Miten anoreksiaa sairastavaa

ja vasta vanhempana tajusin, että äitini puristeli lähes viikottain "läskejään" ja valitteli olevansa lihava, ja oli milloin milläkin ihmedieetillä. Kyllähän siinä käsitys siitä, mikä on tavoiteltavaa, vääristyy. Meillä ei lasten aikana puhuta mistään aiheeseen liittyvästä, en ikinä valita näyttäväni lihavalta/rumalta tms. lasten aikana eikä meillä aikuiset kieltäydy syömästä lihomiseen vedoten. Saa olla syömättä, jos on, mutta ei siis erikseen kailoteta, ettei voi syödä jotain, kuin se on lihottavaa.



Toivottavasti tällä lapseni välttävät saman kohtalon.

Ihan kamalaa, että aikuiset järkevät ihmiset vieläkin voivat kirjoittaa jotain noin älytöntä ja loukkaavaa ihan täytenä totena.



Mikä muu mielenterveyden häiriö voidaan mukamas johtaa suoraan vanhemman ja lapsen suhteeseen? Entäs poika-anorektikot? ONko niillä sitten vaikea isäsuhde?



Katsoitteko sen dokumentin ruotsalaisesta syömishäiriöihin erikoistuneesta sairaalasta, jossa on todella hyvä anoreksiapotilaiden hoitotulos?



Siellä asiaa lähestyttiin ihan eri kantilta kuin siltä, että anoreksia itsessään on lähtökohtaisesti oire jostain. Nykyään sairaan vartaloihanteen takia varsin suuri osa nuorista tytöistä laihduttaa, ja moni aivan väärin keinoin ( varsinkin ne, jotka löytävät näitä thinspiration-sivustoja.) Nuoren tytön laihduttaminen, vaikka lähtisi ihan viattomasti liikkeelle, on oiva pohja anoreksian syntyä, vaikka lähtökohtaisesti tytöllä ei olisi mitään vikaa päässä.



Tuo näkemys perustui mm. 1950-luvulla tehtyihin kokeisiin, joissa ihan tavallisia vapaaehtoisia ihmisiä ryhtyi yhtä niukalle dieetille, kuin millä keskitysleirivangit elivät. Nuo lähtökohtaisesti terveet ihmiset kehittivät suhteellisen nopeasti erilaisia pakkomielteitä ja -käyttäytymismalleja ruokaa kohtaan, ja siis sairastuivat henkisesti.



Niinpä tuolla sairaalassa ei ensimmäisenä aleta kaivella sitä äiti-tytärsuhdetta tms. vaan ensisijaisesti hoidetaan se syömispuoli kuntoon, ja siinä samalla matkan varrella hoidetaan taudin mukanaan tuomia ( tai jo aiemmin olleita) psyykkisiä oireita. Mutta lähtökohtaisesti ei oleteta, että taustalla on AINA joku mörkö, joka on aiheuttanut taudin, vaan se voi myös olla niin, että ensin on ollut tauti, joka on synnyttänyt ne möröt.

mistään pieleen menneestä vanhempi-lapsi-suhteesta, jottei vanhemmat syyllisty.

Siltikin. usein ylihuolehtiva tai täydellisyyttä vaativa äiti, joka vaatii itseltäänkin paljon lookia myöten, saa nuoren tytön kehityksen vinksahtamaan. Osasta tulee työelämässä niitä, jotka suorittavat ja vaativat muiltakin täydellisyyttä, kunnes lopulta romahtavat masennukseen.

Joku sairastuu anoreksiaan ja siinähän on kyse itsensä kontrolloinnista. Sisäinen kaaos saadaan järjestykseen vahtimalla omaa painoa. Aina löytyy uusi tavoite, johon pitää painon laskussa päästä.

Kauhea sairaus, jota ei kyllä itse kukaan pysty parantamaan, vaan tarvitsee asiantuntija-apua.

Esim. narsistin koti on usein ollut hyvin tunnekylmä, alkoholistin lapset sairastuvat itsekin helposti alkoholismiin ja myös läheisriippuvuuteen, onhan näitä vaikka miten paljon. Eikä se silti tarkoita, että jokaisessa tapauksessa jos ihminen sairastuu henkisesti ,olisi mitään "vikaa" vanhemmissa, mutta riski kasvaa jos on ollut.

juontavat juurensa häiriintyneestä äidin ja vauvan välisestä vuorovaikutuksesta jo ensimmäisen vuoden aikana.

Esim. ahdistuneisuushäiriö ja masennus on yleistä myöhempinä vuosina, viimeistään keski-iässä.

Lähipiirissä on naisia, jotka ovat sairastuneet bipolaariseen mielialahäiriöön työiässä.Koti on ollut yleensä ankara ja vaativa. Yhden kohdalta paljastui, että insestiäkin oli ollut. Varmasti jättää jäljet ihmiseen.



Naapuriss oli ns. hyvä perhe. Tytär sairastui teini-iässä ahdistuneisuushäiriöön. Äiti vaati häneltä kaikkea sitä, mistä tyttö ei pitänyt.

Johtuvat perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Ympäristöön voidaan laskea kuuluvaksi olosuhteet vatsassa raskausaikana, vauvan saama hoiva vauva-aikana, myöhempi suhde vanhempiin/vanhempien kasvatustyyli/vanhempien luonne, traumaattiset kokemukset (onnettomuuteen joutuminen, rikoksen uhriksi joutuminen, läheisen äkillinen kuolema jne.), yleinen ilmapiiri yhteiskunnassa (esim. laihuuden tai koulutuksen merkityksen korostuminen), kaverisuhteet (esim. kiusaaminen). Sekä perimästä että ympäristöstä voi löytyä sekä altistavia että suojaavia tekijöitä. Hyvä vanhempisuhde voi suojata perimältään herkkää lasta, hyvä opettaja tai vahva luonne voi suojata lasta jolla on alkoholistivanhemmat, jne.



Jokainen voi varmasti tunnistaa omassa elämässäänkin näitä yhteyksiä.



Tutkimuksissa ja terapiassa lähdetään sitten purkamaan ja selvittelemään näitä asioita.

että jos minulla ja vanhemmillani ei olisi ollut niin hyvä suhde, olisin sairastunut paljon vakavammin.



-entinen syömishäiriöinen

että jos minulla ja vanhemmillani ei olisi ollut niin hyvä suhde, olisin sairastunut paljon vakavammin.

-entinen syömishäiriöinen

Siinä dokkarissa jonka katsoin, ja jossa isällä ja tyttärellä oli liiankin rakastava suhde, molemmilla oli aluksi vaikeaa, koska vanhasta luopuminen pelotti. Tytärtä pelotti koska hän pelkäsi että suhde isään tulee etäämmäksi ja onhan se hienoa että on isän kanssa lämmin suhde (eikä se siis ollut millään lailla sairas tilanne, esim. seksuaalisesti, vaan ihan oikeasti rakastava suhde). Isää pelotti että pärjääkö tytär. Molemmat oli lopulta tyytyväisempiä uuteen tilanteeseen. Meinaan tällä sitä ettei ne asiat jotka aiheuttaa ongelmia ole välttämättä selkeästi pahaksi tuomittavia.

Mielisairaushan se on

Omaa syömishäiriötä siivittivät perfektionismi (jota vanhemmat yrittivät hillitä, opettaa ettei aina kaiken tarvitse olla täydellistä jne), koulukiusaus sekä ennen kaikkea se, että olen hyvin "yksityinen" ja auktoriteettikriittinen ihminen. Päältä katsoen avoin, mutta vain erittäin harvoille paljastan kipeitä asioita. Haluan myös itse hallita omaa tilennetani (muiden pomona oleminen ei kiinnosta), olen huono olemaan käskytettövönö tai neuvottavana. Liittyy varmaan perfektionismiin.

Eivät vanhempani täydellisiä ole, mutta tosiaan veikkaan että jos he olisivat olleet kontrolloivampia olisi sairauteni ollut pahempi, samoin jos he olisivat olleet välinpitämättömämpiä.

Vanhemmilla on iso vaikutus lapseen ja monesti myös syömishäiriöihin, mutta ei sitä lapsi-vanhempisuhdetta aina voida ottaa (osa)syylliseksi. Ihmisiä ja tilanteita on niin monenlaisia.

-entinen syömishäiriöinen

että jos minulla ja vanhemmillani ei olisi ollut niin hyvä suhde, olisin sairastunut paljon vakavammin.

-entinen syömishäiriöinen

Siinä dokkarissa jonka katsoin, ja jossa isällä ja tyttärellä oli liiankin rakastava suhde, molemmilla oli aluksi vaikeaa, koska vanhasta luopuminen pelotti. Tytärtä pelotti koska hän pelkäsi että suhde isään tulee etäämmäksi ja onhan se hienoa että on isän kanssa lämmin suhde (eikä se siis ollut millään lailla sairas tilanne, esim. seksuaalisesti, vaan ihan oikeasti rakastava suhde). Isää pelotti että pärjääkö tytär. Molemmat oli lopulta tyytyväisempiä uuteen tilanteeseen. Meinaan tällä sitä ettei ne asiat jotka aiheuttaa ongelmia ole välttämättä selkeästi pahaksi tuomittavia.

kun olin n. 10-12v ja olin pulleampi kuin muut. No, sitten ylä-asteelle mentyäni aloin laihduttaa ja laihduinkin todella paljon, ihan liikaa. Silloin olin kuitenkin aika tyytyväinen ulkonäkööni kun olin laihimmillani.

Tosin sitten kun on saavuttanut sen tietyn painon, niin sitä täytyy mielessään aina hilata kilon pari alas päin, niin sitten olisi muka hyvä.

Mulla ei ole ikinä päässyt niin pahaksi että olisin hoitoon joutunut, painoin pienimmilläni 49kg ja olin 167cm pitkä.

Sitten kun joskus pääsin eroon tuosta niin masennuin ja paino pompsahti 85kg asti. No, nyt olen muutaman kuukauden ottanut itseäni niskasta kiinni. Ja sen kyllä huomaa, miten mukavaa on luisua takaisin siihen samaan vanhaan, olla koko ajan pienessä nälässä ja tuntea miten elimistö kuluttaa enemmän kuin syön. On niin helppo lipsahtaa takaisin siihen että syöminen hallitsee koko elämääni ja että täytyy suunnitella kaikki menot etukäteen, en voi tehdä mitää ex tempore etten vaan joudu syömään mitää ylimääräistä.

Nyt painoa on 74kg ja alaspäin tullaan, fiilis on hyvä. Myöhemmin ehkä ei.

Kyllä mä ainakin anoreksian mielisairaudeksi määrittelisin, se on sellainen pakkomielle että siitä on vaikea päästä irti, ihan tuskaista. Ja kamalinta on se huono olo ja kuvotus mikä tulee omasta kehosta kun syöt liikaa tai jotain väärää tai paino on aamulla noussut 200g eilisestä, tuntee itsensä ihan paskaksi ja epäonnistuneeksi.

No joo, eipä mulla sitten muuta :))

Äidin kertomus anoreksiaa sairastavan tyttären elämästä, äidin näkökulmasta.

näistä viesteistä... pääsin vasta nyt lukemaan.



Mietin vielä sitä että miten asiantuntijat hoitavat anoreksiaa? Kysyn tätä siksi että en koe sairaan saavan sairaalassa apua oikeaan ongelmaan vaikka ruokaa saakin siis...



ap

Liitytään mukaan ja laihdutetaan kimpassa.