Lue keskustelun säännöt.
Raskaana ja masentunut. Voiko tästä puhua kellekään?
05.12.2010 |
Olen yleensä aika avoin ihminen ja minulla on paljon ystäviä. Raskaus on tuonut pahan masennuksen. Olo on toivoton ja päivät (ja etenkin yöt) kuluvat lähinnä itkiessä. Koen että minun on mahdoton puhua asiasta kenellekään, koska minunhan pitäisi olla onnellinen ja iloinen. Tuntuu, että tämä ristiriitaisuus vie vielä lisää voimia. Kun yrittää näyttää iloista naamaa, mutta sisällä tuntuu siltä kuin olisi kuolemassa.
Kommentit (11)
jos olo on huono ennen lapsen syntymää ei olo ainakaan parane kun lapsen kanssa joutuu valvomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotenkin tuntuu, että sielläkin pitäisi näyttää vahvalta. Minulla on jo yksi lapsi ennestään, enkä halua saada vaikean tapauksen mainetta. Pelkään leimautumista. Olen aina ollut todella vahva ja positiivinen ihminen, ja minun on vaikea myöntää itsellenikään, että jotain on nyt todella pielessä.
ap
kuka sinulta odottaa reippautta yms? Masennus on ihan hoidettava vaiva siinä missä murtunut nilkkakin, mutta se pitää hoitaa pois.
Minulla on ollut kahdesti synnytyksen jälkeinen masennus ja olen saanut hyvin apua. Nykyään minulla on ylläpitolääkitys, joka estää suuremmat montut mielialassa.
mieheni. Suhteemme on aika uusi ja hän on kertoillut exästään kuinka tämä oli masentunut ja itkeskelevä ja kuinka onnekasta on, että minä olen aivan erilainen. Se kyllä lisää painetta, jos ei muuta :(
Voit tarvittaessa päästä käymään psykologilla tai lääkärillä. Älä karsasta apua, vaan hae sitä. Jos yrität selvitä yksin, tilanteesi vain pahenee, ja sitä tuskin itsellesi ja lapsillesi toivot?
t. kaikissa raskauksissa ahdistus- ja masennusoireista kärsinyt, tätä nykyä ihan "normaali" (huomaa lainausmerkit) kolmen lapsen äiti. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joten yleensä saan tsempattua viikonloput niin, että kaikki näyttää suht normaalilta... En osaa kuvitella kertovani hänelle tästä. Sitä paitsi hän kärsii nyt jo syyllisyyttä siitä, että ei ole paikalla enempää.
mieheni. Suhteemme on aika uusi ja hän on kertoillut exästään kuinka tämä oli masentunut ja itkeskelevä ja kuinka onnekasta on, että minä olen aivan erilainen. Se kyllä lisää painetta, jos ei muuta :(
Ymmärrän kyllä paineet. Tiedän itse, että miestäni minussa eniten ärsyttävä piirre on juuri taipumus ahdistuneisuuteen ja murehtimiseen. Mutta ajan mittaan hän on oppinut hyväksymään tämänkin puoleni - eipä hän itsekään täydellinen ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki sinun täytyy tehdä ihan omien tuntemustesi mukaan.
Kerron kuitenkin oman tapaukseni. Raskausaikana minulla diagnosoitiin erittäin vaikea-asteinen masennus. Kun sitten hankin itselleni apua, siitä seurasi mm. lastensuojelu ilmoitus, lääkärillä oli kuulema velvollisuus tehdä. Sossu tarkasti tilanteen mutta asia jäi siihen, koska perheessämme lapsilla ei todella hätää ollut masennuksestani huolimatta.
Tämä masennus diagnoosi ja tarkka epikriisi tulee nykyään esiin JOKAISELLA neuvola/lääkäri/mikä hyvänsä käynnillä. Vaikka olen jo pitkän aikaa ollut hyvässä kunnossa, lääkärit ja neuvolan tädit ottavat asian puheeksi vaikka olisin siellä flunssan vuoksi.
Lisäksi synnytysosastolla olo oli yhtä tuskaa kun koko henkilökunta tiesi taustani, jokainen esitti uteliaisuuttaan kysymyksiä, ja aivan älyttömiä sellaisia. Tunsin, että he pitivät minua lähes hulluna.
En kuitenkaan tarkoita että avun hakeminen olisi negatiivinen asia, mutta suosittelen tarkoin miettimään mistä sen hakee. Minä nimittäin ainakin kuljen edelleen "leima otsassa".
ekassa ehkä enemmän fyysisesti täysin uupunut, tokassa viikon pahaa oloa ja vain sen viikon masennusta. Kolmannessa oli sitten kunnolla yökkioloa ja sen aikaa kesti masennuskin. Itse arvelen sen siis liittyvän hormoneihin tai sitten että tartteis jotain ravintolisää. Nyt neljännessä yökkioloa oli jonkin verran, masentunut en niin ollut. Olen puurtanut sen läpi, en ole puhunut muille. Mulla on tilanne aina parantunut itsestään (yökkiolon loputtua) paljon ennen synnytystä eikä synnytyksen jälkeen ole ollut masennustta lainkaan.
Ymmärrän siis sinua ja myös tuon, ettei tee mieli puhua ja sen että pitäisi olla pärjäävä jopa neuvolassa, samat vaikutelmat minullakin. Lääkäri voi olla jopa parempi puhekumppani asiassa kuin terveydenhoitaja, tietty riippuu ihmisistä. Oletko vielä alkuraskaudessa ja mahtaako sinulla liittyä yökkioloon? Silloin se voisi helpottaa itsestäänkin, mutta kyllä jos ei noin viikolle rv 15-16 ole helpottanut, se avun hankkiminen voisi olla järkevää. Voisithan olla yhteydessä oliko se nimi äimä se äidit irti synnytysmasennuksesta. Ehkä helpottaisi vertaistukikin, ehkä jopa eniten.
Kuitenkin olen yksi joka ymmärtää mitä koet ja omassa tapauksessani se todell oli vain väliaikaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja hakea apua! Tilanne voi mennä pahemmaksi, jos et tee sitä nyt. Olen itse elänyt lapsuuteni masentuneenen äidin kanssa ja se oli ihan kamalaa, vaikka en silloin tiennyt mistä on kyse. Kumpa oma äitini olisi hakenut apua! Musta lastesi hyvinvointi on tärkeämpää kuin se mitä miehesi sinusta ajattelee. Sitä paitsi jos puhut asiasta neuvolassa, niin eihän mies sitä saa tietää.
Itse kärsin epätoivoisesta olosta raskausaikana. En tiedä, onko kyseessä masennus, stressi vai huono parisuhde, joka jäytää oloani. Mies on omalta osaltaan pahan tuulinen minua kohtaan. Minä tunnen huonommuutta ja avuttomuutta. Vuorostani sitten reagoin hyvin herkästi kaikkeen kielteiseen tai ikäväksi kokemiini asioihin. Tuntuu, etten yhtään tiedä, missä on vika? Ja olenko minä jotenkin itse sekaisin vai ovatko asiat elämässäni ja parisuhteessa todella huonosti.