Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Avioliittoni/parisuhteeni pahin pettymys
01.01.2011 |
on se, että kuvittelin joskus (ja toisinaan sorrun siihen edelleen) että mieheni olisi minulle elämänkumppani, tärkein ihminen, ja ellei nyt paras ystävä niin ainakin _ystävä_.
On vaikeaa päästä pettymyksestä yli, kun kerta toisensa jälkeen huomaa että olemme lähinnä kuin kämppikset, jotka harrastavat välillä seksiä keskenään.
Ja itseäni ärsyttää, etten meinaa millään pystyä tajuamaan tätä, ja kun kerta toisensa jälkeen vaan jaksan toivoa jotain enemmän, niin aina saan pettyä.
Toivoin niin että mieheni olisi sellainen ihminen, joka tykkäisi seurastani, että häntä kiinnostaisi tehdä yhdessä kanssani asioita, kiinnostaisi jutella kanssani, viettää aikaa kanssani.. ettei oleminen ja juttelu kanssani olisi "pakkopullaa" tai "velvollisuus".
Ja älkää käsittäkö väärin, en tarkoita että tahtoisin jatkuvaa nyhjäystä. Molemmilla on omat työt, omat kaverit, omat harrastukset, omaa aikaa, ja se on ok.
Olisi vaan niin mukavaa, jos tuntisin että mieheni haluaisi olla kanssani. Tykkäisi ajatuksesta, että lähtisimme yhdessä leffaan. (lähtee se nykyäänkin, mutta sellaisella "no, kai se on pakko, lähdetään nyt sitten leffaan niin rouva on tyytyväinen ja saa taas hetken aikaa olla panostamatta mihinkään"-asenteella.) Ei sano suoraan, mutta näenhän minä. Eli vaikkapa nyt sitten jos ehdotan leffaan menoa, mies sanoo vaan etttä "jaa" eikä tee elettäkään järjestääkseen meille lapsenvahtia, katsoakseen mitä leffoja menee, ehdottaakseen päivää.. kaikki jää mulle, jos haluan leffaan päästä.
Ja kun sitten ollaan menossa, mies vitkuttelee pukemisessa, puhuu autossa puhelimessa matkalla elokuvateatteriin koko matkan mennessä ja tullessa kavereidensa kanssa, leffan alkua odotellessamme lukee ilmaislehtiä... keskusteluyrityksiini vaan vastaa yksisanaisesti. Kaikesta näkee, ettei seura kiinnosta.
Sitten tulee halimaan ja kiehnäämään, kun haluaa seksiä.
Kysyttäessä sanoo kyllä, että rakastaa minua ja että tahtoo olla kanssani, mutta olen tullut siihen tulokseen että on pelkkää mukavuudenhalua ja sanahelinää. Teoissaan en rakkauttaan näe.
Jotenkin olen vaan niin pettynyt. Ei tällaisen takia erota viitsi, kun on lapsiakin, mutta... olen vaan niin yksinäinen. (ystäviä kyllä on paljon, mutta kaipaisin jotain muuta, sellaista kuin kuvittelin aviomiehestä itselleni saavan).
No, aina ei saa mitä haluaa...
Kohtalotovereita?
Kommentit (31)
Eilen viimeksi puhuin miehelle tuosta yhteen hiileen puhaltamisesta. Mies ei ylipäätään halua osallistua perheen elämään, eikä tee mitään ellei siitä ole hänelle välitöntä hyötyä. Kasvatuskin on sellaista, että mies vain arvostelee minua tekemättä itse juurikaan mitään.
t. 20
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin tuollaisesta miehestä.
Nykyinen on _myös_ paras ystävä.
Valitettavasti en voi antaa vinkkejä tilanteeseenne. Uskon, ettei tilannettanne voi parantaa. Aika paljon luonne -kysymyksiä nuo.
Yleisin reaktio ehdottamiini asioihin on kielteinen. Ja tuo kuvauksesi leffaan lähdöstä toistuu, (tai toistui, emme nykyään käy missään yhdessä) puhelimeen puhumista myöten aivan samalla kaavalla.
Meillä nyt kaksi lasta. Ja tuollainen kuvio alkoi olla jo ennen lasten hankintaa joten en myöskään ole ulkoistanut miestäni pikkulapsiaikana. Ja kyllä, siitä huolimatta että elämä oli tuollaista jo ennen lapsia, teimme niitä silti yhdessä. Itseasiassa ennen lapsia se ei ollut niin häiritsevä seikka parisuhteessamme, mutta nyt perheellisenä toivoisin myös jonkinlaista yhteistyötä sekä perhe-elämässä että parisuhteessa. Olen totaalisen yksin ja myös kovin pettynyt nykyiseen tilanteeseeni. Olen harkinnut eroa mutta en pelkästään noiden seikkojen vuoksi.
mutta se minua vielä jäi ihmetyttämään, että onko teillä ap koskaan ollut miehesi kanssa sellaista suhdetta kuin haluaisit? vai onko tilanne kääntynyt tällaiseksi juuri pikkulapsiaikana niin kuin kai monilla käy?
meilläkin kävi niin... kun ei ollut lapsia, mies haikaili perääni ja toivoi että olisin enemmän kotona, kun mulla oli niin paljon omia menoja. kun esikoinen syntyi, mieheni todellinen luonne paljastui. häntä ei kiinnosta miten minä voin tai mitä minä toivon. hän jaksaisi kyllä jutella omista työasioistaan tai käydä hänen kavereidensa luona, joita ei kyllä itse asiassa juurikaan ole. sen sijaan keskustelu esim yhteisestä lapsestamme ei kiinnostanut, tai kyläily minun kavereiden luona.
ihmettelin aikani kunnes totuus paljastui. mies ei ollut oikeasti koskaan rakastanut minua, ei varmaan edes tiedä mitä rakkaus on. piti minua mukavana kumppanina jonka kanssa kannatti mennä naimisiin. ilmeisesti sitten lakkasin olemasta niin mukava kun odotin että hän osallistuisi kotitöihin ja lapsenhoitoon. häntä ei huvittanutkaan työnnellä yhdessä vaunuja, hän todella tarvitsi itselleen kaiken sen ajan minkä aiemmin sai kun juoksin omissa menoissani. ja tarvitsee edelleen. mulla vaan kesti todella kauan tajuta nämä asiat - lapsia ehti tulla lisää.
en aio enää tämän ikäisenä alkaa etsiä mitään uutta rakkautta kun ei sitä ole tullut tähän mennessäkään vastaan. pelaan niillä korteilla jotka mulle jaettiin. olen onnellinen ihanista terveistä lapsista ja kauniista kodista. elän lasten kanssa täyttä elämää, johon mies ei halua todellisuudessa osallistua. tunnen häntä kohtaan vain sääliä. hän ei näitä asioita tajua eikä kykene käsittelemään, ei tule koskaan tajuamaan mistä jää paitsi. on paljon yksinkertaisempi ja tyhmempi kuin minä, sekin paljastui vasta myöhemmin. onnistui kauan näyttelemään jotain ihan muuta ihmistä, kuin oikeasti on. epäilen että monien miesten kohdalla on näin. onnistuvat seurustelun ajan näyttämään itsestään parhaita puolia tai jopa puolia joita ei ole oikeastaan olemassakaan. kun tulee lapsia, totuus paljastuu.
Meillä oli just tuollaista, ja sitten mies ilmoitti, että haluaa eron. Etsi itselleen asunnon ja muutti vielä toiselle paikkakunnalle...
Vieläkään en tiedä syitä, mitkä eroon johti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin ihana työkaveri, että hän ei muuta kaipaakaan! Hän löysi sen sielunkumppanin siis 25 vuoden avioliiton jälkeen ja jätti suurperheensä...
sellaista sattuu:(
Minustakin juttusi kuulostaa huolestuttavalta. Jos oma tilanteeni olisi tuollainen, nostaisin kissan pöydälle. Ja nostankin aina, jos on jotain kummallista tai mies omituisen vaisu tms. Pyrin aina selvittämään perin pohjin ongelmat ennenkuin ne ehtivät edes pahoiksi muuttumaan.
Eli minusta laitat miehen selkä seinää vasten ja sanot, että tämän on muututtava, tai lähdemme pariterapiaan. Jos ei suostu siihen, niin seuraa ero.
Nyt vaikuttaa siltä, että olet kiltisti alistunut tilanteeseen, jossa mies ei arvosta sinua vähääkään ja elää poissaolevana arkeanne. Itse epäilisin jo ulkopuolista suhdetta tai ihastusta, toki muukin kriisi on mahdollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei suostu pariterapiaan tai avioliittoleirille, koska hänestä kaikki on hyvin eikä niille ole tarvetta. Hän yksinkertaisesti tarvitsee erilaisen parisuhteen kuin minä. Minä kaipaan emotionaalista läheisyyttä ja seksiä, mies kaipaa sitä että joku hoitaa lapset ja pyykkää sukat.
Mutta kun ne ei tahdo toteutua, minä ainakin olen ihan tyytyväinen tähän olotilaan. Saan nukkua yöni turvalisesti, enkä tarvitse odottaa tuleeko mies kotiin ja jos tulee, onko humalassa väkivaltainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin tuollaisesta miehestä.
Nykyinen on _myös_ paras ystävä.
Valitettavasti en voi antaa vinkkejä tilanteeseenne. Uskon, ettei tilannettanne voi parantaa. Aika paljon luonne -kysymyksiä nuo.
Eri asia kun vaan tietäisi mikä on se juttu joka teidän kohdalla tepsii. Meillä on takana pitkä suhde ja lapsiakin monta. Mies on ollut osallistuva isä ja puoliso. Meillä on ollut tasaisen hyvä suhde ilman isompia kriisejä. Kuitenkin jotain tapahtui muutama vuosi sitten ja mies selvästi kylmeni. Tilanne oli juuri tuollainen ettei yhteinen enää kiinnostanut, piti päästä yksin menemään. Lopulta minäkään en jaksanut sitä enää vaan tarkoituksellisesti vaikenin. Kun mies ei puhunut, minäkään en puhunut, kun mies ei halaillut, minäkään en halaillut jne. Seksi pelasi kuitenkin koko ajan. Minua ahdisti ja lähinnä mietin etten kestä tälläistä ja tahdon eron. Muutaman kerran keskustelua vielä yritin kunnes kerran ilmeisesti olin itse tarpeeksi hajalla ja painostin päälle kunnes saatiin kunnon riita/keskustelu aikaiseksi. Se teki niin kipeää, mies sanoi asioita joita en olisi tahtonut kuulla. Kuitenkin siitä lähti tie toipumiseen, mieskin tajusi että erota ei tahdo ja on itse sulkenut minut ulkopuolelle. Minäkin tajusin etten erota halua, en itseni enkä lastenkaan takia. Kipeää se teki vielä pitkään vaikka miehen käytös muuttui, tuli hellyyttä, halailua ja hyvänä pitoa lisää ja keskusteluakin jossain määrin. Uuden "yhteenoton" se silti vielä vuotta myöhemmin vaati että saatiin kunnon keskusteluyhteyskin aikaiseksi. Nyt on kaikki ruodittu ja nostettu päivänvaloon, kipeätkin asiat käsitelty ja anteeksiannettu (pettämistä ei sentään ollut, mutta ilmeisesti jonkin asteista kiinnostusta kyllä). Vierelläni on mies jota ei samaksi tuntisi kuin muutama vuosi sitten, mies joka usein kertoo rakastavansa ja haluavansa viettää lopun elämäänsä kanssani. Mies huomioi minua enemmän ja haluaa tehdä kanssani asioita, jopa hänen aloitteestaan olemme aloittaneet yhteisen harrastuksen josta pitempään olen haaveillut. Rakastamme perheen yhteistä aikaa ja lapsiamme, mutta haluamme viettä aikaa myös kahdestaan. Jälkikäteen pelottavaa ajatella kuinka pienestä ja helposti kaiken olisi voinut menettää ja jopa olla itse pois heittämässä. Tällä hetkellä voi jopa sanoa että olemme rakastuneita rakastamisen lisäksi ja elän unelmaani. Toivoa siis on, kun vain tietäisin ja osaisin kertoa mikä se teidän kohdalla toimiva tapa käsitellä asioita on.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos viesteistänne. En ainakaan ole yksin tunteineni.
ap