitilillesi. Kaverisi ei nimittäin "valehtele" siitä huomisesta sinulle normimielessä tahallaan. Subuja (yleensä mitään opioideja) ei ole hyvä edes seinään lopettaa, ja lisäksi se harvoin onnistuu, vaatii melkein ylimaallisia voimia, jos sitä kamaa on mennyt hihaan vähänkin pidempään. Apua on ja sitä myös saa; ei ensimmäiseksi pidä harkita jotakin korvaushoitoa. Toiminpide nro I: Menkää lääkäriin. Yhdessäkin se onnistuu ainakin yksityisellä puolella. Kukkarosi kestää yks.lääkärin vastaanottomaksun, ottakaa selville päihdelääketieteeseen perehtynytlääkäri. Asiantuntevia lekureita löytyy kyllä niin A-klinikoilta kuin päivystyspoleiltakin. Yksin (tai kaksin) ei ongelman kanssa kannata tuossa vaiheessa jäädä, jos ei halua vaikeuttaa asioita. Sitten vain ohjeiden mukaan reippaasti katkolle ja hoitoon, joko avo- tai laitoshoitoon tilanteen mukaan. Jos pelottaa asioiden julki tuleminen, niin voin kertoa, että nykyisellä tyylillä jatkettaessa homma paljastuu kuitenkin läheisille, siitä voit olla varma. Eikä se minusta ainakaan olisi kivaa haudata toista, vaikka "muistopuheet olisivat koreampia ilman H-merkintää.." Lääkkeillä tuettuna mm. ne reflat on sata kertaa helpompi kestää, ja silloin on aivan eri mahdollisuudet suunnitella tulevaa. Tilanne vaatii asiantuntijaa ja seurantaa, muttei ole mahdoton."Narkkari on aina narkkari" -lausahdus on niin helppo joidenkin heittää,ja tavallaan se on monesti tottakin. Olen itse narkkari. En tiedä mitään sen ihanampaa olotilaa, kuin.. (jääköön nyt tässä sanomatta). En ole kuitenkaan n. 20 vuoteen käyttänyt mitään laitonta. Sitä ennen meni pääasiassa opioideja n. 10 vuotta putkeen. Mieheni, jonka tunsi minut myös aineidenkäyttöni aikana, ei lähtenyt, vaan pysyi rinnallani. On kyllä kertonut jälkeenpäin, kuinka tiukkaa teki. Se, joka julistaa kaikki narkkarit toivottomiksi tapauksiksi, voisi kysyä asiaa vaikkapa kolmelta lapseltani, jotka olen synnyttänyt ja kasvattanut selvinpäin. Tai mieheltäni, joka edelleen katselee tätä elämää eteenpäin mielellään kanssani. Olen myös opiskellut ja tehnyt uraa, en mitään huippuhohdokasta, mutta olen siis aika tyytyväinen elämääni ja saavutuksiini. Onneksi sain aikanani tukea. Kun lopetin käytön, retkahdin myös muutamia kertoja uudelleen, mutta sekään ei ole maailmanloppu, kunhan ei päästä asiaa liian pitkälle. Meillä kaikilla on omat heikkoutemme, minulla se sattuu olemaan tällainen. Jos näkisit minut, et ikinä voisi arvata addiktiotani = selviäminen pahastakin koukusta on mahdollista. Jollei ole voimia muuhun, ei jaksa miettiä ja varailla aikoja, niin kävelkää lähimmän A-klinikan ovesta sisään ja pyytäkää tiskiltä apua. HETI HUOMENNA! Se ei ole helppoa, tiedän, mutta miehesi on luultavasti erittäin helpottunut, jos pystyy sen kynnyksen ylittämään. Voit(te) myös tutustua (jos löytyy nousu-laskusuhdanteista sopiva väli, heh..) vaikka artikkeleihin "Opiaattiriippuvuuden neurobiologiaa", tekijät Esa Meririnne ja Timo Seppälä ja/tai ylilääkäri Antti Holopaisen tekstiin "Huumeriippuvuus on aivojen sairaus",löytyvät otsikon sanoilla googlesta. Tsemppiä matkalle
Juupa juu; joku kirjoitti, että "Sellaista narkomaania, joka pystyisi parantamaan tapansa, ei ole vielä keksittykään." Mulla on kyllä Suomessa ihan voimassa oleva sosiaaliturvatunnus, joten luultavasti olen olemassa?? Jos on laktoosi-intoleranssi, niin sekään ei yleensä parane, mutta maitoa ei siinä tapauksessa tarvitse juoda. En juo maitoa, olen oppinut. Kukaan, minäkään, en kehoita ketään kaivoon hyppäämään. Tikkaat kaivossa olevalle voi silti tarjota. Pois juokseminen lujaa vain ei tuossa tilanteessa ole minusta kenellekään hyödyksi. Ei myöskään juoksijalle itselleen, noin henkisesti pitkällä tähtäimellä. Jos joku saa sydänkohtauksen tai on iskenyt itseään vaikka kirveellä jalkaan, jätättekö yleensä sellaisessa tilanteessa lähimmäisenne tukehtumaan tai vuotamaan kuiviin? Ei niissäkään tilanteissa juosta karkuun ja sanota hädässä olevalle, että kun nyt tästä lähden kovaa, ymmärrät varmaan käyttää kirvestä jatkossa varovaisemmmin..? Läheisensä auttaminen silloin kun selvä tarve on, tai ainakin sen yrittäminen, ei ole sinulta pois. Jollei onnistu, niin on ainakin yritetty. Kirjoitukseni pointti oli se, että kokemuksesta tiedän sen joskus kannattavan, vaikka ennuste huono olisikin. Narkomaani on ihminen tunteineen, usein fiksu ja herkkäkin, ja kykenevä kehittymään ja motivoitumaan. Ei mikään teddybear varustettuna on/off -kytkimellä, tarvittaessa helposti vaihdettavissa uuteen, jos vähän reistaa... Toinen pointti on nimenomaan se, että "suuret tunteet, pelkällä rakkaudella parantaminen tai pelastavan (super)enkelin rooli" ei sinällään auta, vaan on toimittava käytännössä. Loogisesti ja vähän kylmäpäisesti tarvittaessa. Näihin käytännön toimiin ulkopuolinen avunanto/lääkärin hoito antaa tukea ja sen objektiivisen näkökulman, jota tarvitaan. Se ei toki velvoita auttajaa sitoutumaan loppuelämäkseen, jollei siihen sitten itsellä ole myöhemmin halua! Asia kerrallaan! Edelleen sanoisin, että luota itseesi ja etsi paikka jossa voit puhua kasvokkain asiasta, myös omasta tilanteestasi ja tunteistasi, joko ammattiauttajien kanssa; vertaistukiryhmässä tai muulla itsellesi sopivalla foorumilla. Pidän peukkuja teidän molempien puolesta!
Lähtösi voi havahduttaa miehen ja hän hakeutuu hoitoon. Tai sitten ei. Joka tapauksessa hänen käyttönsä ei ole missään muodossa sinun vastuullasi ja sinä et pysty sitä estämään etkä parantamaan häntä rakkaudella.
Pelasta itsesi jotta elämäsi ei hajoa täysin.
Olen itse entinen narkomaani, ollut 8 vuotta selvä.
Olisiko joku terapia paikallaan? Niin että olisitte molemmat mukana? Kuulostaa siltä että ulkopuolisen apu olisi paikallaan.