Lue keskustelun säännöt.
RV38 ja toisen lapsen tulo ahdistaa :( PALJON.
22.01.2011 |
En ole saanut nukuttua supistusten takia. Väsymys siinä yöllä on jotain kamalaa ja olo aamulla sumuinen. Nyt iski tajuntaan, että voi helvetti, kohta sitä heräilyä riittää pitkäksi aikaa. Verisiä nännejä myös luvassa ym... jälkivuotoa, repeytynyt alapää.
Vaaleanpunaiset muistot vaihtuikin nyt ahdistukseen. Samalla huolestuttaa että meneehän kaikki hyvin (haluan kuitenkin vauvan, kiitos ja terveenä syliini).
Mutta on jotenkin hyvin epäilevä olo nyt koko vauvan suhteen. MIKSI mä ryhdyin tähän? Ahdistaa. Pelkään etten jaksa.
Onko normaaleja ajatuksia enää?
Kommentit (4)
Mä odotan neljättä ja välillä mietin ihan samoja juttuja... "olikohan tää nyt ihan järkevää, kuinka mä muka jaksan tän, synnytys inhottaa jne. jne..." Mutta usko pois, asioilla ON taipumus järjestyä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
rv39 ja suurin aihe on miten 1v4kk tyttöme reagoi uuteen tulokkaaseen?muut lapset jo tottuneita pikkusisaruksiin!yöt täällä myös mennään 3/4h unilla!tsemppiä muillekin loppusuralla oleville
Itselläni ihan samanlaisia ajatuksia ja toista myös odottelen rv39. Itsekään en saa nukuttua, tosin ei johdu supistuksista vaan muuten vaan tukalasta olosta. Toisaalta odotan NIIN innolla tulevaa nyyttiä, mutta toisaalta pelottaa, jos onkin todella kova valvottaja tiedossa eikä omat voimavarat riitäkään. Tosi ristiriitaiset fiilikset välillä..
normaaleja ajatuksia. Muistaakseni neuvolasta sai ihan oman lippulappusenkin jossa kerrotaan että paniikki kuuluu asiaan. :D
Mä odotan toista rv 30 ja heräsin yksi yö siihen, että tajusin että meillä on kohta kaksi lasta. Ei tullut uni enää sinä yönä eikä koko viikolla, kun mietin että mitä hullua me ollaan menty tekemään - toinen lapsi vaikka esikoisessakin on yllin kyllin työtä! Taas yövalvomiset, imetyksen kanssa tappelemiset, iltaitkut ja nyt vielä mustasukkainen uhmaikäinen esikoinen hoidettavana joka todennäköisesti on melko hankala kun vauva syntyy.
Nyt mä olen vähän rauhoittunut ja ajattelen että joskushan tää ois pakko tehdä kuitenkin jos ei halua että esikoinen jää ainoaksi lapseksi. Eiköhän tässä pärjätä. Jostain syystä mä en vaan oikein enää tavoita sitä vastasyntyneen vauvan kanssa elämisen ihanaa hormoonihuurua, joka esikoisen kohdalla yllätti täysin; kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olin niin onnellinen että olin kuin kestohumalassa ensimmäisen vuoden. Mut eiköhän se sieltä tule, jospa luonto hoitaa homman. :)