Muutin Helsinkiin -ja en oikein pidä tästä kaupungista :/

Täällähän kuulee koko Suomen kaikkia murteita ja ruotsia sikin sokin. Osa kyllä puhuu slangiakin, mutta lähinnä ne, jotka ovat pari-kolme vuotta sitten muuttaneet ja eivät ole tajunneet, että itseään ei tarvitse täällä muuttaa, vaan saa olla sellainen kuin on.

Mullakin on ollu parissa kaupungissa, joista on tullu kuitenkin mun suosikkipaikkani.

joka oli asunut 10 vuotta välissä myös Turussa, muutin 5 vuotta sitten Helsinkiin ja tuntui kuin kotiin olisi tullut. Jos et ole asunut Turussa, et tiedä ylimielisyydestä yhtään mitään. Se se vasta on sisäänpäin lämpeävä kaupunki. Ja jos olet turkulainen, et toki voi viihtyä Helsingissä, koska turkulaiset viihtyvät vain Turussa.



Mene mukaan alueesi perhekerhoihin, vauvajumppiin, avaa suusi leikkipuistossa jne. Kyllä sinä kavereita ja jopa ystäviä löydät, jos olet avoin.

Totta kai alussa, kun muuttaa uudelle paikkakunnalle, voi olla raskasta. Helsingillä on monet kasvot. Kesäisin useimmat suomalaiset kaupungit ovat viehättävämpiä, kuin talvella.



Mutta mielestäni kuulostat myös yksinäiseltä. Sinun täytyisi mennä asukaspuistoon, kerhoon tai ilmoittautua vauvan kanssa johonkin harrastukseen, että tutustut ihmisiin. Unohda ennakkoluulosi, täällä on suurinosa ihmisistä jostain muualta ja juuri he ovat ihan samassa tilanteessa, kuin sinä itsekin ja ovat eniten ehkä niitä seuraa kaipaavia, mutta et sinä ystävysty, jos itse ole kyräilevä ja negatiivinen.



Puistoissa käy paljon äiti-ihmisiä, rohkeasti juttusille vain! Neuvolasta voi kysyä myös äitien kohtaamispaikkoja tmv.

Missä Turussa on niitä ylimielisiä ihmisiä?

oli minullakin alkuun tunne, että ihmiset on sisäänpäin lämpiviä, -kukaan ei juuri tervehdi tai osoita ystävällisyyttä. nyt tähän on jo tottunut

joka on aivan liian hieno minne hyvänsä.

saati oikeassa suurkaupungissa, anonymiteetti kai tulkitaan joidenkin toimesta epäystävällisyydeksi tai töykeydeksi. Toisin päin tilanne voi olla, kun jostain metropolista muuttaa henkilö pikkukaupunkiin tai maaseudulle ja alkaa ahdistaa kun ihmiset tulevat "liian lähelle". Kaupunkilaisten tervehtimättä jättäminen harvemmin on henkilökohtaisesti otettava loukkaus, ihmiset vain ovat tottuneet hoitamaan omat asiansa. Toiset tykkäävät ja toiset ei. Hieman isoimmissakin kaupungeissa kuin Helsinki pitempään asuneena, en voi väittää että helsinkiläiset olisivat jotenkin enemmän töykeitä. Tapa- ja palvelukulttuuri voi olla erilainen kuin "smalltalkmaissa", mutta kyllä Helsinki vielä ainakin Viron pikku pääkaupungin voittaa vertailussa, jos pitää ottaa vertailukohta läheltä. Muuten, kuinkahan moni helsinkiläinen jättää tervehtimättä sen vuoksi, että vastaantulija on "jyväskyläläis-turkulais-oululainen", mutta jos mennään kehä III:n ulkopuolelle ja sinun tiedetään tulevan Helsingistä, niin montako spontaanin ystävällistä, ennakkoluulotonta tervehdystä saat osakseksi? ;)

Me asuimme 7 vuotta Helsingissä töiden takia ja lopulta otimme molemmat lopputilit ja muutimme pois. En viihtynyt päivääkään, kaikki maksaa, kaikki kestää, ihmiset todellakin tyhmimpiä Suomessa, harrastaminen vaikeaa kuten nyt vaikka golf kun aina piti varata matkoihin se 2 tuntia jne. Muuttaminen on helppoa.

Vai on ihmiset tyhmimpiä Suomessa. Siellähän sijaitsee Suomen huippuyliopisto ja se on liike-elämän keskus. Vai jos tyhmyysprosentit oli koholla koska sinä asuit siellä...? ;-) Upea kaupunki, kaikki mahdollisuudet, lapselle todella rikas ympäristö kasvaa.

Kantakaupungin eri alueilla on aika isot erot. Riippuu miltei korttelista ja ihan talostakin mikä on meininki. Meillä porrasnaapurit tervehtii, mummot jää ihastelemaan vauvaa ja juttelemaan (joskus ihan kiusaksi asti), samoin talkkari ja vaikkapa meidän vakikauppojen myyjät. Joissain kaupunginosissa "kylämeininki" toimii paremmin kuin toisissa.



Juuri nyt on vähän kurjaa kun on tällaiset säät, niin moni ei varmaan ulos vaivaudu enempää kuin on pakko, jotne puistoissa voi olla vähän tavallista hiljaisempaa. Sittne on akikki jouluvalmistelut ja muuta. Varmaan tammikuussa on jo sitten paremmin äitejä ja lapsia puistoissa yms (ja ne pari hassua isää).



Vilkaisepa tuolta mikä on teitä lähinnä:

http://www.hel.fi/hki/sosv/fi/Perheiden+palvelut

Lisäksi on vauvamuskaria, mammajoogaa, vauvatanssia, värikylpyjä... Myös työväenopistossa on jotain äiti-lapsi kursseja. Kannattaa varmaan mennä sinne mikä itseä kiinnostaa, niin sieltä todennäkösimmin löytyy saman henkistä porukkaa.



Se joka puhuu Helsingistä ja suurkaupungeista samassa lauseessa on nukkunut mantsan tunneilla.

Joissain kaupungin leikkipuistoissa on myös sisätilat, joissa järjestetään päivisin äiti-lapsi- tapaamisia. Ainakin naapurissamme Taivallheden leikkipuistoissa (Taiviksessa) ilmeisesti myös Sepän puistossa tuolla etelämmässä. Mannerheimin lastesuojeluliitolla on äiti-lapsikerhoja ja seurakunnilla lapsiperheille ohjelmaa päivisin. (Tsekkaa Kirkko ja Kaupunki -lehti). Lisäksi on kaikenlaista maksullista jumppaa yms. eri kuntoklubeilla ja mm Gymillä Kampissa. Tämän lisäksi vaikka mitä vaihetelevia tapahtumia: vauvojen värikylpyjä, kirjastoissa satututeja jne. Hesarin minne mennä tänään - palstaa kandee seurata.



Minusta erityisesti lasten kanssa on ollut helppo tutustua uusiin ihmisiin.

Uusrikkaita punaniskoja, haukkuu ahdasmielinen, köyhä ja pieni helsinkiläispimatsu espoolaisia ampuen itseään lahjakkaasti jalkaan.

Sitä en tiedä mistä se yliarvostaminen tulee ja kuka oikein arvostaa. Olen itse muuttanut Helsingistä Espooseen, uusrikkaiden ja punaniskojen NIMBYlandiaan. Kolme vuotta kärsimystä takana.

Helsinkiin takaisin heti kun mies suostuu. Vaikka se on ahdasmielinen, köyhä ja pieni, mutta eipä ole parempaakaan tarjolla Suomen sisäpuolella.

Niitä kutsutaan täällä kaupunginosiksi: Esimerkiksi kallio, punavuori jne.. Jokaisessa kylässä on omat hullunsa, baarinsa, piirinsä ja fiksut ihmiset. Jokaisessa kylässä on ne omat hyvät puolensa jotka aukeavat kun asut kylässä tarpeeksi pitkään ja opit tuntemaan paikallisia. Niissä paikallisissa kuppiloissa tai kirjastoissa on ne samat naamat ja samat ihmiset lähtevät kanssasi samalla bussilla tai ratikalla töihin.

Helsingissä. Itselläni oli koko ajan kiire ja juuri se nauttiminen jäi minimiin. Nyt asun perheeni kanssa 300km päässä, ja onneksi näin :) Helsinki ei ollut minulle.

Mäkin pääsen kohta 300 km:n päähän täältä hektisestä helvetistä. Tästä riittäs kerrottavaa kuinka ihminen on "loukussa" täällä. Jo krstaloasuminen itsessään aiheuttaa eristäytymisen tunteen.

Kaikki kulkevat kiireisenä, kukaan ei tunne.

Vain kauppoja, vain liikennettä, betonia ja asfalttia..(

tämä viesti voisi olla itse kirjoittamani. Koskaan enää en halua katsella niitä töhryjä seinillä enkä nähdä missään yhtään alkoholistia hörhöilemässä. Maahanmuuttajat voisivat painua sinne mistä ovat tulleet huonoine käytöstapoineen. Koitin kotiutua sinne olosuhteiden pakosta 18 vuotta enkä mitään niin viisasta ole tehnyt kun muuttanut pois Helsingistä. Pitäkää hyvänänne metronne ja merenne, missä tahansa muualla on mukavampaa.

jos inhoaa asuinpaikkaansa vielä 18 vuoden jälkeen.



Yksi päivä julkisissa mun edessä istui kaksi nuorta naista, josta toinen alkoi kovaan ääneen selittämään, miten hänen psyyke ei kestä tätä kaupunkia, miten vaikeaa kaikki on ja miten paljon katuu, että ylipäätänsä muutti Helsinkiin.



Yhtäältä säälin, jos työn tai jonkun muun syyn takia joutuu asumaan paikassa, jossa kärsii niin paljon. Mutta samalla mietin, että minä en helsinkiläisenä voisi ikipäivänä mennä minnekään muualle Suomessa ja aloittaa julkisella paikalla kovaan ääneen kailottamaan, että vihaan kyseistä paikkaa niin, että psyyke ei meinaa kestää. Miksi sen voi tehdä toisinpäin, kun muuttaa Helsinkiin?



Ap ihan sama missä olisit, jos ainoa ystävä on pieni taapero, niin varmasti on kurjaa ja yksinäistä. En ole ikinä asunut keskustassa, mutta voin vannoa, että pienen lapsen äiti tutustuu esikaupunkialueilla helposti toisiin äiteihin.

Kiitos teille kaikille vastauksistanne! Itsekin mietin, että tässä on nyt taustalla muutakin, kuin vain Helsinki, nimittäin paluumuutto Suomeen ja siihen sopeutuminen.



Kai toinen jalka on edelleen kiinni menneessä ja kaipaan kodikseni muodostuneen miljoonakaupunkin sykettä ja kansainvälisiä piirejä. Helsingissä se kansainvälisyys vaikuttaa muodostuvan pakolaisista ja muista humanitaarisista maahanmuuttajista, joilla on vielä pitkä ja kivinen tie yhteiskuntaan sopeutumisessa -tai hyväksytyksi tulemisessa. Sen verran, mitä olen maailmalla nähnyt maahanmuuttajia -olinhan itsekin sellainen- olen huolissani näkemästäni täällä Helsingissä. Helsinki kaipaa myös dynaamisia, korkeastikoulutettuja maahanmuuttajia, jotka tuovat työpanoksellaan ainutlaatuista osaamista ja raikasta kansainvälisyyttä vailla painolastia.



Jos kotonaolo alkaa kyllästyttää, ollaan pörrätty kaupungilla pikkuisen kanssa ja mulla tulee nopeasti raja vastaan kauppojen kohdalla. Ei millään pahalla, mutta valikoima on aika...tylsä. Eikä materialismi, designer-laukku ja status-rannekello riitä sisällöksi.



Toisaalta Helsingillä on myös ainutlaatuisen rikas ja originelli kulttuuriperimä, johon haluaisin tutustua paremmin. Esimerkiksi hellyyttää, kuinka suomalaiset ballerinat aikoinaan harjoittelivat Aleksanterinteatterissa salissa, jossa kattoon oli puhkaistu reikä, jotta pää ei kolahtaisi nostoissa ja hypyissä. Ja nyt Töölönlahden rannalla komeilee 7-kerroksinen oopperatalo, jonka ohjelmisto osoittaa upeaa kansainvälistä osaamista.



Parhaillaan luen kirjaa, jossa esitellään wanhoja karttoja, sekä Helsingin rakennuskantaa 1800- ja 1900-luvuilta. Tekisi mieli kulkea pitkin poikin Helsinkiä ja katsoa, miten kaupunkikuva on muuttunut ja kuinka paljon wanhaa on onnistuttu säilyttämään. Esimerkiksi äitini kertoi muistavansa lapsuuden ratikka-ajeluilta, kuinka aina jossakin oli vanhojen kerrostalojen raunioita ja purkutöistä selvinneitä kaakeliuuneja yksin törröttämässä pystyssä.



Kunhan ilmat paranevat, lähdemme pikkuisen kanssa tutkimusmatkalle :)

Yhdessäkin puistossa oli iso laatikollinen leluja yleiseen käyttöön, ja vaikka kadut on välillä aika onnettomasti aurattuja sattuneista syistä, puisto oli aurattu ja huollettu :)



Mukava juttu on myös lastenkulttuuriin panostaminen ja vaikkapa lähikirjaston lastenosasto.



Taapero on ollut ihan innoissaan täällä :)



Ap

miksi helsinkiläisyys on monelle niin närästävä juttu. Useat kerrat muualla Suomessa olen kohdannut ihmettelyä, että miten voin olla helsinkiläinen kun olen kuitenkin niin mukava. Aivan kuin asuinpaikka tai kotipaikka määrittelisivät ihmisen. Täällä olen syntynyt ja kasvanut, mutta silti koen olevani ennen kaikkea suomalainen.



Tosin Suomessa on kyllä paikkoja, jotka jostain syystä istuvat helsinkiläiselle paremmin kuin jotkut toiset. Jostain syystä Tampereella, Lahdessa, Jyväskylässä, Oulussa ja Rovaniemelläkin tunnen olevani paremmin kotona kuin Turussa. Tuntuu, että Turussa ollaan sisäänpäinkääntyneempiä kuin muualla. Tämä siitä huolimatta, että olen Turussa viettänyt paljon aikaa elämäni aikana ja minulla on läheisiä turkulaisia ystäviä.



Turku on kyllä puitteiltaan mukava kaupunki, mutta jostain syystä helsinkiläisille usein vieraannuttava. Pelkästään jo esim. turkulaisten pukeutumistyyli ym. poikkeavat helsinkiläisistä valtavasti. Siellä mielestäni laittaudutaan paljon enemmän ja ollaan muutenkin tarkempia ulkoisesta olemuksesta. Tämä saattaa näyttäytyä muiden silmissä huvittavana. Tosin asiat toimivat myös toisin päin. Turkulaiset ystäväni saattoivat varsinkin nuorempana uloslähtiessä huomauttaa minulle, että noinko tosiaan ajattelit baariin lähteä. Minä olin laittautunut niin kuin Helsingissä silloin oli tapana, ja turkulaisten ystävieni mielestä näytin aivan liian laittamattomalta, jopa epäsiistiltä.



Minä siis EN halua mollata Turkua, enkä aloittaa mitään vastakkainasettelua. Totesinpahan vain asian, jota itse olen usein miettinyt. Kiva olisi kuulla turkulaisilta, että onko tämä juttu vain omassa päässäni, vai oletteko te huomanneet samaa.



Hups, luiskahti kyllä aika pahasti ohi alkuperäisestä aiheesta. Sori.

Jos ap:n äiti on ajellut ratikalla, ap:n juuret ovat kuitenkin Helsingissä... Helpottanee sopeutumista kummasti.



Itse olen muuttanut nuorena Helsinkiin, n. 25 vuotta sitten. Koskaan en ole tuntenut oloani järin kotiutuneeksi, enkä koe olevani helsinkiläinen. Olen asunut eri puolilla kaupunkia, lapsettomana, perheellisenä, työllisenä, opiskelijana, ja aika samat tunnelmat. Kantakaupunki on kuitenkin ainakin itselleni ollut mieluisinta. Lähiössä (idässä tai pohjoisessa) oppii pitämään itseään jonain b-luokan kansalaisena.



Yritän vain ajatella, että sama se missä asuu, jos muut asiat on suht kunnossa. Työtä on ja perhe. Lasten, työn ja harrastusten kautta on tullut monta mieluistakin asiaa elämään, asuinpaikasta huolimatta.