Olisitko onnellinen tavallisen miehen kanssa tavallista elämää eläen?

Sinänsä esim. talossa tai koirassa ei ole mitään pahaa, mutta ihmettelen, jos ne ovat henkilön käsitys siitä, mitä elämän sisältö on. Ja jos parisuhteen määrittelee "komeaksi ja akateemiseksi", niin kuulostaa melko pinnalliselta ja ankealta.



Ap:n tekstistä sai sen kuvan, että jos tuo on sitä unelmaa, niin eihän siinä ole MITÄÄN.



Joku muu määritteli kiinnostavammin, että oma mies on sielunkumppani. Näin itsekin ajattelen mieluummin kuin sitä, mitkä meidän ammatit tai tutkinnot ovat. Ja muutenkin, minulle ovat merkittävämpiä asiat, joita koen elämässä (yhtä lailla perheen yhteiset retket pulkalla tai lumiukon teko pihassa, kuin kiehtovat matkat ulkomaille) ja asiat joita teen ja saan aikaan, miten kehityn ihmisenä, mitä uutta opin, jne.



Elämässä voi olla onnellinen hetki kävellä rakkaan ihmisen kanssa syksyn tuoksuisessa metsässä, eikä onnen kokemusta pysty aina edes välittämään muille. Tällaiset asiat tuovat minusta enemmän sisältöä elämään kuin vain joku keskiluokkaisen ideaalin SUORITTAMINEN.

Olisitko onnellinen tällaisesta: melko komea, pitkä ja akateemisesti koulutettu mies keskipalkkaisessa duunissa, kaksi lasta, omakotitalo Nurmijärvellä, kaksi lasta ja koira. Matkustelua kerran vuodessa ulkomaille. Tuttavaperheiden kanssa tapailua kerran kuussa tai kahdessa, joskus elokuviin kaupungiin tai syömään. Ei mitään erilaisia harrastuksia, eikä miehen kanssa yhteisiä, lähinnä vaan lenkkeilyä ja jumppaa sekä kuntosalia. Yhdessä luetaan lehtiä ja katsotaan televisiota. Ei mitään seikkailua. Ei yllätyksiä. Ei ulkomaille muuttoa.

Tosin ilman Nurmijärveä ja koiraa. Mutta just näin mä sen haluankin. Rakastan tavallista arkea ja turvallisuutta. En kaipaa seikkailuja ja draamaa. Mulle on tärkeintä, että elämän perusasiat on kunnossa: on rakkaita ihmisiä, terveyttä, koti ja toimeentulo. Sen verran mullistuksia ja (ikäviä) ylläreitä tuli nuorempana, että nyt en todellakaan kaipaa muuta kuin rauhallista normiarkea.

Elän suunnilleen tuollaista elämää ja olen erittäin onnellinen!

Nuorempana tuli haaveiltua ulkomaille lähdöstä jne. muista "trendikkäistä" jutuista. Rahakin oli huomattavasti tärkeämpää kuin nyt.

Meitä kuitenkin vaivasi niin monta asiaa ja läheisten menetystä (lapsettomuutta, läheisen itsemurha ja muita menetyksiä just 20-30 vuotiaina et arvomaailma meni uusiksi.

Minulle riittää jo se, että kaikki läheiseni ovat lähellä! Nuo OMAKOTITALOT yms ovat vaan sitten sitä BONUSTA siihen!

Itseasiassa jonkin aikaa sitten myimme "hienon" asuntomme (olimme ostamassa uutta) ja pahimmassa tapauksessa meillä ei olisi ollut asuntoa johon muuttaa (olimme joka tapauksessa päättäneet myydä omamme pois). Siinä yhteydessä molemmat meistä (puolisoista) totesi, että koska asiat ovat muuten niin hyvin ja rakastamme toisiamme, olisimme varmasti onnellisia vaikka veneen alla <3 Ihmeellisesti asiat ovat kuitenkin sitten aina järjestyneet.

Jännityksen hakuisuus on siis vähentynyt huomattavasti. Unelmia toteutamme yhä, mutta ne ovat pienentyneet. Nautitaan niistä pienistä hetkistä yhdessä.

Tuollainen pikkunätti perhearki olisi minulle helvettiä. En halua lapsia, omakotitaloa enkä tosiaankaan asua Riihimäellä. Haluan jakaa keskustakaksion mieheni kanssa, matkustella pari kuukautta vuodesta, tavata useamman kerran viikossa, käydä kiinnostavia keskusteluja myöhään yöhön ja toteuttaa itseäni harrastusten kautta.

Fasiliteetit aika lailla samat; mies ei tosin ole varsinaisesti komea mutta pitkä ja näyttävä mies kylläkin. Talo on, 4 lasta, matkustellaan vuosittain useampi viikko, tavataan ystäviä ja perhettä pari kertaa kuukaudessa ruuan merkeissä ja muutenkin. Kissakin on, koiraa en halua.

Meillä on kyllä hauskaa yhdessä vielä näin parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Mies saa mut aina  nauramaan vaikka olisi miten vaikeaa:) Se on pelastanut monta asiaa vuosien mittaan. Meitä kantaa yhteiset haaveet, yhdessä touhuaminen lasten ja tämän talon ja puutarhan parissa, tuo huumori ja kiinnostus samoista asioista, kumppanuus joka tuntuu hyvältä myös siinä sohvalla (vain)  telkkaria katsoessa.

Tosin meiltä löytyy intohimoa makkarin puolelta ja haaveissa on ulkomailla asuminenkin. Jännitystä?? No ihan tuosta perustoimeentulosta ja elämästä selviämisessä on tarpeeksi jännitystä, reissuillakin haetaan toisenlaisia elämyksiä:D

kuvailema tilanne muka ole hyvinkin monen unelma? Ja lapsille varmaankin se tavallinen, turvallinen, onnellinen lapsuus??

Kyllä se tylsyys on useimmiten ihan omasta päänupista kiinni. Kun on peruspuitteet kunnossa niin elämäänsä voi sitten rikastuttaa millä mielii.

Mun elämä ei ole tuollaista kuin ap;n mutta toivoisin sen olevan jotakin sinne päin- ihan jo siksi että lapsilla olis tasapainoista, ekä energiaa mee turhaan säätämiseen. Nurmijärvellä en vois asua työni takia- mut mitä ihmeen snobeja täällä on kun siitäkin saa väännettä nenänsä nyrppyyn???

Eikö ratkaisevaa elämässä ole se, kuinka syvällisiä ihmissuhteita sulla on ja kuinka hyvin voit toteuttaa unelmiasi...? On lapsellista kuvitella et oikea unlema on joku linna bahamalla tai rappioromanttinen intohimo.

välittömästi. Vaikkei se elämä sen ihmeellisempää ole yh:nakaan, mutta mieluummin yksin, kuin jonkun ihan mukavan kanssa. Ihan samanlaista ellei vielä tylsempää mun elämä nyt on, mutta että olisi joku tossu tossa vierellä - mä en kestäis.



Mun unelma on nykyään, joku vaikka merimies tai sukellusope Mallorcalla. Olisi suurimman osan poissa ja saisi olla issekseen, kunnes aah, se mies tulisi ja pökerryttäisi mut taas hetkeksi ja kun alkais tympimään, se menis taas.

Yhdessäolomme ensimmäiset 15 vuotta oli vaiherikasta aikaa ulkomailla asumisineen. Sitten muutimme takaisin Suomeen ja elämämme oli tuollaista. Mies kyllästyi siihen ensimmäisenä.



Nyt olemme juuri eronneet. En kyllä tiedä, mitä mies sai siitä, että erosi minusta. Nyt hän on entistä enemmän kiinni arjessa, kun hän hoitaa lapsia vuoroviikoin. Ennen eroa hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin leikkiä lasten kanssa.

meidän elämä on hyvin pitkälti saman tyyppistä ja olen onnellinen. Tosin ei asuta Nurmijärvellä vaan Helsingissä, eikä ole koiraa. Omia harrastuksia ei ole jumpassa/salilla käyntiä lukuunottamatta kummallakaan, koska on pienet lapset yhdistettynä työhön ja opiskeluun ei niille jää aikaa/voimia. HAluamme touhuta perheenä, lasten kanssa. Illat menevät siis yhdessä perheenä, ei kummallakaan tunnu olevan halua lähteä siitä yksin harrastamaan. Tapaamme toki omiakin ystäviämme, siis ei aina pariskuntana, mutta emme juokse viikoittain jossain tapaamisissa. Kerran pari kuussa korkeintaan. Mieheni (kuten minäkin) on hyvin perhekeskeinen ja hyvä niin. Ennen lapsia ehdimme seikkailla ja asua ulkomaillakin, nyt tässä elämänvaiheessa noita asioita en kaipaa, mieheni vielä vähemmän. Hän on meistä se turvallisuushakuisempi tyyppi. Lomamatkalla käymme kahdestaan kerran vuodessa (pitkä vkl euroopassa), muuten lomailemme koko perhe, pääasiassa mökillä. Ja kyllä voisi muuttaa Nurmijärvelle, katselemme itseasiassa juuri taloa jostain vähän sivummasta;) Koiraa ei kyllä tule, olen allerginen.

Ei kiitos omakotitaloa, ei komeata miestäkään eikä missään tapauksessa koiraa. Kaksi lasta on liiian vähän, leffassa en käy ja tuttavaperheiden kanssa nähdään epäsäännöllisesti. Ja en halua miestä mukaan kaikille matkoille. Missä tuossa on yhdessä tekeminen ja korjaminen ja taidenäyttelyt? Keskustelu, kävelyretket, pohdiskelu, ystävien kanssa syvälliset parisuhdepohdiskelut? Ex-tempore meriretket? Tutkimusmatkat museoihin ja vieraille asuinalueille?

Paitsi että ei olle Nurmijärvellâ vaan kaukana ulkomailla, mutta ei se elâmän peruselementtejä miksikään muuta.



Arki on arkea vaikka sen voissa paistais!

Enkä minä tulkitse tuosta ap:n viestistä, että ap:n suhde mieheen olisi jotenkin onneton.



Itse elän suurinpiirtein tuollaista elämää. Koiria tosin ei ole, eikä tule. Ja asuinpaikka on eri. Mutta jos lakonisesti meidän elämä kuvaillaan, niin aika pitkälti tuollaista.



Eikä meidän suhde miehen kanssa ole huono vaikka televisiota yhdessä katsotaankin. Ihmeellisiä tulkintoja täällä :)

sellainen turvallinen ja helppo tapa odottaa vanhuutta ja kuolemaa. Ja mikäs siinä, menee se elämä niinkin!

Kun menee hyvin, mitä syvällistä pohdiskeltavaa voi keksiä vähän väliä?



kysyy kiinnostuneena 25 vuotta puolisonsa kanssa yhdessä ollut

mutta ei meillä ainakaan mitään parisuhdepohdiskeluja ole (emme itse asiassa puhu suhteestamme juuri koskaan), vaan puhutaan paljon taiteesta (yhteinen harrastus), työstämme (molemmat tutkijoita) ja muista ihmisistä (siis ei juoruta tai no sitäkin vähän mutta esim. siitä, miten erilaisia "suuntautumistapoja" elämään ihmisillä voi olla ja millaisiin valintoihin se liittyy (vähän vaikea selittää).

t. 16

Kun menee hyvin, mitä syvällistä pohdiskeltavaa voi keksiä vähän väliä?

kysyy kiinnostuneena 25 vuotta puolisonsa kanssa yhdessä ollut

jossain Nurmijärvellä.

Mutta kuvailemasi elämä ei ole mielestäni mitään taviselämää. Vaan HYVÄÄ elämää...

t. 41

Mutta jos ei rakasta niin minkälainen elämä tahansa käy rasittavaksi.



Mä rakastan yhtä miestä, mutta me ei asuta yhdessä suuren ikäeron vuoksi, jossa minä olen se huomattavasti vanhempi. Meillä on hyvä suhde ja hyvä olla toistemme kanssa. Olen miettinyt, että mitä ne syvät keskustelut oikein olisivat ja tullut siihen tulokseen, että ei sellaisia voi "järjestää" - niitä tulee, jos ja kun on tullakseen. Kun on toisen kanssa paljon yhdessä niin se yhdessä oleminen tekee siitä sen jutun eikä ne keskustelujen aiheet.

Ei näin nelikymppisenä jaksa mitään seikkailuja tai mahtipontista elämää. Ehkä sitten taas joskus, mutta juuri nyt peruselämä, pienet ympyrät, tekevät hyvää.