Muutin Helsinkiin -ja en oikein pidä tästä kaupungista :/

hieman ihmettelen. No, minähän en ole asunut koskaan missään miljoonakaupungin sykkeessä, mutta omat silmäni eivät ainakaan ole harjaantuneet näkemään, kuka maahanmuuttaja sopeutuu ja kuka ei.



Aivan valtan iso osa maahanmuuuttajista Helsingissä on lähialueilta eli Virosta ja Venäjältä. Sikäli kun minä heitä tiedän, niin pärjäävät ja sopeutuvat ihan hyvin.



Jos yritän oikein kauniisti tulkita sanomaasi, niin Heölsingistä ja Suomesta ylipäätään puuttuu kerrostumat eri aikoina tulleita ihmisiä, jotka olisivat hiljalleen sopeutuneet ja tuoneet omasta kulttuuristaan jotain piirteitä katukuvaan.



Sata vuotta sittenhän Helsinki oli suhteessa paljon kansainvälisempi kaupunki, kun vaikkapa 70- tai 80-luvulla. Eli nykyinen on tavallaan paluuta menneeseen.

Olen 21 vee Kontulalainen (Helsinkiläinen) ja muutin nykyiseen isoon kerrostaloon 4 vuotta sitten(sitä ennen tuttuja talossa asunut monta vuotta). Silloin kun tähän muutin, niin kaikki talon asukkaat ja yleensä vierailijatkin moikkasivat toisiaan ja jäivät juttelemaan keskenään pihalla. Mutta nyt taloon on muuttanut ainakin 10 uutta perhettä/asukasta ja meno muuttunut. Kun moikkaan niin saan vain kummeksuvia mulkaisuja takaisin.

En tiedä mistä johtuu, ja onko taloon muutaneet ulkopaikkakuntalaisia vai mitä, mutta vanha yhteisöllisyys on poissa.

Ja olen tässä muutaman vuoden sisällä tutustunut kaupunkiin pk-seudun ulkopuolella. Kommentteja olen saanut, että "sä oot kiva helsinkiläinen kun sielläpäin porukka on yleensä ihan perseestä". Eli olen ainoa helsinkiläinen kehen he ovat tutustuneet. Vaikka he eivät sitä pahalla sanokkaan, niin kyllä pistää miettimään että olen sen takia erilainen, (eli kiva helsinkiläinen) kun eivät miúihin ole viitsineet tutustua ennakkoasenteensa vuoksi. Ja olen useissa paikkakunissa törmännyt tähän samaan "Helsinkilisään". Siihen johtopäätökseen olen tullut, että ei ne ihmiset, jotka ovat helsinkiläisiä, ole sulkeutuneita ja nyrpeitä, vaan ne jotka eivät heitä tunne.

Voi kuule olla että tänne ei kotiudu koskaan, ihmiset vaan menevät menojaan ja jokainen omiin lokeroihinsa.

Miks tänne tulit pienen lapsen kanssa?

Mä en viihdy pätkääkään täällä kivikaupungissa!

Oma kokemukseni on tosin lyhyt (4kk asuin Helsingissä) mutta asenteeni muuttui täysin.

"Böndeläisenä" olin periaatteesta jo kaihtanut Helsingin ylimielistä ja kehä3:n ulkopuolta hyljeksivää ilmapiiriä. Itse sopeuduin pääkaupunkiseudun elämäntapaan oikein hyvin. Asuin itä-Helsingissä, minkä oli suuri kulttuurishokki (HETKEN) ja silti jo tuossa naurettavan lyhyessä ajassa siitä kulttuurien sulatusuunista ehti tulla arkipäivää.

Minulle ainakin teki hyvää käydä mutka tuolla, ja vaikka ennen pidin täytenä mahdottomuutena muuttaa pk-seudulle, nyt se ei tuntuisi missään.

ilman kipuilua sujui?? minusta muutos, oli se mika tahansa, on aina kriisin paikka ihmiselle ja pitaakin olla. miksi kaikki pitaisi olla heti jees ja ihanaa. itsekin olen muuttanu suomesta ulkomaille, englantiin ja hong kongiin ja kumpikin muutto on ollut henkisesti raskas ja vaatinut paljon omatoimisuutta ystavyyssuhteista rakentaessa... ja jos joskus suomeen muutetaan ni sama edessa taas.

oli kysymys muuttamisesta kotikunnan sisällä, kaupungista toiseen, maasta tai maanosasta toiseen. Henkilökohtaiseen asenteeseensa voi vaikuttaa kukin itse. Jos todella tuntuu siltä, että aivan kaikki muut ympärillä ovat tyhmiä eikä viihtyminen onnistu pitkillä hampaillakaan, kannattaa ehkä miettiä, miksi niin on.

Nykyisin asumme kehyskunnassa omakotitalossa, tarpeeksi kaukana kaupungin melusta, talvien huonosti auratuista teistä - ja nautimme joka hetkestä. Pistäytymässä on erittäin mukava käydä, mutta asumaan meitä ei sinne kyllä enää saisi.

Syvästi Ruoholahtea kaivaten, pastellisävyisen espoolaisen okt-alueen vanki. Täällähän ei naapuritkaan tervehdi, vaan mulkoilevat tyyliin "haenko haulikkoni, asuuko tuo täällä vai ei".

Ap on trolli.

Uusrikkaita punaniskoja, haukkuu ahdasmielinen, köyhä ja pieni helsinkiläispimatsu espoolaisia ampuen itseään lahjakkaasti jalkaan.

Sitä en tiedä mistä se yliarvostaminen tulee ja kuka oikein arvostaa. Olen itse muuttanut Helsingistä Espooseen, uusrikkaiden ja punaniskojen NIMBYlandiaan. Kolme vuotta kärsimystä takana.

Helsinkiin takaisin heti kun mies suostuu. Vaikka se on ahdasmielinen, köyhä ja pieni, mutta eipä ole parempaakaan tarjolla Suomen sisäpuolella.

Tosin ei kauhean kauas mutta kuitenkin, kehyskuntaan. Ja alkuinnostuksen jälkeen "masennuin".

Mä luulen että muutti sitten minne vaan niin kokee jonkilaista "kulttuurishokkia" jossain vaiheessa. Nyt ollaan asuttu täällä jo 5 vuotta ja viihdyn hyvin, mutta kaikenkaikkiaan multa vei pari vuotta ennenkuin kokonaan kotiuduin.

Helsingissä on ihana käydä ja käynkin melkein viikottattain, siellä asuu paljon läheisiä ja kavereita, mutta en mä enää sinne muuttaisi. On ihanaa kurvata omaan pihaan ja rauhaan.

kun koko Suomesta ei löydy tälle henkilölle kelpaavaa asuinaluetta. Ei koko Espoota voi leimata sillä perusteella, että sinä et tule toimeen naapuriesi kanssa. Meillä täällä Tapiolassa esimerkiksi on ihan loistavat ja toimivat välit naapurien kanssa. Olemme kyllä muissakin asuinpaikoissa pärjänneet naapuruston kanssa.

Syvästi Ruoholahtea kaivaten, pastellisävyisen espoolaisen okt-alueen vanki. Täällähän ei naapuritkaan tervehdi, vaan mulkoilevat tyyliin "haenko haulikkoni, asuuko tuo täällä vai ei".

Ap on trolli.

Uusrikkaita punaniskoja, haukkuu ahdasmielinen, köyhä ja pieni helsinkiläispimatsu espoolaisia ampuen itseään lahjakkaasti jalkaan.

Sitä en tiedä mistä se yliarvostaminen tulee ja kuka oikein arvostaa. Olen itse muuttanut Helsingistä Espooseen, uusrikkaiden ja punaniskojen NIMBYlandiaan. Kolme vuotta kärsimystä takana.

Helsinkiin takaisin heti kun mies suostuu. Vaikka se on ahdasmielinen, köyhä ja pieni, mutta eipä ole parempaakaan tarjolla Suomen sisäpuolella.

löytää aina seuraa. Jos olet asuinympäristö on kalsea ja kukaan ei tervehdi, syy löytyy todennäköisesti peilistä.

Näihin kyllä yleensä auttaa se, että itse puhuu ja tervehtii ja vaikka kutsuu kesällä naapurit grillaamaan. Eihän vanhojenkaan lähiöiden henki itsestään ole syntynyt, elinpiirin muodostamme me itse, jotka siellä asumme.

Mua ahdistaa tää ihmisten puhumattomuus, joka on niin syvälle juurtunutta, ettei sitä kukaan edes ihmettele. Ihmiset ei uskalla tervehtiäkään, kun pelkäävät sitoutuvansa sen kautta elinkäiseen ystävyyteen ja avunantoon.

Meidänkin naapureissa on ollut ja on trampoliineja ja erilaisia autoja pihassa. Tekeekö perheestä jotenkin paremman tai vähemmän ahdistuneen se, että ajetaan japanilaisella autolla tai golffilla? Meiltä löytyy suvia, audia, bemaria, mersua, priusta ja isoisän wanhaa tojotaa ja kaikki mahtuvat ihan hyvin tänne liikkumaan.

Ehkä Tapiola on eri asia, sen verran lähellä Helsinkiäkin, mutta nää uudet ok-talolähiöt... Pahinta mitä naapuri voi kuvitella, on se, että jonnekin lähistölle tulee sellaisia palveluita, että joku ulkopuolinenkin lähestyy omaa kotopesää. Joka on rajattu toisella puolela trampalla ja autokatoksessa olevilla autoilla, miehen iso pullea neliveto SUV ja rouvan pieni sähäkkä audi.

Kiitos! Etenkin kommentit omasta asenteesta meni perille. Näinhän se on, onni tulee sisältä, ei ulkopuolisista asioista.



Tajusin, että muokkaan päivä päivältä, kokemus kokemukselta kaupungista omannäköisen ja omalta tuntuvan. Niin olen tehnyt aiemmin -myös silloin kuin arkana suomityttönä muutin toiselle puolelle maapalloa kaupunkiin, jonka asukasluku oli 15 miljoonaa. Vuosien myötä kaupungista tuli rakas kotipaikka ja nautin omasta tavallisen onnellisesta arjestani kompaktilta tuntuvassa metropolissa.



Tänään menimme taaperon kanssa pulkalla Hietaniemen hautausmaalle katsomaan sukuhautaa, minne on haudattu perheenjäseniä sadan vuoden aikana. Itse kukin heistä koki koko elämisen kirjon Helsingissä ja taatusti rakastivat kotikaupunkiaan, vaikka välillä tekivätkin syrjähyppyjä ulkomaille. He ovat kokeneet vuoden 1918 sodan; Helsingin pommitukset Neuvostoliiton hyökättyä; jälleenrakentamisen; häät ja ristiäiset Helsingin vanhassa kirkossa; ja viimeisimpänä paljasjalkaisena helsinkiläisenä äitini, joka asui eri puolilla kantakaupunkia ja kun esimerkiksi rankka vesisade sai alhaalla olevan autotallin tulvimaan, meni innoissaan sinne uimaan muiden kerrostalon lasten kanssa. Niin paljon muistoja ja elämää :)



Seuraavaksi lähden selvittämään oman asuintaloni historiaa. Olisi mielenkiintoista löytää paperit ja arkkitehdin suunnitelmat lähes sadan vuoden takaa. Jopa äitini perheineen aikoinaan asui tässä kerrostalossa ja täällä äitini ilmeisesti myös otti ensiaskeleensa ja viereisessä puistossa kävi leikkimässä -kuten oma lapseni.



Mielelläni kuulisin lisää muiden kokemuksia Helsingissä asumisesta!



Kiitos teille kaikille!



Ap

Helsingissä. Itselläni oli koko ajan kiire ja juuri se nauttiminen jäi minimiin. Nyt asun perheeni kanssa 300km päässä, ja onneksi näin :) Helsinki ei ollut minulle.

Ilkivalta on "kaikkien" tiedossa, koska se kohdistuu yleisiim paikkoihin, kuten lasten leikkipuistoon, kaupan seinään, postilaatikoihin (meidän ei toistaiseksi) ja sitä käsitellään vanhempainilloissa sekä pk:ssa että koulussa. Johtuen mm. siitä, ettei se ole kivaa, kun leikkikentän (sen ainoan) kiinteitä kaluja tuhotaan ja poltetaan.

Hermoheikkous on sitä, että kun audimies joutuu hiljentämään vauhtia siksi, että tien ylittää joku hyödytön yksilö kuten mamma ja rattaat tai koululainen, savu nousee korvista ja kaasua poljetaan niin että hurina kuuluu.

Hurttien autoon pakkaamisen voi nähdä ihan kävelylenkillä, ei tarvitse kytätä. Musta se vain on oikea luontoystävän teko, kun nellivedolla karauttaa Nuuksioon (tai minne meneekään) kävelyttämään koiria. Unohtamatta tilanteeseen sopivaa vaatetusta. Meillä on kyllä lähistölläkin ulkoilumaastoja.

Jos et ole missään tekemisissä naapurien kanssa, miten pystyt analysoimaan heidän hermoheikkoutensa syyt ja vastoinkäymistensä suuruuden? Mistä tiedät heidän lapsensa ja lasten harrastukset ja ilkivallanteot? Ovatko he työntäneet kakkaa teidän postilaatikkoon nähtesi? Rakennustyömaan isännältä oli kenties tyhjennetty työmaa työkaluista ja materiaaleista aikaisemmin ja hän oli siksi epäluuloinen. Meilläkin on iso auto ja isot koirat, jotka tulevat mieluusti mukaan vaikka metsäretkille - vahtiikohan joku meidänkin naapuri verhojen raosta liikkumistamme ja luo siitä jännittäviä tarinoita?

Addressien kerääminen milloin minkäkin syyn takia kuulostaa kyllä erikoiselta, meillä päin ei sellaista ole tehty sinä aikana kun olemme täällä asuneet (15 vuotta). Vantaalla asuimme 12 vuotta ja siellä sitä tehtiin kerran - kun vastustettiin kaavamuutosta, jolla pientaloalueen keskellä oleva puistikko olisi muutettu toimistokerrostalo- ja parkkitaloalueeksi.

Teille sopivin asumismuoto taitaisi olla muutama km lähimmistä naapureista?

Mua ahdistaa tää ihmisten puhumattomuus, joka on niin syvälle juurtunutta, ettei sitä kukaan edes ihmettele. Ihmiset ei uskalla tervehtiäkään, kun pelkäävät sitoutuvansa sen kautta elinkäiseen ystävyyteen ja avunantoon.



Ehkä Tapiola on eri asia, sen verran lähellä Helsinkiäkin, mutta nää uudet ok-talolähiöt... Pahinta mitä naapuri voi kuvitella, on se, että jonnekin lähistölle tulee sellaisia palveluita, että joku ulkopuolinenkin lähestyy omaa kotopesää. Joka on rajattu toisella puolela trampalla ja autokatoksessa olevilla autoilla, miehen iso pullea neliveto SUV ja rouvan pieni sähäkkä audi.

Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä ja olen äitini puolelta viidennen polven stadilainen. En oikein osaisi kuvitella asuvani muualla ja olen naurettavan kiintynyt kotikaupunkiini. Jopa niin kiintynyt, että kieltäydyin ulomaankomennuksesta :) Helsinki on minulle rakas kotikaupunki, enkä edes kuvittele sen olevan täydellinen. Ei kai mikään kaupunki ole. Täällä on omat ongelmansa ja epäkohtansa, eikä kaikkea varmasti ikinä saada korjattua. Mutta rakastan tätä paikkaa niin paljon, että teen oman osani epäkohtien korjaamiseksi. Helsingissäni minä rakastan eniten sitä yhteisöllisyyttä ja tekemisen meininkiä. Ne omat ryhmänsä täytyy vain löytää, onko se sitten kaupunginosayhdistys, päiväkodin vanhempainyhdistys vai mikä. Myös näiden ryhmien kautta löytää sitä sosiaalista elämää.



Helsingissä tosiaan lasten kanssa puistot ja kerhot ovat parhaita paikkoja. Näin talvella sosiaalinen elämä on paljolti sisätiloissa ja minä olen viihtynyt lasten kanssa museoissa ja kahviloissa. Lastenkulttuuri on myös alkanut saada koko ajan enemmän jalasijaa, esim. Tavastian lastensunnuntait ja Siltasen lapsibrunssit yms. Ja kohta on taas kesä ja ihmiset siirtyvät ulos, kaupunki on kauneimmillaan ja elämä alkaa viimeistään hymyillä meille kaikille :)



Ja kohta sinä ap olet kotiutunut tänne ja tunnet kaupungin omaksesi. Helsinki näyttäytyy sinulle ihan erilaisena, kuin minulle, joka olen ollut täällä aina. Ja kun minä kerron lapsilleni, että kävin nuorena Makasiineilla kuuntelemassa keikkoja, niin sinä kerrot, että pian sen jälkeen, kun muutitte Helsinkiin, musiikkitalossa oli ensimmäiset konsertit.

Itse olen juuri näitä muualta Helsinkiin muuttaneita maalaisia.



Helsinki on aivan ehdottomasti minun kotikaupunkini, ja tunnen sitä kohtaan suurta lämpöä ja rakkautta. Olen asunut Stadissa nyt yli 20 vuotta.



Asun pientaloalueella, jossa kaikki tervehtivät toisiaan, tunnen kaikki naapurini, voin laskea lapset ulos koska tahansa ja tiedän, että jokainen tässä lähialueilla tietää ja tuntee heidät ja katsoo heidän peräänsä aivan samalla tavalla kuin itse tunnen kaikki lähialueen tenavat.



Tästä huolimatta pääsen alle viidessätoista minuutissa Stockan kellon alle, jos niin tahdon, ja tämän kaupungimmaksi homma ei Suomessa tule.



Haluaisin myös korjata sen harhaluulon, että Helsinki olisi pikkukaupunki. Toki näin on suhteessa Lontooseen, Pariisiin, Berliiniin ja hieman kaukaisempiinkiin asutuskeskuksiin eri puolilla maailmaa.



Yli miljoonan asukkaan pääkaupunkiseutu on kuitenkin aivan aito tilastollinen metropoli.



En tule koskaan muuttamaan Stadistani mihinkään.

Opiskelun takia jouduin siellä olemaan jonkin aikaa, ja lohdutti tieto, että pääsee pois. Nyt työmatkoilla käydessä katson säälivästi aamuruuhkassa likaisilla ja sohjoisilla kaduilla vaunuja työntäviä äitejä, jotka koittavat rahdata jälkikasvuaan hoitopaikkaan. Ihmiset matkustavat paikasta toiseen iäisyyden kilometreihin nähden, ja työpäivän jälkeen jos kotiin menee, ei sitä oikein enää ehdi muualla käydä, kun matkat vie kaiken ajan...



Ihmiset ovat aika vaikeasti lähestyttäviä ja ystäviä et varmaan helposti löydäkään, kavereita ehkä...



Ei ollut minun paikkani, ja tuskin tulee olemaan.

Moneen muuhun pääkaupunkiin verrattuna. Tietty pikkuisen riippuu mistä matka on minne ja mihin aikaan pitää siirtyä. Mutta ei mun tuntemista ihmisistä moni tuntia kauempaa työhön aja, suurimmalla osalla matka on alle tunnin, reilustikin, yhteen suuntaan.

niin Helsingissä on monia ihania paikkoja viettää aikaa ulkona, esim. Suomenlinna ja Kaivopuisto. Myös ihmiset ovat iloisempia:)