Miten Ylikorostunutta syyllisyydentunnetta pitäisi käsitellä?
Sanotaan,että tunteet pitää "käsitellä". Minä tiedostan ja tunnistan itsessäni syyllisyyden. Kun joku syyttää, niin imen syytöksen itseeni. Ex-mieheni teki niin, että itse ei ollut koskaan syyllinen, vaan minä olin. Ja minä puolustauduin... Ihmisen ei tarvitse puolustautua, ellei koe syyllisyyttä.
Yritän "käsitellä" tätä syyllisyyttä. Onko ideoita, miten se pitäisi tehdä?
Kommentit (2)
mutta jos syyllisyys on jatkuvaa, tunne lyö kaikessa päälle ja läpi ja on raastavaa niin totta kai pitää mennä terapiaan. Usein pohjalla on jokin varhaislapsuuden hylkäämiskokemus, jonka lapsi on mieltänyt omasta syystään johtuvaksi vaikka näin ei tietenkään ole.
Mutta jos ylikorostunut syytös ilmenee vain, kun miehesi syyttää suoraan, uskon, että kyse on riippuvuusssuhteesta. Et ole tarpeeksi "erillinen" miehestä (siis ollut exästä, mutta tilanne todennäköisesti tulee toistumaan tulevissa miessuhteissa jos ei asiaa käsitellä) ja syyllistämällä mies sai sinut riippuvaiseksi itsestään mikä taas jotenkin tuki sinua, siis se riippuvuus.
Jos kyse on normaalista syyllisyydentunteesta, joka tulee realistisesti väärän teon jälkeen, silloin asiat ovat tietenkin niin kuin pitääkin ja siihen auttaa anteeksianto. Jos väärän teon kohteelta ei syystä tai toisesta voi pyytää anteeksi, voi antaa anteeksi itselleen käsiteltyään mielessään tekoon johtavat vaikuttimet, tunnetilat, miksi teki niin, mitä "hyötyi" teostaan ja miten voisi jatkossa toimia toisin.
Katolisessa kirkossa rippituoli oli ja on vieläkin toimiva tapa hoitaa tällaista yksittäistä syyllisyyttä. Luterilaisessa kirkossakin on olemassa ripittäytyminen, mutta se on varsin vähän käytetty. Mahdollisuus yksityiseen rippiin toki on varaamalla papilta aika. Usein helpottaa, kun saa ääneen sanoa, mikä painaa.
Syyllisyydentuntoni ei lyö kaikessa läpi, vaan liittyi nimenomaan suhteeseeni ex-miehen kanssa. Olemme siis hiljattain eronneet 20 vuoden yhdessäolon jälkeen.
Kuten suhteissa aina,niin vastaparit vetivät meitäkin puoleensa. Mieheni on loistava syyllistäjä ja minä taas imin sen syyllisyyden itseeni. Tämän oman imemiseni olen huomannut nyt vasta eron jälkeen.
Minä olin riippuvainen hänestä pitkään, en kuitenkaan viimeisinä vuosina.
Mies syyllistää lapsiakin, ei vain minua. Hänen tapansa puhua on syyllistävä. Mies on perfektionisti ja hän aina huomaa puutteita.
Ihminen tekee virheitä,eikä niistä kaikista tarvitse alkaa anteeksi pyytämään. Sitten vasta syyllinen olo tuleekin, eikö?
ap